Erilaisia keräilijöitä ja esineiden entistäjiä maassamme on pilvin pimein. Useimmat keräävät tai kunnostavat pienesineitä, muutamat harrastajat ovat kiinnostuneita hieman isommista vempeleistä: museoautojen kunnostus lienee kaikille tuttua. Sen sijaan sellaisia harrastajia, jotka keräävät ja kunnostavat ajokuntoiseksi vetureita ja junavaunuja, on vähemmän. Kyseessä eivät siis ole veturien pienoismallit, vaan jykevät, maamme rataverkolla aikoinaan taivalta taittaneet höyry- ja dieselveturit sekä matkustaja- ja tavaravaunut. Isossa Britanniassa, jossa rautatieharrastus on muutoinkin vilkasta, muutama bisneksillään menestynyt miljonääri on koonnut itselleen kattavan museojunakaluston. Suomessa on toisin.

Täällä toiminta tapahtuu lähes yksinomaan harrastuspohjalta. Maassamme toimii muutama yhdistys, jotka ovat ottaneet tavoitteekseen rautatiekaluston kunnostamisen ja säilyttämisen. Jäsenistöltään ja kalustomäärältään suurin tällainen yhdistys toimii Keski-Suomessa ja on nimeltään Haapamäen Museoveturiyhdistys ry. Vuoden 2003 joulukuun viimeisinä päivinä yhdistys juhli kymmenvuotista olemassaoloaan ja julkaisi samassa yhteydessä näyttävän historiikin toiminnastaan. Kyseessä ei ole varsinaisesti tieteellinen julkaisu, mutta koska yhdistys ylläpitää ainoaa laajaa museovarikkoa ja ajokelpoista nostalgiakalustoa, lienee kirjaa syytä käsitellä myös tällä areenalla. Toiminnallaan yhdistys kun muistuttaa yksityistä museota.

Hieman taustaa: Museoveturiyhdistys ry. hallinnoi Haapamäen asema-alueella sijaitsevia entisiä VR:n veturitalleja sekä niihin liittyvää talliraiteistoa. Yhdistyksellä ei ole mitään yhteyttä suurelle yleisölle tutumpaan Haapamäen Höyryveturipuistoon, joka on kaupallinen yritys ja viime aikoina keskittynyt enemmän viihde- kuin veturipuoleen. Puisto vain sattuu sijaitsemaan aivan Museoveturiyhdistyksen naapurissa.

Yhdistys tekee yhteistyötä mm. VR:n ja Suomen Rautatiemuseon kanssa. Rahoittaakseen toimintaansa se vuokraa museokalustoaan nostalgia-ajoihin sekä kunnostaa rautatieasemilla muistomerkkeinä seisovia vetureita. Uusimpina kunnostustöinä kirjassa mainitaan Keravan ja Jyväskylän muistomerkkiveturit (s. 37 ja 39).

Matkalla museovarikoksi-kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään aikaa ennen yhdistyksen perustamista ja se ajoittuu 1980-luvulle. Yhdistyksen toiminnan lähtökohtana oli pelastaa vanhaa höyryveturikalustoa. Eri puolille Suomea oli varastoitu käytöstä poistettuja höyryvetureita niin sanottuihin kriisivarastoihin. 1980-luvun aikana Puolustusministeriössä tultiin siihen tulokseen, että kriisivarastoista voitaisiin luopua. Näin Suomessa oli yhtäkkiä lähes parisataa joutilasta höyryveturia, joita uhkasi purkaminen. Osa niistä pelastettiin Haapamäen Höyryveturipuistoon, jonne varatiin kaikkiaan 70 esittelyveturia.

