Timo Simppulan teos alkaa tiiviillä johdannolla, jossa lukija viedään Kakolan historiaan.

Turun työ- ja ojennuslaitos, Arbets -och korrektionshus i Åbo valmistui vuonna 1853. Vuonna 1890 naapuriin nousi punatiilinen, nyt hotellina palveleva Turun lääninvankila, ja vielä vuonna 1908 harmaakivisen Kakolan eli Turun Keskusvankilan alapuolelle nousi ”kriminaalihouruja” varten vankimielisairaala.

Kakolan nimen taustaa ei ole lopullisesti selvitetty, mutta sen oletetaan saaneen nimensä juuri vankimielisairaalasta, merkitseehän lounaissuomalainen termi ”kako” juuri mielisairasta.

Rakennustyössä Kakolan ja vankimielisairaalan rakennukset vuorattiin Kakolanmäen graniitilla, jota alettiin kutsua kakoliitiksi.

Kun uusi keskusvankila valmistui Turun Saramäkeen vuonna 2007 ja vangit siirrettiin sinne, Kakola jäi odottamaan saneerausta asuinkäyttöön. Koska muutto ja saneeraus olivat tiedossa, ei sellien seiniä enää vaivauduttu puhdistamaan piirroksista ja kirjoituksista. Näin ne voitiin dokumentoida. Seinäkirjoitukset on tehty vuosien 1990 ja 2007 välisenä aikana, varhemmat oli siivottu pois.

Simppula jatkaa syventämällä näkemystä siitä, ovatko seinäkirjoitukset ja -piirrokset kuvasaastetta vai taidetta. Varsinaiset graffittien harrastajat pitävät tekosiaan taiteena, vaikka niihin liittyykin perinteisesti salaa tekemisen idea. Sen sijaan kaikkialla näkyvät töhryt, tägit, ovat monen mielestä saastetta.

Mutta entä Kakolan seinäkirjoitukset ja -piirrokset? Graffitti-termi tulee italian verbistä ”graffiare”, mikä tarkoittaa raaputtamista sekä kreikan kielen kirjoittamista merkitsevästä sanasta ”grafo”. Vanhimmista seinäkirjoituksista tunnetuimpia lienevät Pompeijin raunioista löydetyt noin 15 000 seinäkirjoitusta, jotka on raaputettu ennen kaupungin hautautumista Vesuviuksen tuhkaan. Kakolan seinäkirjoitukset ovat vankien mielipiteen ilmaisuja, ne merkitsevät paikan, jossa vanki on viettänyt aikansa ja ovat näin persoonallisia teoksia, joilla vanki merkitsee oman pienen reviirinsä.

Teos esittelee erilaisia seinäkirjoituksia ja -piirroksia eräänlaisessa funktionalisessa merkityksessä. Koska vankiselli on hyvin pelkistetty, jopa karu huone, on niukalti mahdollista pehmentää sen tilavaikutusta. Mutta selli ei ole vangin yksityisyyttä vaan sen ovessa on ovisilmä, josta vartija voi vilkaista, mitä vanki puuhaa ja virallisemmin varmistua, että tämä on kunnossa. Siksipä ovisilmään kiinnitetään teksteissä huomiota. ”Silmä valvoo! Valvo sinäkin!”

Myös ns. paljusellit ovat rikastuttaneet vangin kirjoitusperinnettä: vanhoissa selleissähän ei ollut toalettia vaan tarpeet tehtiin paljuun, ämpäriin, mikä luonnollisesti on tuottanut omanlaistaan huumoria seinille. Selli on siis vangin pienoismaailma, joka sulkee hänet sisäänsä erityisesti tutkintavankeuden aikana, jolloin kontaktit ulkomaailmaan ovat äärimmäisen rajoitetut. Tätä kuvaa Pink Floydin levyn kansikuvan tekstin ”The Wall” piirtäminen sellin seinään. Äänilevyhän kertoo, kuinka muuri katkaisee yhteyden ihmisiin – niin sellikin. Se johtaa yksinäisyyteen, jota kuvataan vaikkapa kirjoittamalla seinään ”Olet hyödytön, olet epäkelpo, olet loinen, olet epäonnistunut”.

