Tohtori Pekka Sutela on luultavasti Suomen paras Venäjän talouselämän ja rahapolitiikan tuntija. Hän on myös tuottelias tutkija, kansainvälisestikin kärkikaartia. Sutela on työskennellyt pitkään Suomen Pankin siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen (BOFIT) päällikkönä ja lukuisissa kansainvälisissä tehtävissä. Venäjän talouteen hän alkoi perehtyä jo neuvostoaikana, 1970-luvulla. Hän on myös niitä tutkijoita, jotka ovat vaivautuneet opiskelemaan venäjän kielen, joten turvautuminen ”Lontoon lähteisiin” ei ole hänelle niin välttämätöntä kuin monelle muulle suomalaiselle Venäjä-tutkijalle.

Ruplan maa on kirjoitettu yleistajuiseen tyyliin. Toistoa on silti paljon ja välillä lauseetkin venyvät kuin nälkävuosi. Mutta ei haittaa, aiheesta löytyy myös  ”tieteellisempi” ja tiiviimpi versio. Se on Sutelalta viime vuonna englanniksi ilmestynyt oppikirja The Political Economy of Putin´s Russia, jonka lähdeapparaattikin on toista luokkaa.

Neuvostotalous paljaimmillaan

Vaikka Ruplan maakeskittyy suurimmaksi osaksi vuoden 1991 jälkeiseen uuteen Venäjään, pidän sen merkittävänä ansiona neuvostokauden (1922-1991) viime vuosikymmenten talouspolitiikan kansantajuista esittelyä. Jotenkin suomalaisilta on päässyt unohtumaan, että myös neuvostoliittolaiset talousasiantuntijat tekivät parhaansa – ei vain Potemkinin kulisseissa tai kuolleitten sielujen statistiikan -tasolla – kehittäessään niin sanottuja sosialistisia malleja tai paikatessaan pysähtyneisyyden kauden tuomia armottomia ongelmia. Silti Sutelakin tunnustaa: ”Neuvostoliitto oli ihmiskunnan historian omituisimpia ilmiöitä”.

Totta. Niinpä tutkimista riittää. Paradoksi oli jo se, että Marxin ja Engelsin teorioihin nojaavaa talousoppia(kin) alettiin toteuttaa siellä, missä siihen ei olisi pitänyt olla marxilaisen tuotantotapojen kehityskäyrällä mitään mahdollisuuksia. Venäjällä oli 1900-luvun alussa vain hajanaisia kaupunkilaistumisen ja teollistumisen saarekkeita, joilla häärivä ”työväenluokka” oli vastikään maaorjuuden kahleet jaloistaan karistanut sekalainen, suurimmaksi osaksi lukutaidoton seurakunta. Siksi ehkä olikin loogista, että puoluevaltio ja intelligenttien johtama kommunistipuolue nousivat talonpoikais- ja työläisneuvostojen yläpuolelle, ainoaksi vallan todelliseksi anastajaksi.

Rahatalouden kannalta Neuvosto-Venäjästä kehittyi varsinainen kummajainen: sisämarkkinoilla – alueiden ja tuotantolaitosten välillä – ruplia ei käytetty kuin paperilla. Palveluita ja tavaroita vaihdettiin. Alueiden ja tuotantohaarojen erikoistuminen ja keskittyminen sai aikaan ylituotantoa, mutta myös ankaraa puutetta monista hyödykkeistä. Raskas teollisuus ja sotatarvikkeet olivat teollisen kehityksen avainalueet. Sutelan mukaan neuvostotalous kasvoi silti merkittävästi monta vuosikymmentä ennen kuin ajautui pysähtyneisyyden, stagnaation tilaan. Romahdusvaiheessa energiavarat ja niiden valuuttakauppa länteen pelasti paljon.

Neuvostoliiton hajotessa hajosivat myös verkostot, epäviralliset ja viralliset. Talouskatastrofi oli yksilötasolla julma. Kylmä suihku koski kuluttaja-kansalaista, jolta sittemmin vietiin vielä säästötkin inflaatiokehityksessä, yksityistämisprosessissa. Myös vakaat hinnat ja ilmainen leipä (kansanruokaloissa, stolovaja-tasolla) jäivät hetkessä historiaan. 1990-luvun katukuvaan ilmestyivät ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kerjäläiset ja katulapset.

