Max Engmanin teoksen alaotsikko on tarkkaan harkittu ja asiantunteva, tässä on kyse siitä, miten suomenruotsalaisuus syntyi ja vakiintui. Ruotsin valtakunnassa ei suomenruotsalaisuutta ollut eikä voinutkaan olla, itäisen valtakunnanpuoliskon ruotsalaisuus ei ollut mitenkään erityistä. Kun Suomi sitten liitettiin Venäjän valtakuntaan, Ruotsi ei ollut enää sama Ruotsi ja Suomi oli ihan uusi ja ruotsalainen valtiollinen kokonaisuus. Toistasataa vuotta myöhemmin Suomi oli itsenäinen tasavalta ja suomenruotsalaiset tunsivat olevansa olennainen osa suomalaisuutta. Siinä välissä Suomen ruotsalaisuus muuttui suomalaisuudeksi ja suomenruotsalaisuudeksi, ja siitä tämä kirja kertoo.

Kirjan voi nähdä myös jakaantuvan kahteen, varsin erilaiseen osaan. Ensin selvitellään sitä, miten Suomi erkaantui yhä enemmän ja enemmän Ruotsista ja miten sen ruotsalaisuus muuntui omaleimaiseksi suomalaisuudeksi. Vasta sen jälkeen päästään kuvailemaan sitä, miten Suomen ruotsalaisuus kehkeytyi uuden suomalaisuuden alalajiksi, suomenruotsalaisuudeksi. Tällaista jaotusta ei sisällysluettelosta näe, mutta sen sijaan se vastaa erittäin hyvin sitä, mitä 1800-luvun mittaan oikeasti tapahtui. Se, miten asiat oikeasti olivat, tapahtuivat ja kehittyivät, on sittenkin se tärkein asia historiassa.

Suomen ruotsalaisuus

Vuosisataiseen kiistaan siitä, oliko Suomella autonomia vai ei, Engman ottaa varsin rauhallisen kannan. Keisari lupasi säilyttää Suomen lait, niinhän hän aina teki maita valloittaessaan, mutta niitä ei voitu soveltaa kuin osittain – esimerkiksi kuningasta ei ollut – ja Suomelle luotiin aivan uusi hallintojärjestelmä. Tarkkaa selkoa Suomen asemasta ei otettu, vaan riitti, kun maan korkein eliitti varjeli Suomea liialliselta Pietarin mielenkiinnolta. Venäjän kannalta oli sitä paitsi hyvä asia, että suomalaisilla oli oma, venäläistä peräti kehittyneempi hallintojärjestelmä. Sittemmin siitä alkoi tulla ongelma siksikin, ettei sellainen asia kuin perustuslaki ollenkaan sopinut Venäjän itsevaltiuteen.

Venäläiset ja suomalaiset pystyivät kuitenkin tulkitsemaan asioita varsin kauan kumpikin omalla tavallaan, aina 1800-luvun lopulle asti. Kun sitten Venäjällekin alkoi kehkeytyä moderni kansakunta ja kansalaisyhteiskunnan tapaista, valtakunnan yhtenäisyys nousi esille ja sitä mukaa Suomen outo asema. Kieliasioihin on tässäkin kehityksessä suora yhteys, nehän olivat nimenomaan ruotsinkieliset, jotka Suomen valtiollisia oikeuksia ja erityisasemaa puolustivat.  Asialla olivat 1800-luvun puolivälissä kaksikielisyyttä puolustaneet liberaalit ja sittemmin ruotsalainen valtiopäiväpuolue ja sen jälkeen Ruotsalainen Kansanpuolue.

Sitähän se 1800-luvun alun Suomi oli, ruotsalainen. Hallintokoneisto oli nyt oma, siis suomalainen, mutta hallintojärjestelmä oli kokonaan ruotsalainen ja niin olivat laki ja oikeusjärjestelmäkin. Suurin osa kansasta puhui pelkästään suomea, mutta ruotsin kieli jatkoi leviämistään sekä keskiluokkien puhekielenä että yliopiston kielenä. Tässä voisin säestää Engmania pienellä vertauksella: Suomi oli ruotsalainen siinä missä Kuurinmaa, Liivinmaa ja Vironmaa olivat saksalaisia. Vanha Suomi oli sitten kiehtovampi tapaus, siellähän hallintokielenä oli kauan ollut saksa, ja nyt se vaihtui ruotsiksi. Koulujen saksankielisyys jatkui vielä pitkään, venäläisyydellä oli oma paikkansa ja suurin osa rahvaasta puhui tietysti suomea. Mielenkiintoinen pikkutieto onkin ettei 1800-luvun alkupuolen Viipurissa edes suomenkielisillä ollut määrällistä enemmistöä! Suurin ryhmä he kyllä olivat.

