Miksi Anja Kervanto Nevanlinna on kirjoittanut teoksen Oulunkylä–Åggelby: Vanhan huvilakaupungin aikakerrostumat? Miksi pitää julkaista taas yksi kirja alueesta, josta sama tilaaja – Oulunkylä-Seura – on jo julkaissut Maunu Harmon kirjoittaman teoksen Oulunkylä – Åggelby, Vihreä idylli (1987) ja Heikki J. Eskelisen kirjoittaman teoksen Vihreä idylli: Oulunkylää ja oulunkyläläisiä (2005)? (Sitä paitsi alueesta ovat kertoneet myös lukuisat muistelijat, ja sitä on käsitelty useissa Helsingin historiaa koskevissa kirjoissa.) Uuden kirjan tekemisen syyksi riittää hyvin se, ettei alueen rakentamisen ja kaavoituksen historiaa ole tutkittu systemaattisesti ja että vireillä oleva uusi kaavoitus on lisännyt historiallisen selvityksen tarvetta.

Euroopan kaupunkihistoriaa Oulunkylän kautta

Kervanto Nevanlinna on laatinut kaupunkihistoriallisen teoksensa yhteistyössä Helsingin Kaupunginmuseon ja Kaupunkisuunnitteluviraston kanssa. Hän on saanut kirjoittamiseen Koneen Säätiö tukea kahden ja puolen vuoden ajan, ja Suomen Kulttuurirahasto on tukenut työhön liittyvää näyttelyhanketta. Rahaa ei kuitenkaan ole riittänyt kokonaan kaksikielisen teoksen julkaisemiseen, mutta kirjan loppuun on sentään laadittu kuuden sivun mittainen ”Svensk resumé”.

Oulunkylä–Åggelbyn erityispiirteiden analyysillään tekijä pyrkii tarkentamaan miljöön ajallisia kerrostumia ja luomaan edellytyksiä asemakaavoitukselle, joka huomioi kaupunginosan kulttuuriperinnön. Hänen tavoitteensa lienee hyödyttää myös asukkaita, yhteisöjä ja yrityksiä, sillä oman asuinpaikan historian tuntemus vahvistaa yhteisön identiteettiä ja tarjoaa pohjaa asukkaiden pyrkimyksille parantaa asuinaluettaan.

Mutta mikä tuo Oulunkylä–Åggelby on ja missä se sijaitsee? Monen ulkopuolisen mielikuviin nousevat vanhat puuhuvilat jossakin Helsingin liepeillä. Tekijä toteaa Oulunkylän olleen Vantaanjoen tuntumaan rautatien varteen muodostunut  yhteisö, kaksikielinen huvilayhdyskunta, itsenäinen kunta ja lopulta pääkaupungin yksi osa, joka jää Vantaanjoen ja Tuusulanväylän väliin ja jota rajaavat etelässä Koskela ja Käpylä sekä Pohjoisessa Pakila. Tämä nykyinen Oulunkylä on pienempi kuin aikaisempi Åggelby. Alueen määrittely ei sano oikeastaan mitään ulkopuoliselle – eikä paljoa kaikille helsinkiläisillekään – joten kartta nyky-Helsingin osista olisi auttanut lukijaa hahmottamaan alueen sijainnin suhteessa koko pääkaupunkiin. Vanhat kartat, joita kirjassa on parisenkymmentä, eivät siihen tietenkään pysty. Varsin valaiseva kartta ja muutakin kiintoisaa tietoa löytyy tietenkin Wikipediasta.

Oulunkylän historian kautta Kervanto Nevanlinna kuvaa erityisesti Helsingin ja myös yleisemminkin eurooppalaisten kaupunkien muutoksia sekä yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutosvoimia. Hän tarkastelee kylän historiaa nimenomaan kaupunkihistoriana edeten käsittelyssään kronologisesti. Hän ohittaa kylän varhaisvaiheet pikaisesti päästäkseen vuosiin, jolloin alueen kasvua aletaan säädellä kaavoittamalla. Tässä menossa otsikoiden joukkoon lipsahtaa muutamia, jotka eivät täysin vastaa kertomuksen sisältöä. Esimerkiksi kirjan toinen pääluku ”Oulunkylä alkaa rakentua” kattaa vuodet 1640–1945! – Alkaminen tapahtunee sentään nopeammin. – Toinen kömmähdys on alaotsikossa ”Rautatie tuo uutta elämää Oulunkylään 1640–1880”. – Ratakiskoista ei voinut olla tietoakaan 1600-luvulla.

