Les Partis verts en Europe on kokonaiskatsaus Euroopan nuorimpaan puolueperheeseen, vihreisiin. Vihreät ovat ainoa viime vuosisadalla syntynyt puolueperhe, joka on elänyt vuosituhannen vaihteen yli. 1900-luvun alun eurooppalainen agraariliikekin sai alkunsa jo 1800-luvun loppupuolella.

Vastaavia yleisesityksiä on vihreistä tehty varsin vähän. Vaihtoehtoliikkeitä, myös vihreitä, on tutkittu paljon, mutta puolueina liike on niin nuori, että vaiheita ja tapahtunutta kertaavaa tai analysoivaa kirjallisuutta ei ole juurikaan ehditty laatia, eikä vihreiltä vaikuttajilta vielä ole kertynyt muistelmatyyppistä materiaaliakaan. Joidenkin artikkeleiden, yksittäisten kirjanlukujen ja vihreiden järjestöjen vuotisjuhliin toimitettujen lyhyiden historiikkien lisäksi kuva vihreästä liikkeestä on perustunut tilasto- ja uutismateriaaliin. Delwit’n ja De Waelen toimitusta lähinnä vastaavia ovat jo vanhentunut Sara Parkinin Green Parties: an International Guide (1989) ja hieman uudempi Ferdinand Müller-Romelin Grüne Parteien in Westeuropa (1993), jonka takaa löytyy kuitenkin laajempi teos jo 80-luvulta. Müller-Romel kirjoitti 1990-luvun vaihteessa myös useita uutta poliittista kulttuuria ja pienpuoleita koskevia tutkimuksia. Tutkituin vihreä puolue on varmasti Saksan Die Grünen.

20-30 vuotta on riittävän pitkä aika, jotta voidaan oikeutetusti puhua vakiintuneesta poliittisesta liikkeestä. Vakiintumisen yhtenä merkkinä voidaan pitää hallitusvastuun ottamista – tai saamista vuodesta 1995 alkaen. Myös tutkijat ovat osoittaneet entistä runsaampaa kiinnostusta vihreään liikkeeseen. 1997 ilmestyi Michael O’Neillin Green Parties and Political Change in Contemporary Europe: New Politics, Old Predicaments ja nyt siis belgialaisten toimittama katsaus Les Partis Verts en Europe.

Kirjan toimittajat Pascal Delwit ja Jean-Michel De Waele ovat belgialaisia politiikan tutkijoita. Molemmat työskentelevät Brysselin yliopistossa ja johtavat yhdessä poliittisten puolueiden tutkimuskeskusta. Delwit on aiemmin tutkinut muun muassa ranskalaista äärioikeistoa (L’Extrême Droite en France et en Belgique, Complexe 1998), De Waelen artikkelituotanto käsittelee mm. Belgian vihreitä, Itä-Euroopan postkommunistista vasemmistoa, ja paneurooppalaisuutta.

Vihreät puolueet Euroopan eri maissa

Les Partis verts en Europe, koostuu 13 artikkelista, joissa on periaatteessa tarkoitus kartoittaa vihreän liikkeen tila koko maantieteellisessä Euroopassa Atlantilta Uralille. Toimittajien, Delwit’n ja De Waelen, lisäksi kirjoittajina on kymmenen politiikan tutkijaa Euroopan eri maista. Valmiista kirjasta kuitenkin näkyy, että se pohjautuu Brysselin yliopiston järjestämään vihreiden puolueiden kollokvioon lokakuussa 1998, jossa ei ollut tutkijoita ihan Euroopan joka puolelta. Belgian vihreät puolueet, Agalev ja Ecolo, saavat laajaa huomiota, samoin Ranska. Sen sijaan Itä- ja Keski-Euroopan värikäs puoluetilanne käydään läpi yhdessä laajassa luvussa. Kokonaan käsittelemättä jäävät Pohjoismaat (!), Itävalta ja myös Sveitsi – siitä huolimatta, että Ranskan vihreille tärkeä Cohn-Bendit on ollut keskeinen henkilö myös Sveitsissä. Välimeren maista ainoa erillistarkasteluun otettu on Italia. Oman lukunsa saa myös vihreiden toiminta Europarlamentissa. Sitä lähestytään dokumentoiden vihreiden eurooppalaiset yhteistyöjärjestöt (CEPV – GVPE – FEPV) ja niiden sääntömuutokset.