Suomi oli kuitenkin irrotettu Ruotsista ja erkaneminen jatkui koko 1800-luvun alkupuoliskon ajan. Tämä on enimmäkseen moneen kertaan kerrottua asiaa, mutta Engman osaa myös rikastaa kuvaamme tuosta prosessista. Muun muassa sillä, miksi juuri Helsingistä tuli pääkaupunki ja mitä ne ahvenanmaalaiset oikein ajattelivat Krimin sodan aikana. Niin, Turku oli Suomen pääkaupunki peräti kolmen vuoden ajan, mutta tuo enimmäkseen suomenkielisten asuttama kaupunki oli liian ruotsalaismielinen. Ruotsinkielisellä Helsingillä ei vastaavaa ruotsalaisuusrasitetta ollut, sen sijaan sen edessä oli oivallinen satama ja vahva linnoitus, Viapori. Ahvenanmaalaiset taas pysyivät lojaaleina, vaikka jotkut ovat joskus muuta väittäneetkin.

Kuva: Johan Ludvig Runeberg jaZachris Topelius, 1863. Svenska litteratursällskapet i Finland, Wikipedia.

Suomen erkanemiseen kuuluu myös se, miten maan johtavat intellektuellit erottautuivat Ruotsista. Mukaan tulevat muiden muassa J. J. Tengström jaJohan Ludvig Runeberg sekä ilman muuta Zachris Topelius. Nämä kaikkihan loivat innolla mielikuvia Suomen kansasta, ja heille kaikki Suomessa asuvat olivat suomalaisia, kieleen katsomatta. He kertoivat myös mielellään siitä, miten ruotsalaiset eivät siellä lahden takana enää oikein arvostaneet tai muistaneet meitä suomalaisia. Engman tuo myös esiin suomalaisten perusteellisen haluttomuuden oppia venäjää, ja nostaa esille Topeliuksen ruotsintamasta Marseljeesista säkeet:

om Sveriges bildning vi förglömma

så sker det ej för Rysslands skull

Suomeksihan tuo on jotain sellaista kuin ”jos Ruotsin sivistyksen unohdamme, ei käy se vuoksi Venäjän”.

Erkanemiseen kuuluu tietysti sekin, että ennen pitkää joku keksi liittää suomen kielen ja kansallisuuden toisiinsa ja vaatia suomen ylempien yhteiskuntaluokkien kielellistä suomalaistumista. Olivathan siitä puhuneet jo A. I. Arwidsson ja E.G. Ehrström, mutta toden teolla asian nosti esille Ruotsissa lapsuutensa viettänyt, hieman huonosti suomea osaava J.V. Snellman. Suomen ja Ruotsin eroprosessiin kuuluvat toki myös kiistat Suomen historiasta ja suomalaisten kiitollisuudenveloista ja sitä mukaa myös Yrjö Koskisen kiistat kaikkien muiden kanssa.

Fennomanialle syntyi pian kielellisesti maltillisempi vaihtoehto, josta 1850-luvulla muotoutui liberaalien kanta. Liberaaleja Engman kuvailee minun mielestäni turhan vähän, sillä heidän roolinsa oli huomattavan tärkeä sekä Suomen perustuslakien vakiinnuttamisessa että myös ruotsinkielen tulevaisuuden turvaamisessa Suomessa. Muutenkin 1800-luvun puolenvälin liberaalit ovat jääneet kovasti varjoon Suomen historiassa, parhaiten heidät tunnetaan kai skandinavistisista haaveista – paljonko niitä oli, ei selviä vieläkään – ja epäonnistuneesta puoluehankkeestaan. Heidän myöhempi maineensa ei oikein vastaa heidän rooliaan omana aikanaan eikä etenkään suomenkielisten antama kuva heistä tee oikeutta heidän roolilleen suomalaisen kansakunnan rakentajina.