Luin Oulunkylä-teoksen alusta loppuun niin kuin yleensä tapana on, mutta päästyäni kirjan viimeiseen, ”Eurooppa Oulunkylässä” -alalukuun, totesin, että lukeminen olisi  pitänyt aloittaa siitä, jotta olisin nopeasti saanut käsityksen kylän kehitysvaiheiden pääpiirteistä. – Aivan kirjan loppuun sijoitettu ruotsinkielinen tiivistelmä on käännetty juuri tuosta alaluvusta. – Loppuluvun jälkeen olisi ollut helpompi paneutua pala palalta Oulunkylän rakennusvaiheisiin sekä toteutuneisiin ja toteutumattomiin kaavoitussuunnitelmiin, joista eräitä asukkaat pitivät suorastaan utopistisina.

Åggelby – Uggleby – Oulunkylä rakentuu pääkaupungin ulkopuolelle

Nykyisen Oulunkylän seuduilla on asuttu ennen Helsingin kaupungin perustamista, ja Ugglebyn / Åggelbyn ”pieni mutta väkirikas kylä” mainitaan jo keskiajan lopun asiakirjoissa. Kylä näkyy muutaman talon ryppäänä 1640-luvun kartoissa ja vuoden 1769 isojakokartoissa on kylän viidestä suuresta maatilasta jo tarkat tiedot. Useiden satojen vuosien ajan kylä sai olla ihan rauhassa Helsingin pitäjässä Vanhastakaupungista pitäjän kirkolle johtavan tien varrella, mutta kun Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812, alkoivat keskusvirastojen virkamiehet hankkia tiloja ja huviloita kaupungin rajan ulkopuolelta, myös kohtuullisen maantiematkan päässä sijaitsevasta Åggelbystä. Helsinkiläisten kesäasuntoja kylään ilmestyi erityisesti 1870-luvulta lähtien.

Suurten muutosten kouriin Åggelby joutui, kun Helsinki–Hämeenlinna-rautatietä ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1857 ja kun kylä sai oman rautatiepysäkin matkustajaliikennettä varten vuonna 1881. Hyvät junayhteydet houkuttelivat myös pysyviä asukkaita. Åggelbyn asukasmäärä ei silti noussut vielä 1800-luvulla edes puoleen tuhanteen, mutta kylän kielten kirjo oli laaja; ruotsin lisäksi puhuttiin englantia, ranskaa, saksaa, suomea, venäjää ja viroa. 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä huvilayhteisö kasvoi tiiviimmäksi ja monimuotoisemmaksi yhdyskunnaksi, esikaupungiksi. Kun asuminen Helsingissä oli kovin kallista, alueelle muutti varsinkin suomenkielistä väkeä. Vuonna 1907 kylän asukasmäärä nousi yli 1000:n ja kylä määriteltiin taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 1915 asukkaita oli jo noin 2000. Rakentaminen tapahtui kuitenkin pitkään ilman määrätietoista suunnittelua. On kiintoisaa, että Oulunkylään siirrettiin jo 1800-luvulla Helsingin kaupungin keskustan purettavia puuempiretaloja sekä Terijoen huviloita 1920-luvulla.

Helsingin pitäjän alueelle syntyi samoihin aikoihin useita taajaväkisiä yhdyskuntia, ja kaukaa viisaat ”Helsingin herrat” hankkivat kaupungin ulkopuolelta maa-alueita tulevia asutustarpeita varten sekä teettivät Helsinkiä ja sitä ympäröiviä esikaupunkeja varten yleis- ja asemakaavoja ynnä muita suunnitelmia. Esimerkiksi Bertel Jung laati jo vuonna 1912 Helsingin yleiskaavan, joka ulottui pitkälle maalaiskunnan puolelle. Eliel Saarinen teki huiman Suur-Helsinki-suunnitelman vuonna 1918 ja ehdotuksen Suur-Helsingin yleiskaavaksi vuonna 1921. Myös Åggelby oli niissä huomioitu, vaikkakin  urbaanien visioiden maailma oli kaukana huvilayhdyskunnan idyllistä.

