Viipurissa lomittuvat, sekoittuvat ja sulautuvat yhteen monet historialliset aikakaudet. Kaupunki oli liki viisisataa vuotta Ruotsin itävartio aina vuoteen 1710 saakka. Sen jälkeen Viipuri siirtyi Venäjän keisarikunnan haltuun ja vuonna 1812 osaksi Suomen suurruhtinaskuntaa. Sisällissodan jälkeen Viipuri ehti olla itsenäisen Suomen eräs merkittävimpiä kaupunkeja vain parinkymmenen vuoden ajan 1918-1939. Kuitenkin juuri nuo vuodet ovat tehneet kaupungista monelle suomalaiselle ikonin, jota yhä toistamiseen kiillotetaan puheissa ja teksteissä. Sotavuosina vaihtuivat valtaapitävät Viipurissa useaan otteeseen, kunnes vuodesta 1944 alkoi vajaa viisikymmentä vuotta kestänyt neuvostoaika. Vuoden 1993 jälkeen on kaupunkikuva muuttunut markkinatalouden keinoin.

Viipurin monivaiheinen historia ja sen lukuisat kerrostumat ovat yhä näkyvissä Viipurin historiallisella ydinalueella. Petri Neuvonen opastaa kirjassaan ”Viipuri – rakennusperinnön seitsemän vuosisataa”, mitä rakennukset voivat kertoa ja miten ”kivistä kuvakirjaa” voi tulkita.

Teos on syntynyt tarpeesta päivittää Neuvosen vuonna 1994 julkaisemaa kirjaa ”Viipurin historiallinen keskusta – Rakennusperinnön nykytila”. Uusi teos ei ole pelkästään päivitys, vaan uusi laitos, jossa asioita on osittain syvennetty, laajennettu ja ryhmitelty uudestaan. Kirjan formaatti ja rakenne ovat kuitenkin säilyneet entisellään. Tutkimus rajautuu maantieteellisesti Viipurin historialliseen ydinkeskustaan käsittäen keskiaikaisen linnan, Linnoituksen kaupunginosan ja Pyhän Annan kruunun linnoituksen. Näiltä alueilta löytyykin epäilemättä rikkaimmat kerrostumat. Teos koostuu kahdesta osasta: kronologisesta historiakatsauksesta, jossa selvitetään rakennettuun ympäristöön vaikuttaneita tekijöitä, ja rakennuskohtaisesta inventointiluettelosta. Jälkimmäinen on sivumäärältään hieman ensimmäistä suppeampi.

Nojatuolimatka

Neuvonen kutsuu lukijansa nojatuolimatkalle. Istahdan siis mukavasti nojatuoliini ja lähden Neuvosen avustamana lukemaan Viipurin ristiriitaista rakennusperintöä ja pyrin ymmärtämään, miten Viipuri on syntynyt. Kirjan koko (26 x 22,5 cm) tuntui alkuun hankalalta, mutta toki panoraamakuvat tulevat edukseen aukeaman yli levittäytyvinä horisontaalisina nauhoina.

Neuvonen tulkitsee rakennuksia lähteinä ja hänen tutkimusotteensa on lähinnä kaupunkiarkeologinen, vaikkei hän itse tartukaan kameraa järeämpiin työkaluihin. Tutkija käyttää rakennusympäristön kerrostumisesta termiä palimpsesti, joka tarkoittaa alun perin kirjoitusmateriaalin, esimerkiksi pergamenttien, kierrätystä merkityksessä ”uudestaan raaputettu”. Neuvonen käyttää termiä tässä yhteydessä kuvaamaan sitä, että historiallinen kaupunki koostuu eri aikoina syntyneistä kerroksista, jotka kuultavat toistensa läpi – siis aiemmin kirjoitettu kerrostuma näkyy osittain vanhan alta. Näiden kuulloksien avulla Neuvonen tarjoilee Viipurin historiaa lukijoilleen. Lukiessaan kiviseiniä tutkija toteaa kriittisesti tulkitsevansa näkemäänsä ja lukemaansa omalla tavallaan myöntäen, että joku muu saattaisi kutoa samoista aineksista toisenlaisen kudoksen. Näinhän tutkimusta yleensäkin tehdään – kukin omalla tavallaan päätyen omiin johtopäätöksiinsä, jotka hyvin perusteltuina voivat itse kukin olla yhtä päteviä tuloksia.

Kirja on kirjoitettu erityisesti suomalaisille lukijoille suomalaisista lähtökohdista. Neuvosella on eräinä tärkeinä lähtökohtina ollut Juha Lankisen tekemä vuoden 1939 tilannetta kuvaava Viipurin pienoismalli ja Lankisen pienoismallia varten laatimat kartat. Neuvonen väittääkin 1930-luvun muodostaneen suomalaisten kollektiivista muistia. Toki tätä käsitystä vahvistamaan on julkaistu kirja toisensa jälkeen, mutta väitän, että valtaosalle suomalaisista Viipuri on lähes tuntematon tai ainakin ilman nostalgiaa kohdattava venäläinen kaupunki, jossa on ehkä hennosti jotakin mukavan tuttua. Viipuria tulisikin vihdoin oppia lukea avoimin silmin ilman lähtöasetelmia. Nostalgiakirjallisuutta on jo kylliksi julkaistu, eikä Neuvosen kirja missään nimessä tähän luokkaan lukeudukaan.