Fennomaanien ja liberaalien lisäksi tuodaan esille tietysti Axel Olof Freudenthal, eräänlainen Snellmanin peilikuva. Hänhän esitti Suomen ruotsinkielisten olevan osa etnistä ruotsalaista kansakuntaa, mutta poliittisesti Suomen kansan jäseniä. Samalla tuodaan esille Freudenthalin ajatusten surkea menestys, hänen kannattajansahan taisivat hyvin kauan mahtua ravintola Kaisaniemen yhteen pöytään. Hänen vaikutuksensa Uusmaalaisessa Osakunnassa kerrotaan kyllä myös, mutta jäin sittenkin kaipaamaan vähän enemmän ja perusteellisempaa tietoa noiden viikinkien kannoista. Hieman myöhemmin lukija saattaa huomata, että kun ruotsalaisuusliike 1870-luvulta alkaen syntyi, se ei juurikaan pohjautunut Freudenthalin ajatuksiiin. Hänen todellisiin ansioihinsa kiinnitetään huomio kirjan muissa osissa.

Engman tuo kieliasioihin merkittävän lisän tarkastelemalla Suomen kielipolitiikkaa ei kahden, vaan kolmen kielen triangelidraamana. Niin, maassa oli kolmaskin valtakieli, venäjä. Suomen venäläisväestöstä suurin osa oli varuskuntien väkeä ja hieman suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella, mutta oli toki kaupungeissa niin suuria kuin pieniäkin porvareita runsain määrin, ja muutamassa Kannaksen pitäjässä talonpoikiakin. Helsingin elämään muutama rikkaimmista venäläisperheistä vaikutti hyvinkin paljon, sellaiset kuin Kiseleffit ja Sinebrychoffit. Sen sijaan yritykset saada Suomen virkamiesluokka edes oppimaan venäjää epäonnistuivat säännöllisesti, alusta alkaen. Venäjän kielen asema siis pysyi virallisesti hyvänä, mutta käytännössä heikkona. Mennäkseni taas kirjan ulkopuolelle onkin kuvaavaa, että tuskin kukaan Suomessa asunut suomalainen venäläistyi noiden sadan ja yhdeksän vuoden aikana, sen sijaan osa venäläisistä suomalaistui, kuka suomeksi, kuka ruotsiksi.

Kuva: Kolmikielisiä katukylttejä Suomessa. (Museokeskus Vapriikki, Turun museokeskus, Finna)

Engman tuo myös selvästi esille sen, miten venäläinen esivalta tuki aina suomen kieltä ja suomalaisuuspyrkimyksiä, jos kohta ei sen itsensä takia. Ruotsin kieli oli tunnetusti vanhan vallan kieli ja muutenkin venäjän kielen tiellä, joten siitä haluttiin eroon. Suomi taas ei vuosisadan alkupuolella ollut sivistyskieli ollenkaan, eivätkä korkeat venäläiset virkamiehet sen sellaiseksi uskoneet nousevan, joten sitä sopi hyvin tukea. Joten kun vuonna 1902 suomesta tuli ruotsin kanssa tasa-arvoinen kieli, niin tuli venäjästäkin. Kieliasetus annettiin venäjän kielen takia. Venäjän asema virkakoneistossa vahvistui sitten 1900-luvun alkuvuosina, mutta Suomen itsenäistyminen pyyhkäisi sen kerralla pois kaikesta virallisesta tai julkisesta.

Ruotsalaisuus Suomessa

Kuvatessaan suomenruotsalaisuuden kehkeytymistä Engman viittaa asiaankuuluvasti vakiintuneisiin nationalismin teorioihin ja antaa suomenruotsalaisuudelle sen parhaiten ymmärrettäväksi tekevän tulkinnan. Se on kuten muutkin kansallisuudet ja sen sellaiset, ryhmäidentiteetti, osittain historian kulussa kehkeytynyt, osittain tietoisesti luotu. Näin Engman pääsee onnistuneesti soveltamaan Miroslav Hrochin tunnettua teoriaa pienten kansallisuuksien kansallisuusliikkeistä suomenruotsalaisiin. Tässä onkin tärkeä näköala koko Suomen 1800-luvun ja etenkin 1900-luvun alun historiaan, se, että suomenruotsalainen kansallisuusliike kulki samoja latuja kuin (etninen) suomalainenkin, vain muutaman vuosikymmenen jäljessä.