Putinin Venäjä on toista maata

Venäjän murros oli miljoonille ihmisille täydellinen katastrofi juuri oman henkilökohtaisen talouden näkökulmasta. Yksityistäminen ja siihen liittyvät kuponkikaupan huijaukset rikastuttivat osan entistä puolue- ja komsomol -johtoa ja osan nohevia spekulantteja. Tästä eliittijoukosta nousivat sittemmin talouselämän uudet valtiaat, oligarkit, pankkiirit ja suurkapitalistit, mutta myös eri puolueiden vaikuttajat Kremlin istuntosaleihin. Politiikan ja talouden yhteen kietoutuminen ei ole vain venäläinen ilmiö, mutta itänaapurissa tämä tyyli on vallitseva. Se suosii korruptiota sen kaikissa muodoissa. Tyhmä se poliitikko, joka ei Kremlissä rikastu, jos tuomiovaltakin on välistä ostettavissa!

Lännessä arvostettiin Mihail Gorbatshovia ja Boris Jeltsiniä. Edellinen takasi ulkopolitiikallaan maailmanrauhan ja ehkä onnistui estämään jopa sisällissodan omassa maassaan. Jälkimmäisen valtakaudella vakiintui riistokapitalismi, mutta myös merkittävässä määrin sananvapaus, poliittisen mobilisoinnin ja kokoontumisen edellytykset – nuo kansalaisyhteiskunnan keskeiset elementit. Talouselämän kannalta niin Gorbatshov kuin Jeltsin taisivat kuitenkin epäonnistua surkeasti.

Putinin Venäjä on toista maata. Se on ollut talouskehityksessään jo toistakymmentä vuotta suhteellisen vakaa. Liian innokkaat oligarkit on saatu ainakin väliaikaisesti – tai näytösluontoisesti – syrjemmälle politikoinnista ja jotkut vankilaankin. Öljyn hurja hinnannousu maailmanmarkkinoilla toi rahaa valtion kassaan juuri Putinin ensi kaudella. Sillä rahalla tasattiin pahimpia epäkohtia ja turvattiin talouskasvua muutenkin. Juuri tässä, kuten venäläisen keskiluokan turvatussa elämänmuodossa lepää Putin-innostus. Jopa muuan moskovalainen tyttöbändikin unelmoi taannoin ”juuri sellaisesta miehestä kuin Putin”. Putinin toinen kausi presidenttinä alkoi silti ristiriitojen vallitessa. Kuten viime vuodet osoittavat, taloustilanne on herkkä, kasvu paljolti taantunut ja keskiluokka sittenkin hyvin kapea kerros. Venäjällä voimistuu monisärmäinen Putin-vastaisuus, mikä yhdistää löyhästi niin nationalistit, marginaalit, ryysyköyhälistön kuin keskiluokankin kärsimättömät älyköt.

Talouspolitiikassa Venäjä ei voi enää laskea kasvavan energiatuotannon varaan, mikä on tuonut tähän saakka kaksi kolmannesta maan vientituloista. Rajat ovat tulleet vastaan. Öljyn tuotantokustannukset alkavat olla pilvissä, esiintymät yhä kauempana Siperiassa. Ja esimerkiksi kaasun, jota Venäjällä vielä riittää, hinta on maailmanmarkkinoilla laskusuunnassa.

Uusia kehitystrendejä etsitään Sutelan mukaan kiivaasti ja monia malleja kehitellään. Keskeiset niistä on kirjattu muun muassa ohjelmaan nimeltä ”Venäjä 2020”. Tuore WTO-jäsenyys, integraatio lähialueiden kanssa ja tulevan kauppapolitiikan suuntaviivat, mahdolliset uudet vientituotteet ja investointien houkutteleminen kotimaahan, ovat mietintämyssyn alla. Mitään vallankumouksellista talouspolitiikkaa tuskin on näkyvissä. Ennemminkin voi pelätä maailmanlaajuisen taantuman leviämistä itään, Venäjän uusstagnaatiota ja käpristymistä kuoreensa.