Viisausmystiikka intiaanien tapaan–faktaa vai fiktiota, mitä väliä sillä nyt on

Intiaanitietäjä Bear Heartin kirjaan tarttui jo ennalta ristiriitaisin tuntein. Tunnelmaa korosti John Grayn (Mars ja Venus-kirjasarjan kirjoittaja!) siteeraminen paratekstissä: "erinomainen opaskirja terveeseen elämään monimutkaisessa maailmassa". Olin juuri äskettäin käynyt Kanadassa mi'kmaq-reservaateissa tutustumassa heidän kulttuuriinsa.

Bear Heart; Larkin, Molly (toim.): Äitini tuuli. Intiaanitietäjän elämä ja opetukset. Gummerus, 1998. 288 sivua. ISBN 951-20-5343-8.

Intiaanitietäjä Bear Heartin kirjaan tarttui jo ennalta ristiriitaisin tuntein. Tunnelmaa korosti John Grayn (Mars ja Venus-kirjasarjan kirjoittaja!) siteeraminen paratekstissä: "erinomainen opaskirja terveeseen elämään monimutkaisessa maailmassa".

Olin juuri äskettäin käynyt Kanadassa mi’kmaq-reservaateissa tutustumassa heidän kulttuuriinsa. Rationalistisen maailmankatsomuksen läpitunkemana valkoisena sain kuulla, miten henget tanssivat ihmisten kanssa ja miten kuolleet kertovat viisauksiaan. Kun istuu todella läsnä tällaiseen syvästi uskovan ihmisen kanssa, kuuntelee ja katsoo hänen pyhää vakaumustaan, haluaa uskoa kaikkeen kauniiseen ja hyvään henkisyyteen, mitä maailma ikinä voisi pitää näkymättömänä sisällään. Mutta kriittisyys voi yllättäen iskeä, kun samoihin asioihin törmää kirjassa ja siitä pitäisi kirjoittaa ihan oikea arvostelu. Tunteen ja järjen ristiriita kohdistuu tähän Karhunsydämen elämäntarinaan. Tunne liittyy tarpeeseen uskoa salattuun viisauteen, kauniiseen, sitoon ja hyvään henkisyyteen. Tieteellinen, järkeen, logiikkaan ja empiriaan nojaava maailmankatsomus taas pakottaa miettimään huuhaa-elementtejä.

Mikä kirja oikeastaan on kysymyksessä? Kirja on Varkauden kaupunginkirjastossa luokiteltu muistelmakirjaksi "henkilö- ja sukuhistoria, luokka 99.1". Siinä tosiaankin kerrotaan päähenkilön suvusta ja elämästä paljonkin pieniä yksityiskohtia, mutta vielä enemmän kyseessä on kirja intiaaniviisaan opetuksesta. Vaikutelmaa korostaa kirjan jakautuminen laajoihin osiin: Vihkimys, Parannus piilee sisälläsi ja Elämän opettelua. Myös alalukujen nimet viittaavat elämänkatsomukselliseen tai uskonnolliseen oppikirjaan kuin muistelmateokseen. Kirjassa on paljon pieniä kiinnostavia kuvauksia intiaanien uskomuksista, rituaaleista, kuten hikimajaperinteestä tai näynhakumtakoista, perinnelääkkeistä, heimon organisaatiosta, suvun ja heimon vanhempien merkityksestä kasvatuksessa jne. Kirja kiinnosti aiheeltaan suuresti, sillä sen antama antropologinen kuvaus intiaanien maailmasta on luettava, jotta voisi ymmärtää monia heidän vanhoja legendojaan tai nykykirjoituksiaan. Kirja on arvokas kuvaus siitä kontekstista tai intertekstuaalisesta materiaalista, jossa alkuperäiskansoihin kuuluvat nykykertojan elävät. Tältä pohjalta mietittynä on erinomaisen tärkeätä ja kiinnostavaa luettava tämä kirja, mutta paratekstuaalinen materiaali ja kirjan markkinointi viittaavat siihen, että kirjaa myydään pikemminkin viisauskirjallisuuden viimeisimpänä tuotteena kuin antropologisena tarinana. Tässä suhteessa tähän kirjaan on kirjoitettu tulikirjaimin: Lue tämä kirja, ota opiksesi ja muuta elämäsi!