Engman tekee myös merkittävää kielipolitiikkaa. Hän kutsuu suomenruotsalaisia kansallisuudeksi tai etniseksi ryhmäksi ja antaa vielä tälle luonnehdinnalleen erinomaisen pätevät perustelut. Hän tuo myös selvästi esille sen, että vaikka Suomen perustuslaissa ja osissa muutakin lainsäädäntöä ruotsi ja suomi ovat tasaveroisia kieliä, ruotsinkieliset ovat kaikessa muussa lainsäädännössä ja etenkin käytännön arkielämässä kielivähemmistö. Heillä on kaikki samat piirteet kuin muiden maiden etnisillä vähemmistöillä tai kansallisuuksilla, miksi siis olla kutsumatta heitä sellaiseksi? Tämä on asia, josta suomenruotsalaiset ovat vääntäneet kättä keskenään ja suomenkielistenkin kanssa jo toistasataa vuotta, ja voi vain toivoa, että Engmanin asialliset perustelut tekevät tehtävänsä.

Kansallisuusaatteen vaiheet

Hrochin kaavassahan A-vaihe on se, jossa kielitieteilijät, kansanrunouden keräilijät ja taiteilijat löytävät sen kyseisen kansan, siis asianomaisen etnisen ryhmän rahvaan ja alkavat sitä sitten tutkia ja kuvata. B-osa on kansallisuuden politisoitumisvaihe ja C-vaiheessa syntyy sitten laaja kansanliike, kun kansakin omaksuu kansallisuusaatteen.

Suomenkielisen suomalaisuuden A-vaihe alkaa jo 1700-luvulta ja B-osan alku osuu 1840-luvulle, Snellmanin kirjoittelun ympärille. Mutta ei se kaikki siinä ole, ja Engman selvittää suomalaisuusaatteen alkuvaihetta sen verran, että voi kysyä, miksi? Eikös tämän kirjan pitänyt kertoa ruotsalaisuudesta? Mutta sitten päästään puhumaan Suomen ruotsalaisten löytämisestä ja mobilisoinnista. Tämä on – ainakin meille suomenkielisille – huonommin tunnettua tarinaa.

Suomen ruotsinkielinen rahvas löytyi tosiaan vasta 1840-luvulla, ja ensimmäisten joukossa (ei ensimmäisenä) oli lingvisti A. O. Freudenthal Siuntiosta. Poliittisen liikkeen synty eli B-vaihe tapahtui sitten myöhemmin, kun 1870-luvulta alkaen ruotsalainen puolue alkoi hahmottua ja sitten syntyivät suomenruotsalaiset järjestötkin. Mallia otettiin suomenmielisiltä. Tammisaaren laulujuhlienkin esikuva oli Jyväskylän laulujuhlissa, joihin taas malli oli saatu Virosta. Jälleen kerran huomataan, miten samanlaisia kaikki kansallisuusliikkeet ovat. Jos on kukin kansanryhmä ainutlaatuinen, ovat ne sitä kaikki kansainvälisen mallin mukaisesti.

Vuodesta 1809 alkoi siis murros, jossa irtauduttiin Ruotsista, mutta säilytettiin paljon vanhaa ruotsalaisuutta. Seuraavaksi koitti sitten kansallisen mobilisaation aika (ainakin sivistyneistön osalta), ja sitä seurasi vääjäämättä jakautuminen. Jakautuminen koski ennen kaikkea kieltä ja alkoi kouluista, säätyläispoikia kouluttaneista alkeiskouluista ja kimnaaseista. Koulukieli oli se keino, jonka avulla fennomaanit arvioivat Suomen säätyläistön parhaiten suomalaistavansa, ja oikeassa olivatkin. Kaikkien suomalaisten suomenkielisyys oli kuitenkin ajatus, jota ensin eivät hyväksyneet liberaalit eivätkä konservatiivitkaan. Myöhemmässä vaiheessa taas ruotsalaisuusliike nousi puolustamaan omaa kieltään, siis estämään kaikkien pakollista suomenkielistämistä. Onnistuivat, samalla kun fennomaanit saivat myös mitä halusivat, siis suomenkieliset koulut kaikille halukkaille.