Muutaman rautatieharrastajan keskuudessa levisi halu saada näistä esittelyvetureista edes yksi kunnostettua ajokuntoon. Kiinnostuneiden piiri laajeni nopeasti, ja yhtenä viikonloppuna innokkaita veturiharrastajia kokoontui paikalle kymmenittäin. Pelkästä veturista ei kuitenkaan olisi paljon iloa ja sen vuoksi samaan aikaan syntyi kiinnostus vaunukaluston kunnostamisesta. Haapamäellä onkin tällä hetkellä Suomen suurin kokoelma ajokuntoisia puumatkustajavaunuja sekä muutamia teräsmatkustajavaunuja. Niiden lisäksi museovarikolle hankittiin suuri joukko romutusuhan alaisia tavaravaunuja. Ennakkoluulottoman keräystyön tuloksena oli jopa kansainvälisessä mitoissa poikkeuksellisen laaja kokoelma sellaista kotimaista tavaravaunukalustoa, jota ei tuolloin (eikä vielä nykyäänkään) ole pidetty säilyttämisen arvoisena.

Toiminta ehti jatkua kuutisen vuotta ennen kuin varsinainen Museoveturiyhdistys perustettiin. Kirjan toinen osa käsittelee yhdistyksen kymmenvuotisen historiikin, joka on jaettu vuosikohtaisiin tapahtumiin. Kolmannessa osassa nostetaan esiin muutamia tuokiokuvia toiminnan vaiheista. Toiminnassa aktiivisesti mukana olleet jäsenet kertovat siinä omakohtaisia kokemuksiaan ja valottavat ruohonjuuritason aktiivista toimintaa. Neljännessä osassa käydään läpi yhdistyksen omistuksessa tai hallinnassa oleva kalusto.

Historiikki on tehty harrastajavoimin ja siinä on samalla sen pahin puute. Tutkijan näkökulmasta sitä lukiessa jää kaipaamaan hieman syvemmälle ulottuvaa ja analyyttisempää käsittelytapaa. Yhdistyksen vaiheet käydään läpi lähinnä kronologisena luettelona, jota ei taustoiteta. Jostain kumman syystä kehitysvaiheet ennen yhdistyksen perustamista, siis 1980-luvulta vuoteen 1993, esitetään suhteellisen tarkasti, kun taas yhdistyksen varsinainen historia vuodesta 1994 eteenpäin muistuttaa lähinnä tapahtumaluetteloa. Mielestäni parempi vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa myös myöhemmät vaiheet alkuvuosien tapaan. Ulkopuolisen lähdemateriaalin käyttö on olematonta, vaikka sillä olisi todennäköisesti saatu elävöitettyä kirjassa kuvattuja tapahtumia.

Kirjan kiusallisin puute löytyy sivulta 14. Siinä mainitaan kuin ohimennen 1990-luvun alkuvuosina Höyryveturipuiston ja Museoveturiyhdistyksen välille syntyneet ristiriidat, jotka johtivat lopulta yhteistyön osittaiseen päättymiseen. Tämä lyhyt maininta päätetään kirjassa toteamukseen: "Jätettäköön nämä asiat tässä kuitenkin taustalle". Vanhan periaatteen mukaan kuitenkin: jos on mainittu A, on myös mainittava B. Kun tällaiset ristiriidat kerran nostetaan esiin, olisi ehdottomasti ollut kirjoitettava jotain niiden syistä ja taustoista. Jos taas syntyjä syviä ei haluttu lähteä härkkimään, maininnat ristiriidoista olisi pitänyt poistaa kokonaan tekstistä. Nyt konfliktin perussyy ja sen jälkeiset vaiheet jäävät lukijalle kokonaan selvittämättä.

Historiikin kolmas osa on ehdottomasti sen mielenkiintoisin – valitettavasti myös lyhyin. Jäsenistön omat kertomukset museovarikon toiminnasta elävöittävät tekstiä; esimerkiksi Aki Grönblomin kirjoitus lämmittäjän viikonvaihteesta on erittäin elävä ja tarjoaa kurkistuksen varikon kulissien taakse. Poikkeuksellisesta aiheesta kirjoittaa Hannu Lehikoinen kuvatessaan, kiusallisen lyhyesti tosin siitäkin, suomalaisilla kiskobusseilla vuonna 1994 tehtyä Petroskoin matkaa: harvoinpa suomalaiset kiskoautot ovat päässeet Venäjän Karjalassa liikkumaan. Kirjassa on myös hyvin suppea "Tallikielen lyhyt oppimäärä", jossa käsitellään harrastajien keskuudessa syntynyttä jargonia. Ainakin minä, folkloristiikkaakin aikoinaan opiskelleena, olisin toivonut tämän suullisen perinteen laajempaa käsittelyä tai edes siteerattujen sanojen ja lauseiden tarkempaa selvitystä. Nyt esimerkiksi "Hitachi!"-sanan selvitykseksi annetaan vain "sisäpiirihuuto Haapamäeltä" (s. 18), joka ei kerro ulkopuoliselle mitään.

