Islantilainen kirjallisuudentutkija Bergsveinn Birgisson on kirjoittanut kirjan oletetusta viikinkiesi-isästään Geirmundur Tummanahasta, joka muutti Norjasta Islantiin 800-luvun jälkipuolella. Bergsveinn julkaisi teoksensa alun perin norjaksi vuonna 2013, minkä jälkeen kirja ilmestyi islanniksi (Leitin að svarta víkingunum, 2016). Kirjan suomennos Musta viikinki ilmestyi vuonna 2019. Islanninkielisen version yhteydessä kirjailija julkaisi myös sepittämänsä saagan Svarti víkingurinn, joka kertoo Geirmundur Tummanahan tarinan islantilaiseen saagatyyliin. Voiko kukaan todellisuudessa jäljittää sukujuuriaan viikinkiajalle ja vielä rekonstruoida esi-isänsä elämän erilaisiin saagalähteisiin pohjautuen?

Kirjan kaiken kantavana punaisena lankana on Bergsveinnin pyrkimys osoittaa, että Geirmundur oli Islannin maineikkain asuttaja. Hän haluaa selvittää, miksi tästä muutoin maineikkaaksi mainitusta viikingistä ei ole säilynyt omaa saagaa. Kuitenkaan keskiaikaiset lähteet eivät vaikene täysin Geirmundurista. Geirmundur Heljarskinn ja hänen kaksosveljensä Hámundur mainitaan Islannin asuttamisesta kertovassa Landnámabók-saagassa, josta on säilynyt kaksi keskiaikaista versiota. Lisäksi Geirmundurista ja hänen veljestään kerrotaan lyhyesti 1200-luvulla kirjoitetussa Sturlunga sagan alussa. Geirmundurin tarina jää toki näissä lähteissä vaillinaiseksi, mikä antaa kirjailijalle oivan tilaisuuden kehittää tarinasta mieleisensä. Bergsveinnin oma teoria on, että Geirmundur ei sopinut keskiajan historiankirjoittajien kuvaan: hän ei edustanut kuvaa tasa-arvoisesta (miesten) yhteiskunnasta ja hän toimi vain omien taloudellisten etujensa ajamana, minkä vuoksi hänestä ei kirjoitettu omaa saagaa.

Faktan ja fiktion sekoitus

Geirmundurin eli mustan viikingin tarina on fiktiivinen, mutta kirjailija esittää sen menneisyyden rekonstruktiona. Hän vyöryttää lukijalle suuren määrän detaljitietoa muun muassa Irlannin viikinkiajan historiasta, orjakaupasta ja pohjanmiesten retkistä kaukaisille vesille aina Vienanmerelle saakka, millä hän perustelee olettamuksiensa todenperäisyyttä. Jos ei tunne muinaisislantilaista saagakirjallisuutta ja viikinkiajan historiaa, kirjaa on aika ajoin vaikea seurata. Tarinan kuljettaminen katkeaa kirjailijan omiin kokemuksiin konferensseista tai kirjan taustoituksiin. Lisäksi hän esittää paljon tietoa ilman lähdeviitteitä, mikä vaikeuttaa faktojen tarkistamista. Bergsveinn höystää kertomusta omilla kokemuksillaan ja keskusteluillaan tutkijoiden kanssa, jotka epäilevät hänen teorioitaan Geirmundurin alkuperästä ja toiminnasta. Lukijalle jää mielikuva väärinymmärretystä tutkijasta, jota tiedeyhteisö ei ymmärrä.

Bergsveinn Birgisson uskoo Geirmundurin ja tämän veljen olleen puoliksi norjalaisia ja puoliksi bjarmeja, koska saagat kertovat miesten äidin Ljúfinan olleen kotoisin sieltä. Bergsveinn kokoaa olettamuksensa tueksi eri seikkoja, muun muassa sen, että Geirmunduria kutsuttiin Tummanahaksi tumman ulkomuotonsa vuoksi ja että islantilaisilla on löydettävissä geneettisestä perimästään viitteitä aasialaisiin esi-isiin (kirjailija nimeää saagojen bjarmit yksioikoisesti samojedeiksi eikä esittele, mitä muita vaihtoehtoja tälle tarunomaisen kansan alkuperälle on esitetty). Hän ei tuo esille sitä mahdollisuutta, että Geirmundur ei välttämättä ollut historiallinen henkilö, mutta tämä olettamus veisi tietenkin pohjan koko tarinalta.

Vaikka Bergsveinnin perusteluita Geirmundurin alkuperästä ei ottaisikaan annettuina, hänen ajatuksiaan koskien ei-skandinaavisia maahanmuuttajia Islannissa ei voi myöskään kiistää. On selvää, että Islantiin muuttaneiden joukossa oli muitakin kuin etnisesti skandinaaveja. Keskustelu ja tutkimus ovat keskittyneet lähinnä kelttiläisiin orjiin, joita saagat mainitsevat vain ohi mennen. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että maahanmuuttajien joukossa on voinut olla saamelaisia tai ainakin norjalaisia, joilla oli saamelaisia esi-isiä (Aalto & Lehtola 2017). Saagalähteet eivät tuo näitä selvästi esiin muun muassa siksi, että keskiajalla ei ollut muodikasta korostaa sukuyhteyttä ihmisryhmään, joka tunnettiin lähinnä stereotyyppisenä esimerkkinä taikuutta harjoittavista pakanoista. Bergsveinnin oivaltava avaus tuoda esiin islantilaisten ei-skandinaavisia taustoja jää kuitenkin Geirmundurin sepitetyn tarinan ja detaljivyöryn alle.

Hataraa päättelyä

Jos kirjaa lukisi kritiikittä, voisi hämmästellä miten yhtenäisen kuvan kirjailija onnistuu luomaan vähäisten historiallisten lähteiden valossa. Hän oikoo mutkat historiasta ja esittää vain omiin johtopäätöksiinsä tukeutuen menneisyydestä seikkoja, joiden katsoo tukevan omia johtopäätöksiään ja sepittää loput. Otetaan esimerkki. Kirjailija nojautuu menneisyyden rakentamisessa paljon paikannimiin. Tämä on sinänsä perusteltua, sillä usein saagoissa kerrotaan tarina, jonka mukaan paikka on saanut nimensä. Sivulla 268 kirjailija ottaa esille paikannimen Kvenhóll, joka mainitaan 1200-luvulla kirjoitetussa Sturlunga sagassa. Bergsveinn esittää, että tila tai alue on kuulunut Geirmundurille ja nimen perusteella paikalla on elänyt joukko naisia. Tästä hänen päättelynsä etenee siten, että naiset olivat Geirmundurin kelttiläisillä orjattaria, koska skandinaavinaiset eivät asuneet ”yksin”.

Päättely jatkuu vielä siten, että kirjailija matkaa Snorrakjól-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee Geirmundurin oletetun tilan ja Kvenhóllin välillä ja johon liitetään maagisia voimia, jotka saavat miehet ja naiset himon valtaan. Bergsveinn jatkaa tästä kertomalla omista kokemuksistaan paikassa ja fantasioimaan, millaista elämä olisi ollut Geirmundurin kelttinaisten haaremissa, mikä kuvaa hänen lähestymistapaansa aiheeseen. Kirjailija rakentaa kaikkien Geirmundurin oletettuun valtapiiriin kuuluneiden paikannimien yhteyteen tarinan jättäen epäselväksi, missä kulkee raja muista saagoista poimitun tiedon ja kirjailijan oman mielikuvituksen välillä.

Musta viikinki -kirja toimisi fiktiivisenä saagana, mutta se ei toimi fiktion ja faktan yhdistelmänä. Jos kirja olisi aidosti tieteellinen, kirjailija esittelisi lähteensä ja niihin liittyvän problematiikan. Bergsveinn esittää kirjan aloitusluvussa, että hän noudattaa tieteellisiä työskentelytapoja, koska pelkää kirjan muutoin tulevan luokitelluksi viikinkiajasta kertovien romaanien ja fantasiakirjojen joukkoon. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista esimerkiksi sitä seikkaa, että saagalähteiden ja esitettyjen tapahtumien välillä on 400 vuotta. Voiko suullinen perimätieto välittyä näin pitkän aikaa muuttumattomana? Miksi kirjailija ei esitä vasta-argumentteja tai jättää käyttämättä alan keskeisten tutkijoiden julkaisuja viitteinään? Kirjailija perustelee ratkaisua sillä, että niillä olisi ”vain rajallista arvoa tavallisen lukijan kannalta”. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen seikan kanssa, että kirjailija mainitsee pitävänsä kirjaa tieteellisenä teoksena (s. 355).

Bergsveinn Birgisson on halunnut kirjoittaa Geirmundurin menneisyydestä sellaisen tarinan kuin hän itse toivoisi sen olleen. Tämän vuoksi hän yhdistänyt fiktion ja faktan tavalla, jonka tuloksena on – kuten hän itse toteaa – ”sekarotuinen argumentum”.

Huomioita käännöksestä

Lopuksi sananen kirjan käännöksestä. Kirjan suomennos on kaiken kaikkiaan sujuvaa kieltä, mutta esittäisin huomioita muutamista sanavalinnoista. Geirmundurilla oli kaksosveli Hámundur, ei kaksoisveli, kuten käännöksessä esitetään. Kaksosten sekoittaminen kaksoisolentoihin on valitettavan yleistä puhekielessä.

Toinen käännöshuomioni kohdistuu sanan ”suomalainen” hyvin löyhään käyttöön. Muinaisnorjassa sanalla finnr viitataan (pääsääntöisesti) nykyisten saamelaisten esi-isiin. Tarkastamatta nyt alkuperäisteosta ja kirjailijan sanavalintoja siinä uskaltaisin kuitenkin väittää, että hän on halunnut viitata sanalla saamelaisiin eikä nykyisiin suomalaisiin, vaikka finnur nykyislannissa tarkoittaakin suomalaista. Sanan väärä käyttämiskonteksti johtaa erikoisiin käännöksiin, kuten ”suksisuomalainen” Skaði (s. 100) tai Finnmarkin rannikolla karhuksi muuntautuneeseen ”suomalaiseen” (s. 151). Skaði on skandinaavisessa mytologiassa suksilla liikkuva jättiläisnainen, joka viihtyy vuorilla. Hänet yhdistetään skriðfinnar-kansaan, jonka arvellaan olevan saamelaisten latinankielisten Skrithifinni-nimitysten taustalla. Saamelainen shamanismi ja siihen liittyvä shamaanin kyky ottaa eläimen hahmo esiintyvät myös viitteellisesti keskiaikaisessa saagakirjallisuudessa, mihin karhun hahmon ottaminen viittaa.

Viitteet:

“The Sami Representations Reflecting the Multi-Ethnic North of the Saga Literature”, Aalto, Sirpa & Lehtola, Veli-Pekka, Journal of Northern Studies, 2/2017 [2018], 7–30. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe201803276210