Suomenruotsalaisuuden syntyyn kuuluu vielä koko kansan mobilisointi, Hrochin C-vaihe, jossa rakennettiin suomenruotsalaisten järjestöjen verkosto. Ensimmäiset suuret järjestöt syntyivät vastauksina valtakunnallisille järjestöille, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja Kansanvalistusseuralle. SKS oli aikoinaan aloittanut kulttuurifennomaanien seurana, mutta 1870-luvulle tultaessa Yrjö Koskinen oli tehnyt siitä kokonaan fennomaanisen järjestön. Kansanvalistusseura taas oli kyllä muodollisesti kaksikielinen, mutta käytännössä sitä hallitsivat fennomaanit ja ruotsiksi sen julkaisutoiminta oli varsin vaatimatonta. Yrjö Koskisen luomus oli sekin, fennomaanien tapa mobilisoida alemmatkin kansanluokat kannattajikseen. Suomen ruotsalaisten oli siis luotava oma järjestönsä, ja se sai nimekseen Svenska Folksskolans Vänner. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai vastineekseen Svenska Litteratursällskapet i Finlandin.

Litteratursällskapetin perustaminen oli sikälikin merkittävä askel, että sitä perustamassa olivat alkuaan hyvin erilaisia kantoja edustaneet C. G. Estlander ja A. O. Freudenthal. Asian voisi kai sanoa niinkin, että kaikille yhteistä, kaksikielistä suomalaisuutta kannattanut Estlander ja Suomen ruotsinkielisten ja riikinruotsalaisten yhteistä ruotsalaisuutta korostanut Freudenthal saivat molemmat luopua kannoistaan ja voitolle pääsi suomenruotsalaisten omaa kansallisuutta korostanut Axel Lille. Näitä kahta järjestöä seurasi sitten suuri joukko muitakin, ja ajan oloon eri alojen fennomaanisten järjestöjen rinnalle syntyi ruotsinkielisten järjestöjen verkosto, ja himpun verran myöhemmin vielä työväenliikkeenkin järjestöt. Työväenliikkeeseen ei ruotsinkielisten järjestöverkko ulottunut, vaan sen parissa syntyi oma ruotsinkielisten yhdistysten verkkonsa. Niinhän se oli 1990-luvulle asti, Helsinginkin katukuvaan kuuluivat HOK, Varuboden ja Elanto.

Ruotsinkielinen koululaitos sai siis rinnalleen suomenkielisen, kun taas järjestöjen kohdalla kehitys meni hieman toisin. Kaksikieliset ja suomenkieliset järjestöt saivat rinnalleen ruotsinkieliset, ruotsalaismieliset tulivat liberaalien ja fennomaanien perässä. Samoinhan kävi politiikassa, mutta talouselämässä fennomaanit menestyivät huonosti eivätkä suurporvarit ja tehtailijat suomalaisuuden aatteesta juurikaan innostuneet. Toki kansan parista nousi uusia suurkauppiaita ja tehtailijoita, kuten vaikkapa Parviaisen veljekset, mutta muuten talouselämässä fennomaanien määrä jäi pieneksi. Kyllähän ns. afäärifennomaanit yrittivät pontevasti luoda suomenkielisten tehtailijoiden ja kauppiaiden luokkaa ja perustivat ihan suomenkielisen liikepankin, Kansallis-Osake-Pankin, mutta kaiken kaikkiaan talouselämän ja upseerien parissa ruotsi pysyi dominoivana kielenä kauemmin kuin muilla elämänalueilla.