Taajaväkisten yhdyskuntien kasvu 1900-luvun alkukymmenillä aiheutti hygienian, koululaitoksen, rakentamisen, sosiaalihuollon, palontorjunnan, järjestyksenpidon sekä sairaan- ja terveydenhoidon ongelmia. Näiden ratkaisemiseksi näytti Åggelbyssä oman kunnan perustaminen houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä Helsingin maalaiskunta ei käyttänyt verotuloja riittävästi kylän hyväksi.

Oulunkylän kunta 1921–1945

Åggelby itsenäistyi vuonna 1921, ja seuraavana vuonna sen viralliseksi nimeksi tuli Oulunkylän kunta – Åggelby kommun. Sen kaikkiaan lähes 3000 asukkaasta reilusti yli puolet oli suomenkielisiä. Tekijän mukaan noin 60 % asukkaista luettiin työväestöön. Lukija hämmentyy kuitenkin, kun kirjoittaja toteaa jo seuraavassa virkkeessä, että verotustietojen perusteella ”Oulunkylän asukkaat edustivat keskiluokkaa; heitä Oulunkylässä oli yli puolet”. Sanotun perusteella lukija jää ihmettelemään, mistä luokasta oikein on kyse, sosiaalisesta luokasta vai tuloluokasta.

Verovaroilla kunta pyrki tarjoamaan asukkaille lain edellyttämiä toimintoja kansakoulusta köyhäinhoitoon ja teiden parantamiseen. Rakennuskaava ja -järjestys kuitenkin puuttuivat. Kaavoittamista haittasi se, ettei kunnalla ollut maata eikä pääomia, sekä se, että Helsingin kaupunki omisti kunnan alueesta suuren osan (1936 noin 70 %) ja edellytti kunnalta pääkaupungin rakentamiseen soveltuvia näkemyksiä ja näiden tehokasta toteutusta, vaikkei se itse halunnut osallistua kustannuksiin. Jo 1900-luvun alussa Helsinki oli hankkinut maa-alueita rajojensa tuntumasta, jotteivät esikaupungit paisuisi suunnittelemattomasti. Se myös teetti yhä uusia suunnitelmia, jotka kattoivat koko pääkaupunkiseudun. Eräiden muiden esikaupunkien tavoin Oulunkylän kunta alkoi pitää edullisena Helsinkiin liittymistä, sillä se oli muutenkin tästä riippuvainen; sen työssäkäyvistä asukkaista melkein puolet kävi töissä Helsingissä.

Helsingin kaupungin osaksi 1946

Pääkaupunkiseudun aluejärjestelyjä selvittivät sekä valtioneuvosto että Helsingin kaupunki. Selvitys valmistui vuonna 1936, ja samana vuonna Oulunkylän valtuusto puolsi Helsinkiin liittymistä. Liitosta kannatti myös Helsingin valtuusto vuonna 1939, mutta se toteutui vasta sotien jälkeen: vuonna 1946 Oulunkylä–Åggelbystä tuli Helsingin osa. Pääkaupunkiin liitettiin myös Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat, Haagan kauppala sekä useita taajaväkisiä yhdyskuntia (mm. Laajasalo, Lauttasaari, Munkkiniemi, Pakila). Mallin alueliitoksiin Helsinki otti Saksasta.

Alueliitoksen jälkeen Oulunkylää alettiin kehittää Helsingin vuonna 1953 valmistuneen uuden asemakaavan mukaan. Helsingissä kuten muissakin Euroopan metropoleissa asuinalueita suunniteltiin 1940-luvulta lähtien raakamaalle eli viljelys- ja metsämaille. Esimerkiksi Oulunkylän omakotitontit siirtoväen ja rintamamiesten asuttamiseen luovutettiin tällaisilta mailta. Oulunkylän tunnetuin omakotiasuja oli Tapio Rautavaara, joka sai tonttinsa vuonna 1949 ja rakensi sille Ola Gripenbergin suunnitteleman talon. Kervanto Nevanlinna toteaa suoraan, että myöhempi sukupolvi puratti sen 2000-luvun alussa saadakseen sijoitukselleen paremman voiton, kun ei osannut arvostaa talon kulttuurihistoriallista merkitystä eikä arkkitehtuurihistoriallista omaperäisyyttä. Talossa oli näet olohuone ja työhuone porrastettu muita huoneita alemmalle tasolle, mikä oli rintamamiestaloissa poikkeuksellinen ratkaisu, mutta ei näkynyt ulospäin.

