Päälähteinään Raevuori on käyttänyt Karjala-lehden kirjoituksia, muiden lehtien, mm. ”Kansa taisteli” -artikkeleja sekä myös SKS:n arkistoon tallennettua kirjoituskokoelmaa evakkolasten kertomuksista vuosilta 1999–2000. Jo esipuheessaan kirjoittaja määrittelee teoksen olevan kuvaileva tietokirja jättäen tulkinnat ja analyysit lukijalle.  

Teoksen rakenne on kolmeosainen. I osa kuvaa lähtöä vuonna 1939, II osa paluuta 1941 ja III osa uutta lähtöä vuonna 1944. Samaa rakennetta on käyttänyt mm. Liisa Ahokas Evakkomatkalla – tutkimuksessaan (2009, Suomen historian julkaisuja 1).  Ensimmäisessä osassa Raevuori selvittää talvisodan kohtalon hetket aina Mainilan laukauksista lähtien. Kirjoittaja pitää yleiset sotatapahtumat rinnalla kuvaillessaan viipurilaisten sota-aikaa. Sota-ajan tuntevalle keskivertolukijalle se tuntuu osittain tarpeettomalta, ja jo hyvin tunnettujen tosiseikkojen kertaukselta, mutta toisaalta se auttaa ymmärtämään Viipurin kohtaloa paremmin. Pommikoneet vyöryvät lukijan silmien eteen, ja hieman vähemmälle jääkin teoksessa siviilien kokemukset lukuun ottamatta ns. tuhosunnuntaita 18.2.1940, jolloin viimeisetkin siviilit joutuivat pakenemaan palavaa ja savuavaa kaupunkia.  

Paluu Viipuriin

Elokuun lopussa vuonna 1941 saapui odotettu viesti yleisradion kautta kaikille suomalaisille: Viipuri oli vallattu. Tosin, tämä tapahtui ilman kummempia sotatoimia. Venäläinen väestö, epävirallisten tietojen mukaan noin 20 000 siviiliä, oli evakuoitu kaupungista noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kirjassa tuodaan konkreettisesti esiin, minkälainen hävitys paluumuuttajia odotti.  Useita rakennuksia oli tuhoutunut pommituksissa ja tulipalossa. Välirauhan aikana kaupungin asuttaneet venäläiset olivat muuttaneet taloissa huonejärjestystä, vesivessat olivat tukossa, ja asunnoista oli viety mm. röykkiöittäin kirjoja Pyöreään torniin.  Marraskuussa ne liu’utettiin laudoista tehtyä ränniä myöten Aallon suunnittelemaan moderniin kirjastotaloon.

Viipurin valtauksen jälkeen kaupunkiin olisi ollut enemmän tulijoita, kuin se niissä olosuhteissa oli mahdollista. Aluksi tarvittiin puhdistus-, siivous- ja raivausryhmiä, ja näihin tehtäviin ilmoittautui niin nuoria miehiä kuin naisia ympäri Suomea. Myös sotavankeja käytettiin.  Täisaunat lämpisivät, rottasota käynnistyi ja katuja oli raivattava ja puhdistettava, ennen kuin kaupunki pystyi ottamaan vastaan siviilejä. Kesäkuuhun vuoteen 1942 mennessä oli kaupunkiin palannut jo 25 000 siviiliä.

Vuosi 1942 oli Viipurissa rauhallinen, mutta sotatila ei kuitenkaan päässyt hetkeksikään unohtumaan. Kaakon suunnalta kuulunut kumu paljasti Leningradin läheisyyden. Kaupunkilaisten arkeen heijastuivat mm. ulkonaliikkumiskiellot, sotavankileirit ja vuoden 1942 nälkätalvi eli ns. lanttutalvi. Toukokuussa 1943 arkielämään toivat normaaliutta kaupunkiin palanneet raitiovaunut. Pyöreän tornin kahvilassa tarjottiin kahvinkorviketta ”liisanmokkaa”, jota oli valmistettu paahdetuista tammenterhoista ja voikukanjuurista.

Uusi lähtö 1944

Raevuori keskittyy kirjassaan erityisen paljon vuoden 1944 kevääseen, uuteen lähtöön ja Viipurin menettämiseen. Tämä on aihe, jota on myös aikaisemmin tutkittu erityisen paljon. Helsingin helmikuiset pommitukset ja rauhanneuvottelujen tyrehtyminen Moskovassa tiesivät lopun alkua. Huhtikuun lehdissä kehotettiin kuitenkin ihmisiä hankkimaan kesäksi talouseläin (lammas, vuohi, porsas tai kaniineja) ja puutarhapalsta, jotta seuraavasta talvesta tulisi kaupungissa ruokahuollon kannalta aikaisempia helpompi. Uskoa tulevaisuuteen haluttiin pitää yllä.

Viipurin evakuointi tapahtui lähinnä 15.–18. kesäkuuta, jolloin asukkaat pyrkivät länteen hinnalla, millä hyvänsä. Aina ei edes paksulla setelitukolla saanut kyytiä. Junakyytiä oli turha enää toivoa, sillä veturit olivat jääneet räjähdysten rikkomalle Maaskolan ratapihalle, jossa kiskotkin olivat repeytyneet irti. 

Kiinnostavaa olisi ollut lukea vieläkin enemmän tavallisten siviilien arkikokemuksista Viipurissa jatkosodan vuosina 1942–1944. Miten arkielämä ylipäänsä onnistui, oliko työvoimapulaa ja miten se ratkaistiin? Mitä, miten ja missä lapset leikkivät ja kuinka paljon sota heijastui konkreettisesti arkipäivän askareisiin? Ehkä käytetty sanomalehtiaineisto ei anna tähän vastausta, mutta voisiko aiheesta saada lisää haastattelemalla 1930-luvulla syntyneitä lapsuutensa Viipurissa ja lähiseuduilla viettäneitä.  

Kaiken kaikkiaan Raevuoren käyttämä kieli on selkeää, jouhevaa, yleiskieltä. Rakenne pysyy suhteellisen hyvin kasassa, vaikkakin välillä kirjoittaja vie lukijan Helsingin pommituksiin ja aina Stalingradin taisteluun asti. Lähdeviitteitä on käytetty jonkin verran, mutta ei systemaattisesti.

Lopuksi

Kirja Viipurin sotavuosista löytää varmasti lukijansa. Se tarjoaa myös muille kuin entisille viipurilaisille ja karjalaisille hyvän pohjan Viipurin sotavuosiin. Kirja herättää lukijan myös hankkimaan lisätietoa tästä avoimesta, elämäniloisesta ja kansainvälisestä kaupungista, joka oli monessa mielessä Suomen portti maailmalle. Viipuri ei ollut vain merkittävä liike-elämän keskus, vaan myös kulttuuri- ja koulukaupunki. Siitä luopuminen oli menetys kaikille suomalaisille. Viipurin Suomalainen Kirjallisuuden Seura on kotisivuiltaan löytyneen tiedon mukaan käynnistämässä tutkimusta viipurilaisesta kulttuurihistoriasta keskiajalta nykypäivään asti. Viipurin historian ja menneisyyden tutkiminen on edelleen laajoja piirejä innostavaa. Sen on kaupunki todella ansainnut.