Suomenruotsalaisuus

Suomenruotsalaisuus käsitteenä syntyi vasta 1900-luvun puolella, sitä ennen ei Suomen ruotsinkielisille oikein mitään kaikkiin yhteyksiin sopivaa nimeä ollut. Kun Suomen ruotsinkieliset alkoivat muodostaa yhteistä ryhmäidentiteettiään, alkoi pitkä keskustelu ryhmän nimestä. Vaihtoehtoja riitti, kuten finne, finländare, svensk-finländare, svenskfinne, östsvensk ja finlandssvensk. Ainoastaan Freudenthal ehdotti termiä svensk, mutta sai vastaansa likimain yksimielisen vastustuksen, kaikki muut halusivat tehdä selvän eron Ruotsiin ja sen kansakuntaan. Lopulta termi finlandssvensk, suomenruotsalainen, vakiintui. Kaikki eivät sitä hyväksyneet, kirjan ulkopuolelta voisi mainita marsalkka Mannerheimin, joka oli mielestään suomalainen, en finne, vaikka suomea vain horjuvasti osasikin.

Engman siis käyttää suomenruotsalaisista termiä nationalitet, kansallisuus, Axel Lillen tapaan. Tämä oli termi, jota varsinkin suomenkieliset vastustivat hyvin kiivaasti, mikä osaltaan vaikeutti ja hidasti termin finlandssvensk vakiintumista. Jostain syystä suomenkielisten oli vaikeata hyväksyä Suomen ruotsinkielisten erillistä ryhmäidentiteettiä. Liekö asiaan vaikuttanut se, ettei ajatus suomenruotsalaisuudesta suomalaisuuden alalajina mitenkään istunut Snellmanin eikä Yrjö-Koskisen kansallisuusaatteisiin? Tähän vastustukseen Engman ei paljon kiinnitä huomiota, mutta siihen löytyy kyllä syykin; tarinan tässä vaiheessa suomenruotsalaisuus on jo oma osansa suomalaisuutta ja fennomania siihen nähden ulkopuolista. Toisin kuin suomenkielinen historia tulee yleensä kertoneeksi, fennomania ei ollut ainoa suomalaisuuden muoto.

Identiteetti tarvitsee rahvasta

Yhteistä identiteettiään varten suomenruotsalaiset tarvitsivat myös kokonaisen yhteiskunnan, rahvaineen ja yläluokkineen, kauppiaineen ja asiakkaineen. Tätähän Hroch korostaa omassa teoriassaan ja Engman esittää osuvan vertailukohdan Baltiasta, jossa saksalaisilla ei ollut alempia kansanluokkia, ”kansaa” tukenaan. Hmm, ehkäpä vähemmistökansallisuutta erottaa kokonaisesta kansakunnasta se, että sillä on yksi, kaikki sosiaaliryhmät ja elämän osa-alueet kattava siivu siitä koko kansakunnan yhteiskunnasta? Suomenkielisillä suomalaisilla on kaikki, suomenruotsalaisilla osuutensa kaikesta.

Vähemmistön kannalta olennaista on myös, että sillä on omat kulttuuriset ja muut instituutionsa, mediaa, kouluja, järjestöjä sekä virallinen asema hallinnossa ja politiikassa. Siis kokonainen yhteiskunta laajemman yhteiskunnan osana.

Tällainen ”osayhteiskunta” (minun juuri keksimäni sanahirviö) oli Suomen itsenäistyessä suomenruotsalaisilla varsin valmiina. Samalla suomenruotsalaisuus oli alueellistunut voimakkaasti, sen ytimessä olivat ruotsalaisenemmistöiset rannikkoalueet etelässä ja Pohjanmaalla sekä suomalaisenemmistöiset Helsinki ruotsalaisalueen sisällä ja Turku aivan sen tuntumassa.

Laajemmin taas ruotsinkielisiä asui kaikkialla Suomessa pitkin ja poikin pappiloissa, virkamiesten ja lääkäreiden virkataloissa ja muissa herrasväen asumuksissa. Heidän määränsä oli ollut aika suuri, mutta heidän asemansa muuttui voimakkaasti, kun virkakieleksi tuli suomi ja virkamiehistö suomalaistui kaiken aikaa. Ruotsin kieli ei enää ollut vallan ja sivistyksen kieli, vaan siitä tuli perheiden ja sukujen sisäinen kieli. Muutamassa kaupungissa, lähinnä Tampereella, Oulussa ja Porissa ruotsinkielinen vähemmistö jäikin henkiin. Sitten oli vielä syvällä Savossa, Joroisten ympäristössä, alue, jossa oli itäsuomalaisittain harvinaisen paljon herraskartanoita ja sen myötä ruotsinkielistä herrasväkeäkin. Ja siellä niitä ruotsinkielisiä savolaisia on vieläkin, osa heistä tunnetaan viljelemästään salaatista.  Ja sitten ovat vielä Sorjossvenskar, Pohjanmaalta nälkävuosina Kurkijoelle, Laatokan tuntumaan muuttaneet maanviljelijät.