Karhunsydämen kertomukseen on ladattu sama määrittelyongelma kuin Carlos Castanedan kirjoituksiin, jotka joissakin kirjastoissa luokitellaan kertomakirjallisuudeksi ja joissakin antropologiaksi, ja ilmeisesti vain herra itse tietää, mitä ne ovat, ja hänkin on jo kuollut. Bear Heartin kirjaan tartuttuaan miettii heti: Kuka on kirjan toimittaja Molly Larkin? Kirjan kirjoittaja on aivan ilmeisesti sen toimittajaksi esitettävä Molly Larkin, joka johdannossaan kertoo henkisen pelastuksensa tarinan. Hän löysi nykymaailman murskan alta alkuperäiskansan helmen, Karhunsydämen, joka paransi hänet ja opasti hänet alkuperäiseen viisauteen. Molly Larkin on opetuslapsi ja tämä kirja on yhtä paljon hänen todistuksensa omasta elämänmuutoksestaan kuin kirja intiaanien viisaudesta.

Meillä on vahva populaarikulttuurin iskostama mielikuva salatusta tiedosta, jonka vain alkuperäiskansat omistavat ja jonka sivistyneet ihmiset ovat menettäneet.
Mielikuvaan kuuluu se, että alkuperäiskansat osaavat elää luonnon kanssa harmonisesti yhdessä, he elävät tasapainossa luonnon kanssa ja ovat vielä yhteydessä henkien maailmaan ja luonnon voimiin. Tämän lujan uskon olemme imeneet itseemme taiteen ja viihteen maailmasta. Me kaipaamme tätä syvää viisautta, tunnetta ja paatosta. Siitä kaipauksesta kertoo niin Kevin Costnerin elokuvan Tanssii susien kanssa saama valtaisa suosio, Carlos Castanedan kirjoittama intiaanimystiikka kuin tämä "kaunis ja viisas teos". Amerikkalaisen populaarikulttuurin maailmanvalloituksen sivutuotteena juuri intiaanit ovat nykyään niin kovin viisaita alkuperäiskansan edustajia, jotka kelpaavat kertomaan vinksahtaneille valkoisille totuuden, eikä suinkaan kotimainen sammakkoprofessorimme, jolla aivan takuulla olisi paljonkin viisasta kerrottavaa, muttei mielikuvissamme niinkään alkuperäistä vaan kenties vain huuhaata.

Nuortenkirjailija Ernest Thompson Seton kuvasi tämän suositun imagotuotteen mainiosti kirjassaan Kaksi partiopoikaa. Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit, ja siitä mitä he oppivat (1966). Kirja on kuvaus kesästä, jolloin kaksi poikaa päättää elää metsässä niin kuin intiaanit olivat tehneet. He haluavat elää ihanne-elämää, intiaanien elämää, mutta hylätä sen, mikä siinä oli ollut pahaa ja julmaa: "Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin. Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden viehätys." (Seton 1966, 64) Setonia selvästi viehätti hänen oma kuvitelmansa aidosta villistä valkoisen kuoren alla. Kenties juuri tämän henkilökohtaisen sitoumuksen takia hänen kuvitelmistaan tuli niin kovin aitoja: "Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista vailkoisen miehen ’suurenmoisista saavutuksista’ elääkseen niissä tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti." (Seton 1966, 198-9)

Huolimatta rationaalisuuden puuskahduksista ja hienoisesta tuskastani kirjaa lukiessani suosittelen kirjaa monenlaisille lukijoille: Kiinnostaako hyvät elämänohjeet, lue tämä kirja? Kiinnostaako alkuperäiskansojen suosituiksi ja yllättäen myös itse kansojen keskuudessa hyvin leviämiskelpoisiksi osoittautuneet rituaalit ja riitit, lue tämä kirja? Kiinnostaako tutkia länsimaisen ihmisen toisen-janoa, lue tämä kirja? Kirjaa on mahdollisuus lukea viisaana kirjana, kritiikkinä vääntynyttä länsimaista elämäntapaa kohtaan. Äitini tuuli puhaltelee pieniä ja suuria viisauksia lukijansa silmille, enkä suoranaisesti väitä, etteikö Bear Heartin kertomus ole aivan aito tarina, vaikka toimittaja onkin piilottanut itsensä kohtuullisen näkymättömiin. Viisaus ja terveet elämänohjeet pelastavat paljon välillä jankkaavaksikin menevästä tarinasta: tunne itsesi, luota itseesi, ota itseäsi niskasta kiinni ja mieti maailmaa ja sinua itseäsi sen keskellä toisin kuin tekninen rationaliteetti pakottaa. Kirjassa on samaa lapsenomaista viehätystä, mikä nostaa aidon oikean saksalaisen "polyneesialaispäällikkö" Tuaiviin Papalagit-kertomuksen tai Forrest Carterin äskettäin suomennetun romaanin Pikku Puun kasvatuksen (alkuteos 1976, suomennos 1996) lukukelpoisiksi huolimatta niiden epäaidosta alkuperästä.

Tämä tarina on tosi!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *