Valtiotieteiden tohtori Timo Herrasen kirjoittama ”Vettä ja elämää. Helsingin vesihuollon historia 1876-2001” on kiinnostavaa luettavaa paitsi Helsingin paikallishistoriasta myös kaupungistumisen-, tekniikan -ja ympäristön historiasta kiinnostuneille.

Helsingin vesihuoltoa ovat sen alkuvaiheista lähtien leimanneet erilaiset uhkatekijät, joita ovat synnyttäneet kelvollisen raakaveden saantiin liittyvät ongelmat, Helsingin niemeä ympäröivien matalien ja suojaisien merenlahtien soveltumattomuus jätevesien purkamiseen sekä jatkuva voimakas väestönkasvu. Tänä päivänä suurimmat ongelmat ovat jo ratkaistu. Päijänne-tunneli takaa Helsingille ja suurelle osaa Uudenmaan väestöä riittävän määrän hyvälaatuista raakavettä, uudenaikainen Viikinmäen jäteveden keskuspuhdistamo puhdistaa jätevedet tehokkaasti ja käsitelty jätevesi pumpataan meriviemärin välityksellä kilometrien päähän kaupungin rantaviivasta. Puhdistusprosessissa syntyvä liete jälleenkäsitellään Sipoon Metsäpirtin kompostikentällä nurmimullaksi.

Vantaanjoesta puhdistettu vesi sai toimia helsinkiläisten talousvetenä aina Päijänne-tunnelin valmistumiseen asti vuonna 1982. Humuspitoisen ja samean veden puhdistaminen juomavedeksi on ollut jatkuva keskustelunaihe. Asiantuntijoiden mielestä vesi on saatu juomiskelpoiseksi, mutta asukkaat eli tämän päivän asiakkaat ovat olleet tyytymättömiä erityisesti veden makuun. Vielä 1970-luvun alussa puhdistusprosessissa syntyneet klooriyhdisteet heikensivät kiistatta veden makua. Kun Helsingin Vesi joutui viime syksynä Päijänne-tunnelin korjaustöiden vuoksi ottamaan raakavetensä väliaikaisesti jälleen Vantaasta, ovat vedenkäyttäjät galluptietojen mukaan olleet jälleen tyytymättömiä vesilaitoksen toimintaan (HS 3.1.2002).

Vantaanjoen veden kasvavaksi ongelmaksi muodostui sen jatkuvasti heikkenevä laatu. Suurimpana kuormittajana olivat kotitalouksien jätevesi, mutta toisaalta teollisuuden laskemat kemikaalit saattoivat pieninäkin annoksina antaa vedelle voimakkaita hajuja ja makuja. Erityisesti Vantaaseen laskeva Keravanjoki kärsi veden saastumisesta, ja Helsingin terveysviranomaiset kielsivät uimisen joessa 1950-luvun alussa. Vedenotto ja uusi puhdistuslaitos rakennettiinkin Keravanjoen haaran yläpuolelle Pitkäkoskelle vuonna 1958. Vantaanjoen ongelmana olivat myös suuret virtaamaerot. Niinpä Helsingin vesijohtoveden kulutus lähestyi jo ennen sotia joen minimivirtaamia. Ratkaisua haettiin Vantaanjoen säännöstelystä. Useita Vantaanjoen vesistön järviä – ensimmäisenä Hyvinkään Kytäjärvi 1950-luvun alusta lähtien – käytettiin varastoaltaina aina 1970-luvulle asti.

Tarve radikaalimpiin muutostöihin tiedostettiin, mutta käännekohta vesilaitoksen historiassa tapahtui Herrasen mukaan vasta vuonna 1959 Vantaanjoessa havaitun sinileväesiintymän jälkeen. Suunnitelmat lisäveden hankkimiseksi Lohjanjärveen laskevasta ja siten eri valuma-alueeseen kuuluneesta Hiidenvedestä sekä Silvolan tekoaltaan rakentamisesta saivat ratkaisevan sysäyksen. Silvola vihittiin käyttöön jo vuonna 1962. Vedenotto Hiidenvedestä päästiin aloittamaan vesioikeudellisista prosesseista johtuen vasta vuonna 1969. Hiidenveden käyttö Vantaanjoen reservialtaana jäi kuitenkin väliaikaisratkaisuksi, kun jo suunnitteilla olleella Päijänne-tunnelilla pystyttiin ratkaisemaan paremmin sekä raakaveden määrälliset että laadulliset ongelmat.

Herranen kuvailee seikkaperäisesti suurten infrastruktuurihankkeiden suunnitteluvaiheita. Ratkaisu toimii hyvin. Lukija saa selkeän käsityksen siitä, kuinka alun perin vain Helsingin vesihuoltoon keskittyneen laitoksen vaikutusalue laajeni ensin naapurikuntiin. Sittemmin Päijänne-tunneli laajensi kuntien välisen yhteistyön koskemaan myös Keski-Uusimaan väestöltään kasvavia kuntia. Myös viemäröintiratkaisut ovat edellyttäneet Helsingin ja naapurikuntien välistä yhteistyötä. Helsingin maalaiskunnan ja Keravan jätevesiä johdettiin Viikin puhdistamoon jo 1960-luvun alussa. 1970-luvulla myös Tuusula ja Järvenpää siirsivät jätevetensä Viikkiin puhdistettavaksi. Vantaanjoen säännöstely on puolestaan ulottanut vaikutuksensa koko vesistöalueeseen. Suunnitellut ja myös toteutetut vedenotot Hiidenvedestä ja Päijänteestä ovat herättäneet paikallista vastustusta ja aluepoliittisia intohimoja. Pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan vesihuollosta on tullut valtakunnallinen kysymys, ja sen suhteen tehdyillä periaateratkaisuilla on ollut suoria vaikutuksia myös Päijänteen vesiensuojelun kehittämiseen.

Helsingin jätevesiongelmat ”syntyivät” vesiklosettien yleistymisen myötä noin sata vuotta sitten. Aluksi jätevedet laskettiin puhdistamattomina viemäriverkkoihin ja sitä kautta merelle. Kaupungin ensimmäinen jätevedenpuhdistamo valmistui Alppilaan vuonna 1910. Kesti kuitenkin aina 1970-luvun alkuun ennen kuin kaikki jätevedet kulkivat puhdistamojen kautta mereen. Asiallisesti ottaen vielä tällöinkään ei päästy täydelliseen tulokseen, koska merkittävä osa viemäreistä oli vielä nk. sekaviemäreitä, jotka runsaan vedentulon mukana täyttyivät sadevedestä, jolloin ne jouduttiin tyhjentämään osittain puhdistamattomana mereen. Herranen on tutkinut Helsingin varhaisen viemäröinnin aiheuttamia ympäristöongelmia ilmeisesti samaan aikaan ja osittain samoista lähteistä kuin Simo Laakkonen aikaisemmin viime vuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan ”Vesiensuojelun synty. Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928.”

”Vettä ja elämää” antaa aikalaistutkijoiden suulla Helsingin merenlahtien tilasta vielä 1950-60-luvuilla varsin lohduttoman kuvan. Esimerkiksi Laivalahdelle Herttoniemen öljysataman kaakkoispuolelle ”kehittyi laaja lietesuisto, missä oli näkyvissä kaikenlainen sellainen törky, mitä viemäristä saattaa tulla. Lepät ja pensaskasvillisuus kuolivat yhä laajemmassa piirissä, ja kaslikkokin surkastui. Mustuneiden puiden oksilla istui variksia, rämeikössä liikuskeli rottia, ja likaisen veden yläpuolella vilisi kärpäsiä. Kaiken kukkuraksi voitiin variksissakin havaita myrkytykseen viittaavia oireita.” Uusien puhdistamoiden valmistuminen saattoi paradoksaalisesti jopa lisätä paikallisia kuormituksia, kuten kävi esimerkiksi Talin puhdistamon valmistumisen jälkeen Laajalahdella.

Vesi- ja viemärilaitosten johtaminen ei ole aina kiitollista tehtävää. Alkuaan mullistavat uutuudet kuten puhdistettu paineellinen kraanavesi ja toimiva viemäröinti ovat muuttuneet niin itsestään selvyyksiksi, että niihin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niiden toiminnassa ilmenee puutteita. Helsingin vesihuollon historia tuo kuitenkin hyvin esille sen, että teknokraateilla on ollut kriisitilanteiden uhatessa yleensä mietittyjä suunnitelmia ongelmien ratkaisemiseksi. Vesilaitoksen tärkeimpien pitkän tähtäimen suunnitelmien toteutuminen ja tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali – mm. vesilaitoksen henkilökunnan haastattelut ja muistiinpanot – tekevät Herrasen tutkimuksesta ajoittain ehkä liikaakin ”voittajan” historiaa.

Herrasen tutkimusote säilyttää kuitenkin läpinäkyvyytensä hyvin aina Päijänne-tunnelin valmistumiseeen asti. Viikinmäen keskuspuhdistamon käsittelyn yhteydessä olisin kuitenkin kaivannut yksityiskohtaisempia tietoja miljardiluokkaan kasvaneen hankkeen esisuunnitelmista, laskelmista ja niiden ympärillä käydyistä keskusteluista. Helsingin Veden juhlavuoteen ajallisesti päättyvä tilaustyö on tuottanut sekä sen teettäjälle että tekijälleen ikävän ongelman. Helsingin kaupungin vesi- ja viemärilaitos muutti vuonna 1995 nimensä Helsingin kaupungin vesilaitokseksi ja kaksi vuotta myöhemmin Helsingin Vedeksi. Edellisen nimenmuutoksen yhteydessä toteutettiin myös laitoksen muuttaminen kaupungin liikelaitokseksi. Organisaatiouudistuksia on jatkettu vuoteen 2000 asti. Muutokset eivät olleet kivuttomia, ja vuodesta 1990 lähtien toimitusjohtajana toiminut Jorma Tsubari joutui henkilöstön painostuksen tuloksena jäämään ennenaikaiselle eläkkeelle vuonna 2000.

Helsingin Veden muuttuminen kriisiyhtiöksi ilmeisesti kesken Herrasen tutkimusprosessin on asettanut kokeneen ja tuotteliaan tilaushistorioiden tekijän vaikeaan asemaan. Kirjassa on päädytty ratkaisuun, jossa todetaan organisaatiouudistuksen olleen henkilöstölle raskas prosessi, mutta jätetään kokonaan mainitsematta siihen liittynyt laitoksen henkilösuhteita äärimmilleen kiristänyt ja toimitusjohtajaan personoitunut konflikti. Asetelma selittänee myös sen, että kirjasta on turha hakea sen enempää Tsubarin kuin hänen edeltäjänsä tai seuraajiensa valokuvia.

Herrasen teoksen kenties parasta antia ovat herkulliset ympäristöhistorialliset kuvaukset. Tutkimus onnistuu hyvin myös teknisen infrastruktuurin rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun välisen vuorovaikutussuhteen kuvauksessaan. Helsingin kaupungin museosta ja Helsingin veden arkistoista kootut lukuisat valokuvat mm. Vanhankaupungin vedenpuhdistamon vaiheista täydentävät hienosti kirjan antia. Jostain syystä kirjaan ei ole otettu mukaan lainkaan kirjan tekstiosia tukevia ja selittäviä yksinkertaisia kaaviokuvia laitoksen toiminnalle keskeisistä vedenpuhdistuksen ja jätevedenpuhdistuksen prosesseista. Myös Helsingin Veden toiminnallista ja maantieteellistä ulottuvuutta kokonaisuutena olisi voinut helposti kuvata visuaalisin keinoin.