Villalangalla veralle tai ripsille kirjotut tekstiilit ovat jo kauan olleet lähes unohduksissa, vaikka ne on tunnettu Suomessa vuosisatoja. Tekniikan sanotaan levinneen meille Ruotsin kautta ja suosituinta se on ollutkin Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa, missä naapurimaan vaikutus on ollut suuri. Pohjanmaalla tehtiin ensin verkaisia, kirjottuja rekipeittoja ja vuodepeitteitä. Peitot kirjottiin yleensä mustalle pohjalle kirkasvärisillä villalangoilla. Näitä varhaisia reki- ja vuodepeittoja on tutkittu, järjestetty koulutusta niiden kirjomisesta ja niistä on tehty kirjoja. Vanhoihin suomalaisiin ja ruotsalaisiin ryijyjen malleihin pohjautuvista vuodepeitoista on kirjoitettu mm. Grönlundin ja Lehdon Perinteinen peittokirjonta (Otava, 1985) ja Helinä Jaakkolan Kirjotut peitot (Ajatus, 1996). Käsityöneuvos Tyyne-Kerttu Virkki on puolestaan tutkinut 1970-luvulla eestiläistä, inkeriläistä ja aunukselaista käsityöperinnettä ja löytänyt heiltä vastaavanlaisia mustalle ripsille kirjottuja peittoja ja liinoja, joita suomalaisetkin ovat tehneet. 

Helena Honka-Hallila & Maija Uusitalo ovat julkaisseet yhdessä jo aikaisemminkin kirjailua koskevia kirjoja. He ovat selvästi tutkineet kirjontaa eri muodoissaan. Tämän kirjan kirjonnan historiasta kertova osuus on viety pronssikaudelle asti ja mukaan on otettu esimerkkejä varhaisista kirjontatöistä Euroopassa. Siksi tuntuu yllättävältä, että suomalaista villakirjonnan alkua, peittokirjontaa, on kuvattu vain yhdellä rekipeitolla. Perinteisiä vuodepeittoja, jotka myöhemmin nostettiin arvoonsa ja laitettiin seinille, ei ole kuvattu juuri ollenkaan, vaikka kirjan takakansiteksti kertoo Etelä-Pohjanmaassa ja Satakunnassa tehtyjen peittojen ja rekivaatteiden olleen näyttävimpiä töitä.

Tekijät ovat kuvanneet lähinnä verhoja, koristetyynyjä ja pöytäliinoja. Niistä kertova osuus on selvä ja toimiva. Töistä on yleensä ollut kertova osuus tekijästä tai talosta, josta malli on saatu, valokuva ja mallipiirustus. Kuvien laatu ja värit ovat niin hyvät, että jo niiden perusteella pystyy näkemään toteutuksen ja pistot. Paperi on harvinaisen paksua, mutta selittynee latvialaisella painotalolla.

Kirjontatyötä varten kirjaan on otettu, ehkä turhaan, eri pistomallien piirrosohjeet. Kun ne on haluttu laittaa kirjaan, niin ihmetyttämään jää, miksei mallin siirtämistä kankaalle ole ollenkaan opastettu. Tottumattomalle tulee taatusti vaikeuksia mallin jäljentämisessä, erityisesti kun se siirretään värilliselle ja pehmeälle villakankaalle. Tosin kirjan johdanto-osassa on osoite, josta voi tilata valmiiksi kankaalle piirrettyjä malleja. Näin kirja toimii mainoksena tälle yritykselle. Omatoimista kirjojaa mallipiirustukset olisivat palvelleet paremmin väljemmässä taitossa eli kokonaan omilla sivuillaan. Silloin niitä olisi helpompi käyttää. Johdantosivu olisi myös ansainnut olla ilman kuvaa ja mallipiirustusta, koska nyt sivu on sullotun tuntuinen ja huomio jakaantuu kahteen eri asiaan.

Villakirjonta on osa kansamme käsityöhistoriaa, joten on hienoa, että sitä tuodaan esille. Vaikka näitä kauniita, taidokkaasti kirjottuja liinoja ja verhoja ei trendikkäissä sisustuslehdissä nykyisin kuvatakaan, niin aina on koteja ja tiloja, joihin ne sopivat ja joihin niitä halutaan. Mallien ja osaamisen säilyttäminen on kannustamisen arvoinen asia.