Oulunkylässä oli monia muitakin puutaloja, joiden arvoa ei nähty tai haluttu nähdä. Niitä paloi, rapistui korjauskelvottomiksi ja purettiin. Yksi näistä puretuista rakennuksista oli Villa Havulinna, jossa V. I. Lenin oli asunut jonkin aikaa ennen Venäjän vallankumousta. Uuden rakentaminen oli tontin omistajille edullisempaa kuin vanhan säilyttäminen.

Kuva: Villa Havulinna (Oulunkylän kaupunginosan kotisivut)

Tiivistämistä, tuhoamista ja säilyttämistä

Ensimmäiset kerrostalot rakennettiin Oulunkylään 1950-luvulla maanluovutuslain perusteella; lailla turvattiin mm. rintamamiesten ja siirtoväen asumista. Enemmän niitä tehtiin 1960-luvulla, jolloin rakennettiin myös erillis- ja rivitaloja. Asemanseutu pysyi kuitenkin tärkeä keskuksena. 1970-luvulla uudisrakennuksia pystytettiin vanhoille asuinalueille, joilta hävitettiin aikaisempi toiminta jäljettömiin. Asuintalojen lisäksi rakennettiin varasto-, tehdas- ja konttoritiloja, jotka toivat alueelle lisää työpaikkoja. Useiden kaupallisten ja kunnallisten palvelujen – kauppakeskus, kirjasto, työväenopisto, palvelukeskus – sijoittaminen 1980- ja 1990-luvuilla pääkatujen risteykseen siirsi Oulunkylän toiminnallisen keskuksen pois aseman tienoilta.

Vimmattu vanhan purkaminen ja uuden rakentaminen, jota usein kutsutaan myös modernisoinniksi, uhkasi sekä vanhoja huviloita että vanhaa kulttuurimiljöötä 1960-luvulta alkaen. Kun Helsinkiin muutti jatkuvasti lisää asukkaita, laadittiin Oulunkylän tiivistämiseksi yhä uusia suunnitelmia. Nämä uhkasivat tuhota alueen arvokkaimmat osat tunkemalla uudisrakennuksia eri-ikäisten rakennusten väliin ympäristö- ja kulttuuriarvoista välittämättä. Asukkaat lienevät tunteneet itsensä varsin avuttomiksi muutosten edessä, mutta Puu-Käpylän säilyttäminen vuosikymmenen kestäneen kiistan jälkeen vuonna 1971 antoi toivoa siitä, että suojelunäkökohtiakin voidaan huomioida vanhoja alueita kaavoitettaessa. Aktiiviset oulunkyläläiset perustivat ympäristön arvojen puolustamiseksi Oulunkylä-Seuran vuonna 1975. Yksi sen voittoja oli 1800-luvun lopulla rakennetun Seurahuoneen säilyttäminen, jota ajoi myös Oulunkylän Sosiaalidemokraattinen Työväenyhdistys. Rakennus suojeltiin vuonna 1980.

Moderni kaupunkisuunnittelu, jonka kansainvälisiä malleja Helsinki seurasi,  tähtäsi eri toimintojen erotteluun; asuminen, liike-elämä, hallinto, teollisuus, kulttuuri- ja sivistystoiminta, virkistys ja liikenne piti sijoittaa omille alueilleen. Se piti pitkään vanhoja rakennuksia merkityksettöminä; vain tiivistäminen ja täydentäminen oli tärkeää. Kun asemakaavoitusta tehtiin Oulunkylässä 1970-luvulla tonteittain eri kiinteistönomistajien hakemuksesta, samassa korttelissa saattoi lopulta seistä vanha puuhuvila, rivitalo ja kerrostalo. Tarvittiin 1960-luvulla tapahtunut Pariisin hallien ja kymmenien Tukholman keskustan korttelien hävittäminen, Helsingin keskustan vanhojen arvotalojen purkaminen ja julkinen kiivas keskustelu säilyttämisen merkityksestä, ennen kuin suomalaisetkin suunnittelijat omaksuivat rakennussuojelun näkökulman ja ryhtyivät sitä toteuttamaan. Vuoden 1985 rakennussuojelulain myötä suojelutavoitteet tulivat kaupunkisuunnittelun selväksi osaksi, ja näkyivät jo Helsingin vuoden 1992 yleiskaavassa. Monen huvilan kannalta se oli kuitenkin liian myöhäistä.