Engman ottaa huomioon myös koko joukon vähemmän tyypillisiä suomenruotsalaisia. Näitä ovat tietenkin Amerikan-siirtolaiset, kaikkein enitenhän valtameren yli lähdettiin juuri ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, jopa niin paljon, että jotkut näkivät sen jopa uhkaavan tuon alueen ruotsinkielisyyttä.  Pietarissa taas asui runsaasti suomalaisia, ja ylemmissä yhteiskuntaluokissa heidän kielensä oli suurelta osin ruotsi. Stadin slangikin mainitaan.

Suomenruotsalaisuuteen kuuluu kieli aika olennaisena asiana. Tämän kirjasarjan edellisessä osassa kerrottiin, miten sivistyneille, siis ylempien luokkien suomalaisille kehkeytyi ihan oma tapansa puhua ruotsia. Kun Suomen ruotsalaiset sitten konstruoivat omaa ryhmäidentiteettiään, piti myös Suomen sivistyneelle ruotsille kehittää omat norminsa. Periaatteessa olisi ollut mahdollista julistaa suomenruotsi omaksi kielekseen, mutta sellaista ei kukaan ehdottanut. Sen sijaan puhetavan tasolla suomenruotsi vakiinnutettiin omaksi, riikinruotsista poikkeavaksi kielimuodokseen, mutta sanavaraston ja rakenteiden osalta pyrittiin säilyttämään yhteys riikinruotsiin ja karsimaan kielen suomalaisuuksia pois. Kokonaan ei suomalaisuuksista kukaan halunnut päästä eroon, mutta siitä, mitkä suomalaisuudet on syytä säilyttää ja miten pitkän sen välimatkan riikinruotsiin olisi hyvä olla, on riittänyt yllin kyllin keskusteltavaa. Engman korostaa myös teatterin merkitystä suomenruotsin puhetavalle, näyttämöhän tarjosi oivan mahdollisuuden huolitellun kielenkäytön demonstroimiseen.

Ruotsalaisen Kansanpuolueen synty

Kuva: RKP:n vaalijuliste 1907 (Wikipedia)

Päästään kirjassa Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseenkin, siihen miten se syntyi vanhasta ruotsalaisesta puolueesta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen myötä. Tässä tarina kerrotaan taas toisin kuin suomeksi on ollut tapana; eihän se ruotsinkielisten kansanedustajien pieni määrä mikään yllätys ollutkaan. Aika pian puolueessa huomattiin, että kovin monenlaista ilmaa oli puolueessa kaikista kysymyksistä, lukuun ottamatta ruotsin kieltä ja perustuslaillisuutta. Jolloin syntyi Suomen oloissa erikoinen ratkaisu, fraktiot ja ryhmittymät sallittiin virallisesti puolueen sisällä. RKP:sta tuli kielipuolue ja oman kansanryhmänsä etujen valvoja, sateenvarjopuolue, jonka suojiin mahtuivat kaikki erilaiset aatesuunnat, toki sosialidemokraatteja lukuun ottamatta. SDP:llä olikin oma ruotsinkielinen järjestönsä.

Kirjan lopulla ollaan jo itsenäisessä Suomessa. Itsenäistyvän Suomen valtakieli oli ilman muuta suomi ja ruotsin kielen asema oli järjestettävä sen mukaiseksi. Sisällissodan aikana Ahvenanmaan tilanne oli melko mutkikas, kun paikalla oli jo venäläisiä ja sinne saapui ensin valkoisia suomalaisia, sitten riikinruotsalaisia, sitten punaisia suomalaisia ja lopulta saksalaisia joukkoja. Ahvenanmaalaiset olivat myös äänestäneet omasta asemastaan ja ylivoimainen enemmistö oli halunnut liittyä Ruotsiin. Ratkaisu on varsin ymmärrettävä, toisella puolella oli rauhallinen Ruotsi ja sen tuttu kieli, toisella puolella taas itsenäistyvä, sisällissotaa kohti ajautuva Suomi outoine kielineen. Kummakos tuo, jos valitsivat Ruotsin. Kansainliittohan sen asian tunnetusti ratkaisi, mutta sitä ennen asiassa käytiin pitkä ja hankalakin poliittinen prosessi, osapuolinaan ainakin ahvenanmaalaiset itse, Ruotsin ja Suomen hallitukset ja muun Suomen suomenruotsalaiset.