Les partis verts en Europe keskittyy nimenomaan puolueeksi järjestäytyneisiin vihreisiin. Kirja kertaa puolueiden vaiheet, pohtii vihreiden menestyksen rajoja, puolueiden kokoa ja kehityskaarta. Liikkeenä toimivat vihreät on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Ylimääräisen motivaation on varmasti antanut vihreiden viimeaikainen nousu hallitusvastuuseen kirjan ilmestyessä neljässä Euroopan maassa (Suomi, Italia, Ranska, Saksa). Sittemmin vihreä hallitusosapuoli on tullut vielä kahteen maahan (Belgia, Georgia).

Itä-Euroopan tilanteeseen ja puoluekarttaan perehtymättömälle lukijalle mielenkiintoisin esittely on De Waelen yhteen lukuun kokoama katsaus postsosialistisen Euroopan vihreisiin. Näiden maiden politiikkaa ei juurikaan seurata tiedotusvälineistä. Ilmenee, että vihreällä liikkeellä ja ympäristöjärjestöillä on ollut merkittävä rooli Itä-Euroopan uusien poliittisten järjestelmien muotoutumisessa, mutta Ukrainaa ja Georgiaa lukuunottamatta varsinaiset vihreät puolueet ovat jääneet lyhytaikaisiksi ja vaille vaikutusvaltaa. Ne ovat joko täysin marginaalisia tai suurten koalitioiden pieniä osia. Itä-Euroopan puoluepoliittinen tilanne on ollut epävakaa. Puolueita on tullut ja mennyt, ja niiden toiminta on ollut ailahtelevaa. Näin laajassa perspektiivissä yhteen lukuun tiivistetty tarkastelu jää välttämättä fragmentaariseksi luetteloinniksi, jota taulukointi tosin onnistuneesti tiivistää.

Puoluekohtaisella tarkastelulla on silläkin oma kiinnostavuutensa, mutta vain toistaiseksi. Tällainen tieto ja siitä vedetyt johtopäätökset vanhenevat auttamattomasti viimeistään kahdessa vaalikaudessa. Tässä ilmenee luokittelevalle tutkimukselle – melkeinpä tilannekatsaukselle – tyyppillinen likinäköisyyden ongelma: vaikka kirjan julkaisemisesta on tuskin vuotta, monet huomiot ovat jo menettäneet todistusvoimansa. Tällainen on esimerkiksi havainto vihreiden kannatuksen taittumisestä. Vuoden 1998 luoppuun tilastot osoittivat, että vihreiden kannatus on kaikkialla saavuttanut huippunsa viimeistään edellisellä vaalikaudella 90-luvun alussa. Kahtena viime vuotena vihreät ovat kuitenkin mittauttaneet tähän asti suurimman vaalikannatuksensa ainakin Englannissa ja Suomessa. Vihreiden poliittinen luotto näytti 1998 rajoittuvan ympäristöasioihin. Joschka Fischerin ja Osmo Soininvaaran jälkeen tilanne on muuttunut. Havainnolla on historiallinen arvo: se ilmaisee järjestyksen, jolla vihreille on annettu vastuuta.

Suhtautuisin tekijöitä varovaisemmin myös havaintoon vihreiden ja perinteisen vasemmiston yhdentymisestä. Neljässä maassa hallitusvastuuseen nousseet vihreät näyttävät liittoutuvan perinteisen vasemmiston kanssa. Monessa maassa, esimerkiksi Ranskassa, kuuluisasta ei oikealla eikä vasemmalla -iskulauseesta on luovuttu, kun se on aiheuttanut kynnyksen joko parlamenttiin tai hallitukseen pääsylle. Kaikki Länsi-Euroopan ”vihreät” hallitukset ovat nimenomaan sosialistivetoisia. Sittenkin vihreiden vasemmistolaistumisesta puhuminen perinteisen oikeisto – vasemmisto -jaottelun nimissä on liioittelua. Koko Euroopassa perinteiseen oikeistoon rinnastuvia vihreitä puolueita on hyvinkin runsaasti. Sielläkin missä vihreät ja sosialistit muodostavat ohjelmallisen koalition (Ranska), vihreä puolue on jatkuvasti joutunut kilpailemaan muiden vihreiden listojen kanssa. Itä-Euroopasta löytyy suomalaisesta näkökulmasta todella ”omituisia” vihreitä puolueita, äärioikeistolaisia vihreitä, johon ryhmään kirjassa Länsi-Euroopasta luetaan vain edesmennyt Suomen ekologinen puolue.