Vaikka osiossa käsitellään harrastusta henkilökohtaisesta näkövinkkelistä, vastaamatta jää kuitenkin lukijan mielessä roikkuva kysymys: mikä saa ihmiset viettämään vapaa-aikansa kunnostamalla koneita, joita he eivät toistaiseksi ole edes päässeet itse rataverkolla ajamaan: VR:n liikennemonopolin vuoksi museoveturin ajamiseen on tarvittu VR:n veturinkuljettaja. Harrastajille on jäänyt ainoastaan sivustakatsojan ilo.

Kirjan neljännen ja viimeisen osan funktio jäi hieman epäselväksi. Siinä esitellään erittäin laajasti yhdistyksen käytössä olevaa kalustoa. Pääpaino on vetureissa, joista monet ovat saaneet sivun mittaisen esittelyn. Laajan vaunukaluston esittelyyn käytetään vain kolme sivua, joissa tavaravaunuista tyydytään mainitsemaan vain tyyppinumerot. Tyly "Gmz 16 247-Gblk 51 382-0"- tyyppinen luettelo ei vaunufriikkejä lukuunottamatta innostane ketään muuta lukijaa. Olisikohan kannattanut laittaa luettelo liitteeksi, jos se välttämättä piti ottaa mukaan?

Kirja on kuvitettu lukuisilla värikuvilla, jotka esittelevät sekä kalustoa että sen ylläpitoon liittyviä töitä. Historiikkisivustoilla on lisäksi esitelty kunkin vuoden päätapahtumat myös kuvallisesti. Kirjan sisällöllisen painoarvon kannalta olisi ehkä kannattanut kuitenkin harkita muutaman kuvasivun karsimista ja tekstiosuuden lisäämistä, mikäli kirjan sivumäärä oli rajallinen. Ainakin minulle jäi hieman epäselväksi mikä tarkoitus on kirjan lopussa olevilla kahdella kuvasivulla, joille on annettu nimeksi "kuvaliite".

Edellä esitetty kritiikki ei kuitenkaan millään tavoin vähennä Matkalla museovarikoksi-kirjan arvoa. Se esittelee monipuolisesti yhden varsin tuntemattomaksi jääneen harrastusmuodon. Yksi kirjan tärkeimmistä arvoista on se, että sen myötä alkaa ajatella arkipäiväisen oloisiin vetureihin ja junavaunuihin liittyviä historiallisia ja museaalisia arvoja. Liikennevälineet ovat kiistatta osa jokapäiväistä historiaa ja niiden säilyminen jälkipolville on erittäin tärkeää. Hienoa on, että Museoveturiyhdistys on ottanut kunnostukseen myös dieselkalustoa: rataverkon sähköistys etenee vauhdilla ja muutaman vuosikymmenen päästä nykyinen dieselveturikalusto vaikuttanee yhtä nostalgiselta kuin höyryveturit nykykatsojan silmissä.

Museoveturiyhdistyksen historiikki puolustaa hyvin paikkaansa yhdistyshistoriikkien joukossa. Sisältöä olisi voinut ehkä hieman tarkemmin suunnata jollekin tietylle lukijakunnalle, sillä nykymuodossaan se jää hieman epämääräiseksi. Muutamat artikkelit sisältävät koneinsinöörien salakieltä, joka ei välttämättä avaudu edes veturien tekniset perustiedot omaavalle lukijalle, osa taas on hyvin yleistajuisia.

Pienistä puutteistaan huolimatta kirja on kaikenkaikkiaan jäntevä, hyvin taitettu,kieliasultaan moitteeton, sisällöltään monipuolinen ja aiheeltaan poikkeuksellinen.