Kuva: RKP:n julkaisema postimerkki vuodelta 1922 kuvaa läheistä yhteyttä Ruotsiin.

Erisuuntaiset suomenruotsalaiset intressit

Toki mantereellakin piti päättää suomenruotsalaisten asemasta itsenäisessä, suomenkielisten hallitsemassa Suomessa. Suomenruotsalaisten keskuudessa oli monenlaisia näkemyksiä ja erisuuntaisia intressejäkin, yhtäällä olivat pohjalaiset, toisaalla Etelä-Suomen kartanonherrat ja sitten tietysti samojen alueiden kaikki muu väki, ruotsinkielinen työväenliike vielä omana tapauksenaan. Suurinta kannatusta taisi saada ajatus itsehallinnollisista alueista, siis maakuntahallinnosta Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan rannikkoalueille ja jonkinmoisesta kaksikielisyysjärjestelystä Turulle ja Helsingillekin. Asioita mutkisti vielä kysymys ”ruotsalaisesta maasta” kun etenkin Helsingin ympäristössä maata ostelivat suomenkieliset muuttajat ja ruotsinkieliset näkyivät jäävän vähemmistöön omilla asuinsijoillaan.

Oli muitakin kysymyksiä, koulujen kieli puhutti paljon ja etenkin ummikkoruotsalaisten asepalvelus sekä yliopiston opetuskieli. Suomenkielisten ymmärtämys kaikkea tällaista kohtaan jäi varsin pieneksi ja suomenruotsalaisten asema järjestettiin lopulta yksilöpohjalta, jokainen suomalainen rekisteröitiin joko suomen- tai ruotsinkieliseksi. Sen verran kuitenkin ymmärtämystä riitti, että kansakunta pysyi kaksikielisenä. Alueellisten itsehallintojen tilalle perustettiin Folktinget,  enempi epävirallinen ruotsinkielisten edustuselin. Se perustettiin erilleen Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta, joten ruotsinkieliset sosialidemokraatit ja muutkin mahtuivat mukaan.

Lopuksi Engman vetelee asioita yhteen ja pohdiskelee hieman omiaankin, vanhalle historiantutkijalle sopivaan tapaan. Mitä hän sanoo? Enpäs kerrokaan, lukekaa itse. Se kannattaa. Engman on saanut tästä kirjastaan Den stora fackbokspriset  -nimisen palkinnon tuolla lahden takana, ja ihan syystä. Kirjassa on muutama jakso, joissa asioita tulee vähän toisteltua, ja muutama kappale vaikuttaa jotenkin luonnosmaiselta. Näiden taustalla lienee asia, joka todetaan kirjan esipuheessakin, Max Engman on sairastellut työn aikana ja siksi joutunut turvautumaan muiden apuun.

Ikivanha monikulttuurisuus

Hieman voisin kritisoida kirjaa siitäkin, että se on turhan kiltti suomenkielisiä kohtaan. Toisaalta se on varsin ymmärrettävää, kun muistaa, miten herkkänahkaisia me suomenkieliset olemme. Vaikka jätettäisiinkin varsinaiset kiihkoilijat sun muut intoilijat huomiotta (Engman ei muuten jätä, siitä kuuluisasta rasismistakin on ihan oma lukunsa), se suomenkielen voitto on niin keskeinen osa meidän kansallista tarinaamme, että monille on vaikeata kohdata kolikon toinen puoli.

Tosiaan, Engmanin varovaisuus taitaakin auttaa suomenkielisten ymmärtämystä paremmin kuin itsetarkoituksellinen myyttien murtaminen tai fennomaanisen historian haastaminen. Joten arvelenpa sittenkin, että tällä sivistyneen kohteliaalla tavalla saadaan suomenkieliset parhaiten ymmärtämään tätä kansamme ikivanhaa monikulttuurisuutta.