Kaukana menestyskertomuksesta

Maakohtaisten puolue-esittelyjen lisäksi kirjassa on kolme kokonaistarkasteluun pyrkivää teorialukua: Paul Lucardien vihreiden puolueiden typologia, Peter Mairin kokonaiskatsaus vihreään liikkeeseen ja Daniel-Louis Seilerin mielenkiintoinen tulkinta vihreistä ekonomis – territoriaalisena liikkeenä. Mairin ja Seilerin tarkastelut muodostavat kirjan kiintoisimman ja kestävimmän annin. Paul Lucardien ehdotus vihreiden puolueiden luokittelemiseksi on puhtaasti spatiaalis-funktionaalinen eikä kovin mielenkiintoinen tai omaperäinen. Lucardien mallissa Euroopan vihreät puolueet luokitellaan maantieteellisiin ryhmiin ja sen mukaan, millainen asema ja vaikutusmahdollisuus näillä on omassa puoluejärjestelmässään.

Peter Mair tekee artikkelissaan kokonaisarviota vihreän liikkeen tähänastisesta menestyksestä ja tulevaisuuden näkymistä. Arvio on kaksitahoinen. Jos tarkastellaan vihreiden hyväksyttävyyttä äänestäjien mahdollisena valintana, liikkeen asema on vahva ja etenevä. Vihreille ei ole syntynyt vastaliikettä. Pieni Sveitsin autoilijoiden puolue (SAP) on ilmeinen anomalia. Tässä mielessä Mair ennustaa vihreille entistä merkittävämpää poliittista roolia. Kun poliittinen polarisoituminen on vähitellen irronnut perinteisestä vasemmisto – oikeisto -akselista (sosialistinen – ei-sosialistinen), vihreiden puolueiden uskottavuus on lisääntynyt. Mair pitää vihreitä uuden polarisaation (materialistinen – postmaterialistinen) puhtaimpana esimerkkinä.

Puhtaasti vaalikannatuksella mitattuna vihreät ovat kuitenkin olleet marginaali-ilmiö. Puolueet ovat pieniä, heterogeenisiä, ja monissa maissa ne kilpailevat myös keskenään, ja mahdollinen maksimikokokin on jo saavutettu. Ollaan siis kaukana menestyskertomuksesta.

Daniel-Louis Seiler suhteuttaa vihreää liikettä eri puolueperheiden taustalla oleviin vastakkainasetteluihin. Tarkastelussa käytetään Ronald Inglehartin ja Stein Rokkanin luokituksia. Rokkan on erottanut neljä perinteistä vastakkainasettelua, joilla puolueiden muodostuminen selittyy. Inglehart on korostanut, että Rokkanin neljä lohkeamaa antavat selityksen kaikille uusillekin puolueille, vihreitä lukuunottamatta. Tämä edustaa kokonaan uutta linjaa, jolla ei ole edeltäjiä. Inglehart onkin tunnistanut tässä uuden irtaantumisen, viidennen vastakkainasettelun.

Seiler lähtee Inglehartin pohjalta mielenkiintoiseen pohdintaan: mikä onkaan vihreän liikkeen synnyttänyt vastakohtaisuus? Inglehartin mukaan vihreän liikkeen taustana ei ole 70-luvun luonnonsuojelun ja ympäristötietoisuuden nousu. Vuosisataisen poliittisen puoluejärjestelmän sulaminen alkoi jo vuoden 68 opiskelijaliikehdinnän uudesta vasemmistosta. Siinä nousi esiin uuden tyyppinen poliittinen sukupolvi, jonka sosiaalinen ja poliittinen konteksti oli aivan uusi, postmaterialistinen. Tässä jaottelussa sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto ryhmittyivät materialistisiksi. Ronald Inglehart on myös yrittänyt osoittaa antimaterialistisen poliittisen ryhmän olemassa olon laajoilla kyselytutkimuksilla ja onnistunutkin siinä. Tässä vasemmisto – oikeisto -luokittelussa ääripäinä ovat näyttäytyneet oikeistopopulistinen xenofobia (materialistisena) ja vihreä liike (postmaterialistisena).

Seiler löytää artikkelissaan vihreiden syntyä selittäviä tekijöitä kakista muistakin Rokkanin vastakkainasetteluista, erityisen selittäviä ovat sosialismi – kapitalismi tai omistaja – työläinen -jaottelut sekä skandinaaviset agraaripuolueet synnyttänyt ekonomis-territoriaalinen (keskus – periferia) -vastakkainasettelu, joka Seilerin mielestä kuvaa vihreitä parhaiten. Jopa niin hyvin, että puolueryhmän voisi hänen mielestään nimetä taloudellis – territoriaalisen ristiriidan synnyttämäksi. Vanha kaupunki – maaseutu asetelma on muuttunut muotoon markkinat – luonto. Näin vihreiden juuretkin on onnistuttu vetämään sata vuotta taaksepäin.

——–

Arvostelu on julkaistu Politiikan numerossa 3/2000, 221-223.