Ajan siivillä

Kirjan ensimmäinen osa – kronologinen kertomus – soveltuu mainiosti nojatuolimatkailuun. Tarina etenee sujuvasti, joskin upeat panoraamakuvat ja mielenkiintoiset kuvakulmat pysäyttävät välillä lukijan. Kameratyö on paikoitellen sävähdyttävää ja tuo esille kauneuden moninaisuuden ja rosoisuuden. Neuvonen on löytänyt jopa Vesiportinkadun kliseemäiseen kuvakulmaan yllättävää vaihtelua.

Lähdetyöskentely on vakuuttavaa, joskin perustietoja on ammennettu pitkälti suoraan aiemmasta painoksesta tai sen taustatyöstä, mikä ei luonnollisestikaan heikennä niiden painoarvoa. Vaikka Neuvonen mainitsee rakennukset itsessään tärkeimmiksi tutkimuslähteikseen, ei hän jätä sanomaansa omien mielipiteidensä varaan, vaan juoksuttaa tunnollisesti lähdekirjallisuutta ja arkistolähteitä todistusaineistonaan.

Kirjan lopussa on sarja huolella piirrettyjä karttoja, joihin eri aikoina syntyneet rakennusvaiheet on havainnollisesti merkitty eri värein. Karttojen sijoittamisella pelkästään kirjan loppuun on ongelmansa. Kirjan tekstiä ja erityisesti inventointiluetteloa tutkittaessa kartat olisi hyvä olla esillä erikseen tai edes osina tekstin yhteydessä. Inventointiosuudessa olisin kaivannut myös enemmän kuvia rakennuksista.

Kirjoittamattomana lähtöolettamuksena on, että lukija jo tuntee Viipurin kohtalaisen hyvin. Ensikontaktina Viipuriin kirjan alkuosa avaa kyllä ansiokkaasti kaupungin ja sen rakennetun ympäristön historiaa, mutta paikkojen keskinäisen sijainnin tunteminen olisi alkuosaakin lukiessa hyödyllistä. Historiaosuus soveltuu hyvin nojatuolimatkalaiselle, eikä lukijan tarvitse olla edes arkkitehtuurin asiantuntija. Inventointiluetteloa sen sijaan on parempi tutkia työpöydän äärellä kartan avulla. Luettelo antaakin sukututkijoille ja muille yksittäisistä rakennuksista kiinnostuneille arvokasta tietoa. Joidenkin rakennusten tarkka sijoittaminen kartalle on tosin hankalaa katuosoitteiden puuttuessa, vaikka tonttijaotukseen viittaava numerointi onkin useimmissa tapauksissa riittävä.

Kirjan kaksijakoinen rakenne on hieman ongelmallinen. Vuoden 1994 painoksessa – ottaen huomioon, että se aikanaan syntyi Neuvosen diplomityön pohjalta – kaksiosaisuus on ymmärrettävissä. Uutta laitosta suunniteltaessa olisi nojatuolikirjaa kannattanut laajentaa sekä tekstin että kuvituksen osalta erilliseksi kirjaksi. Inventointiluettelolle puolestaan olisi varmaan kysyntää tutkijoiden parissa omana erillisenä tuotteenaan. Lisäksi jäin pohtimaan inventointiluettelon päällekkäisyyttä ja suhdetta Neuvosen, Tuula Pöyhiän ja Tapani Mustosen yhdessä kirjoittamaan ”Viipuri – opas kaupunkiin” (1999) -nimiseen suurempaa aluetta käsittelevään opaskirjaan.

Nykyviipurilaisten tarinat

”Viipuri – Rakennusperinnön seitsemän vuosisataa” on onnistunut päätavoitteessaan johdattaa lukijat ymmärtämään rakennusten sanomaa. Petri Neuvonen on myös ansiokkaasti lisännyt Viipuri-kirjallisuuden pitkää rivistöä tuomalla uutta tietoa ja uusia näkemyksiä kaupungista. Ansiokasta on myös restaurointi- ja suojeluhistorian esittäminen osana rakennushistoriaa. Joissakin kohdissa tieteellinen todistusvoima ontuu tai asioiden yhteys tutkimusaiheeseen jää epäselväksi. Esimerkkeinä tästä mainittakoon kieli- ja kansallisuuskysymykset ja tutkijan näkemys suomalaisten kollektiivisesta muistista Viipurin yhteydessä eli aiheet, jotka eivät ole Neuvosen vahvinta osaamisaluetta.

Petri Neuvonen on määrätietoisesti pyrkinyt avoimeen tutkimusotteeseen onnistuen siinä sangen hyvin. Myös Suomen sisällissodan vaiheet ja niiden liittyminen Viipurin paikkoihin tuodaan lyhyesti esille. Viimeisten 60 vuoden aikaa esiteltäessä olisin odottanut hieman syvempää venäläisten lähtökohtien huomioimista, mutta tätä puutetta paikatakseen Neuvonen esittääkin jatkotutkimuksen kimmokkeeksi ajankohtaisen kysymyksen: onko kaupungin nykyisillä asukkailla oma kertomuksensa kaupungista? Varmasti on. Nykyviipurilaisten tarinoiden tutkiminen toisi taatusti uuden vahvan kerrostuman Viipurin rakennushistoriaan täydentämään Neuvosen kokoamaa kuvaa.