Selliosaston päiväjärjestys on tarkkaan säännelty, milloin on ruokailu, milloin ulkoillaan, milloin ovet suljetaan. Tämä ajan kuluminen vankilassa on tuottanut runsaasti erilaisia kalentereita, joissa ajan kulumista kuvataan. Mutta toisinkin saattoi olla. Yksi selli oli tapetoitu Aku Ankka -lehden sivuilla ja sitä kutsuttiinkin Ankkalinna-selliksi. Yksi tapa paeta todellisuutta.

Miesvankila on toki miehinen. Ja sellaisessa yhteisössä pärjäävät vain kovikset. ”Kakola Power” yhden piirroksen miesvangin rinnassa kertoo asenteesta samoin kuin kuva, jossa machomies on tatuoinut rintaansa hakaristin ja Suomen lipun, polttaa sikaria, Pekkapuupää-lakissa lukee STONEhead ja kuvan miehen kädessä on irti leikattu vankilanjohtajan pää. Samaa palvelevat pääkallonkuvat ja tekstit, joissa homot, pelkurit, raiskaajat, mutiaiset, vasikat eli lavertelijat ja etenkin pedofiilit tuomitaan.

Vankiloiden, niin Kakolankin, suuri ongelma ovat erilaiset päihteet. Viinaa ja kiljua kaivataan ja kannabislehden kuvia tapaa monessa sellissä. Tähän liittyvät mielikuvapiirrokset, joissa saattaa esiintyä vaikkapa TV:n Pikku Kakkosen Nukkumatti, joka on saanut ”unihiekkaa silmiinsä” tai jopa kauhukuvat hallusinaatioista.

Vankien elämää rikastuttavat luonnollisesti perhetapaamiset, mutta enemmän seinäkirjoituksissa puhutaan yksinäisyydestä ja kaipuusta. ”Petra olet parasta mitä tästä maailmasta voi löytää”. ”Johannaa ikävä!” Mutta ikävää kompensoidaan voimakkaasti seksuaalisuuta korostavilla kirjoituksilla ja piirroksilla. Kuvat saattavat olla taiteellisiakin, mutta yksinkertaistettu naisen genitaali lienee tutuin kaikille. Ja sen nimitykset toistuvat teksteissä.

Mutta vastakohtana saattaa selleistä löytää uskonnollisia symboleja ja viitauksia vaikkapa Raamattuun tai satanisteihin. Vankilayhteisössä tosiuskovaiset hyväksytään, mutta ”linnauskovaiset”, jotka vain esittävät uskoon tulemista, ovat boikottilistalla.

Ja lopulta koittaa vapaus. Exit lukee sellin sisäpuolella ovenkarmissa ja vapauteen luvataan mennä eikä koskaan takaisin tulla. Vaikka kolmasosa vapautuneista tulee toisen ja kolmannenkin kerran takaisin.

Vaikka Timo Simppulan teos on kuviltaan ja seinäkirjoituksiltaan vähemmän ylentävä, hän on onnistunut luotaamaan kirjoitusten ja piirrosten kautta vankilamaailman psyykeä erinomaisesti. Ja siihenhän antaa mahdollisuuden hänen työnsä vankilapastorina, ei Kakolassa vaan Jokelan vankilassa. Hän tavallaan on vankiyhteisön jäsen, vaikka ei istukaan ”kiven sisässä”.

Teoksen lopussa on laaja kirjallisuusluettelo, joka on ryhmitetty piirros- ja kuvateemoittain. Tosi miesten maailma, kamaa ja piikkiä, seksin puutteessa, laveaa tietä, erossa perheestä, uskolla autuaaksi, vapauden kaiho. Siinä muutama otsikko, joiden kautta Simppula syventää tietoisuuttamme vankilan elämästä ja siitä, miten sitä seinäkirjoituksissa ja -piirroksissa kuvataan.

Mitähän naisvankiloiden seinät kertovat?