Helsingin kaavoituksen tavoitteena on ollut tiivistää asutusta,  tehostaa maankäyttöä ja kasvattaa asukaslukua milloin nopeammin, milloin hillitymmin. Samalla on pyritty turvaamaan palvelutaso ja huomioimaan alueen moniaikainen ja -puolinen rakennuskanta sekä säilyttämään historiallisesti merkittävät miljöökokonaisuudet. Tavoite kuulostaa kauniilta, mutta käytännössä sitä ei ole aina saavutettu. Asukkaiden mahdollisuudet vaikuttaa kaavoitukseen ovat kuitenkin vuosien mittaan parantuneet. Esimerkiksi vuoden 2000 maankäyttö- ja rakennuslaki salli asukkaiden osallistumisen vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Helsingin vuoden 2002 yleiskaava otti joukkoliikenteen, erityisesti raideliikenteen kaupunkirakenteen kehittämisen perustaksi, ja vuonna 2006 asemaseudun kehittäminen otettiin Esikaupunkien renessanssi-hankkeen painopisteeksi Käpylässä ja  Oulunkylässä. Hankkeen lähtökohtia ja tavoitteita on kehitetty yhteistyössä asukkaiden ja yhteisöjen kanssa vuodesta 2011 lähtien. Hanke lohdutti vähän mieltäni, joka oli jo melko lailla masentunut kaikesta vanhan tuhoamisesta.

Kirjan esitystavan ja taiton sekavuuden aiheuttamaa harmistusta renessanssi-hankekaan ei poistanut. Teoksen suuri kertomus on kronologinen, mutta teksti hyppelee ajassa edestakaisin. Lukijan pientä päätä sekoittaa vielä karttojen ja kuvien esittämä, tekstiin nähden hieman epätahtinen kertomus. Karttoja on parikymmentä ja valokuvia noin 130. Melkein kaikille aukeamille erikokoisia kuvia riittää 1–4. Mustavalkoisia ja värikuvia on saatu museoista, arkistoista, yksityisiltä, seurakunnalta, Oulunkylä-Seuralta, kuvakeräyksestä ja aikaisemmista julkaisuista. Ilmeisesti kirjaan on haluttu ottaa mahdollisimman paljon kuvia. Varsinkin vanhimmat kuvat ovat laadukkaita, mutta uusista monet ovat epätarkkoja ja niin pieniä, että niistä on vaikea saada selvää. Myös muutamien karttojen katsomiseen tarvitaan suurennuslasia. Jos kuvia olisi ollut kirjassa vähemmän, tekijä olisi ehtinyt paneutua kuvateksteihinkin huolellisemmin. Nyt niistä monet jäävät huitaisuiksi, esim. ”Kotoniityntien huvila” ja ”Kuva perhealbumista 1950-luvun Patolasta”.

Kuvien vähentämisen ohella kirjaa olisivat selventäneet muutamat tietolaatikot, esimerkiksi yksi Åggelbyn ja Oulunkylän nimistä, toinen Oulunkylän ja Helsingin kaupungin asukasmäärien kehityksestä sekä kolmas kaikkien Oulunkylää koskevien kaavojen ja suunnitelmien luettelosta.

Anja Kervanto Nevanlinnan muita teoksia:

Interpreting Nairobi: the cultural study of built forms(1996)

Kadonneen kaupungin jäljillä (2002)

Näköaloja kadunkulmalta: kaupunkihistorian kirjoituksia (2005)

Aikamatka Mannerheimintiellä (2012)

Voimat, jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010 (2012)

Senaatintori(2012) yhdessä Laura Kolben kanssa