Viron, Latvian ja Liettuan kirjava ja eripurainenkin venäläisvähemmistö saa äänensä kuuluviin uutuuskirjassa Neuvostomaan lapset. Se on haastatteluihin perustuva reportaasikirja ja suoraa jatkoa Venäjään erikoistuneen toimittajan ja palkitun tietokirjailijan, Kalle Kniivilän teoksille Putinin väkeä (2014) ja Krim on meidän (2015). Vaikka kirja on syntynyt vauhdilla, se ei ole ollenkaan pinnallinen. Haastattelut on tehty huolella ja haastateltavat valittu tasapuolisesti eri ikäluokista ja myös aatemaailmoista.

Kirjalla on osuva nimi. Neuvostoliitto, Baltian miehitys, asutus- ja kielipolitiikka kummittelevat taustalla kaikkien Baltian venäjänkielisten kohtaloissa. Tasapainottelu menneen ja nykyisen välillä heijastuu monissa mietteissä. Aiheellisesti voi kysyä kuinka paljon yksittäisen entisen neuvostomaan kansalaisen tai Virossa syntyneen venäläisnuoren pitää kantaa vastuuta tai syyllisyyttä menneistä ajoista ja Kremlin teoista? Kniivilä vastaa näihin kysymyksiin monelta kantilta, muttei itse juurikaan ota kantaa. Se on kirjan suuri ansio. Ääni on haastateltavien ääni. Tekijän hyvä kielitaito (suomi, ruotsi, venäjä, englanti) ja vankka tutkivan toimittajan tausta tekevät tekstistä moniäänisen ja syvällisen: kuuntelija yrittää ymmärtää.

Kuva: Lähiörakentamista Latviassa 1970-luvulla, Latvian History (Maris Goldmanis)

Kniivilän haastattelumatkat läpi Baltian kulkevat idästä länteen. Narva on Viron venäläisin kaupunki, mutta haastattelut osoittavat sielläkin selvästi, kuinka suurin osa venäläisväestöä on sitoutunut uuteen. Siksi monet venäläiset Virossa ihmettelevät tiukkaa kielipolitiikkaa, jonka seurauksena lähes puolet heistä on vailla kansalaisuutta. Monen mielestä juuri se aiheuttaa paineita tukeutua Kremlin politiikkaan, pysyä Venäjän kansalaisina ja altistua Moskovan mediatulvaan. Latviassa kielipolitiikka on ollut yhtä tiukkaa, mutta siellä Venäjän kansalaiset ovat harvassa, ja vailla kansalaisuutta olevien osuus todella suuri

Eräs harhaluulo tulee hyvin oikaistuksi Neuvostomaan lapsissa. He eivät ole Baltiassakaan välttämättä venäläisiä, vaan monen kansallisuuden edustajia, joita yhdistää kieli. Tätä ei Suomessakaan tajuta ja muutenkin puhe Putinin ”viidennestä kolonnasta” pitää paikkansa vain vähemmistön pienen vähemmistön osalta.

Latvian ja Liettuan tilanteeseen tulee haastatteluista paljon uutta tietoa. Liettuassahan venäjänkieliset saivat kansalaisuuden miltei välittömästi itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Erittäin mielenkiintoisia näkökulmia Latviasta antavat esimerkiksi entiset 1980-90-luvun vaihteen kansanrintaman ja demokratialiikkeen aktivistit. Atmoda-lehden päätoimittajana ja parlamentaarikkona toiminut Aleksei Grigorjev edustaa maan itsenäisyyden ajajana ”toivoa” ja uutta aikaa. Hänen entinen kollegansa Vladimir Linderman tunnetaan taas nykyisin kiivaana Latvian vähemmistöpolitiikan kriitikkona, Moskovan ymmärtäjänä.

Juuri vastakkaiset tai ainakin ristikkäiset mielipiteet tekevät Kniivilän teksteistä antoisia. Ehkä oudoimman ja samalla kiintoisimman haastattelumatkan hän on tehnyt Valko-Venäjän rajalla sijaitsevaan umpivenäläiseen Daugavpilsin pikkukaupunkiin. Siellä muuten kannattaa käydä siinä missä Narvan Joensuun hiekkarannoillakin!