Suomessa jo vuosikymmeniä jatkunut Viron historian harrastus on mielenkiintoinen ilmiö, joka ei näytä juuri synnyttäneen vastaavaa liikehdintää lahden eteläpuolella. Seppo Zetterberg on tämän tutkimusperinteen tunnetuimpia edustajia. Hänen luetuin teoksensa lienee kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt laaja ja kiitelty Viron historian yleisesitys, joka on käännetty myös viroksi – monien muiden Zetterbergin tutkimusten tapaan. Nyt käsillä oleva tutkimus on kuitenkin käsittelytapansa ja kohteensa osalta selkeästi sukua hänen vuonna 1977 valmistuneelle väitöskirjalle Suomi ja Viro 1917-1919. Sivuilla vilahtelee huomattavan paljon samoja nimiä ja viime vuonna ilmestynyt tutkimus avaa ja taustoittaa monella tapaa väitöskirjassa lähes neljäkymmentä vuotta sitten käsiteltyjä teemoja.

Vuonna 2013 ilmestynyt Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa on laaja, osittain kronologisesti etenevä yleisesitys virolaisen intelligentsijan toiminnasta Helsingissä ja muualla ulkomailla vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hieman samaan tapaan kuin Neuvosto-Viron aikana, myös 1900-luvun alkupuolella Suomi toimi virolaisten porttina ulkomaailmaan – asema, jonka suomalaiset ovat varmasti kummankin osapuolen onneksi jo pitkälti menettäneet. Suomeen ja aivan erityisesti Helsinkiin virolaisia vetivät yliopiston ohella yleisesti ottaen vapaampi ilmapiiri ja vilkkaampi kansallinen kulttuurielämä, jonka piirteistä vierailijat imivät vaikutteita. Poliittinen pakolaisuus korostui erityisesti vuoden 1905 tapahtumien jälkeen, jolloin Helsinkiin virtasi lahden takaa tuomion saaneita tai muuten kiristyneitä oloja paenneita ihmisiä. Helsingistä matka vielä usein jatkui muualle Eurooppaan ja sitäkin pidemmälle. Suomen pääkaupunkiin sijoittunut, ilmeisesti useamman tuhannen virolaisen joukko organisoitui ainakin osittain erilaisiin omiin yhdistyksiin, integroituen kuitenkin samalla myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Maanpaossa luotiin kiinteitä henkilösuhteita, jotka kestivät maiden itsenäistymiseen saakka.

Zetterbergin kirjoitustavalle on tyypillistä todella runsas lyhyiden, leipätekstin sisään kirjoitettujen lainausten käyttö. Monet lainaukset ovat vain sanan pituisia ja ne ovat yleensä tehostamassa kuvauksen sanomaa – tuomassa alkuperäistekstin luonteen esille. Tällainen tapa sopii Zetterbergin tapaan kertoa tarinaa ja aivan erityisesti nyt käsiteltävän tutkimuksen otteeseen, mutta jakanee jonkin verran mielipiteitä.

Tieteen ja taiteen yksilöitä

Helsingin virolaisyhteisö punotaan lukijan nähtäville erityisesti yksilöiden, paikoittain toisiinsa kietoutuvista, tarinoista. Zetterbergin teos onkin ennen kaikkea rikas ja taitavasti kirjoitettu kokonaisuus elämäkerrallisia kertomuksia, jotka yhdessä antavat mielenkiintoisen uuden näkökulman vuosisadan alun Helsinkiin. Kansarunoudentutkija, myöhemmin paremmin diplomaattina tunnettu Oskar Kallas (1869–1946) ei missään nimessä ollut ensimmäinen Helsinkiin saapunut virolainen, mutta hän toimi edelläkävijänä, jonka ohjeista ja neuvoista hyötyivät monet häntä seuranneet maanmiehet. Eikä tietenkään pelkästään miehet, vaan myös naiset, joista Ella Murrik (1886–1954), myöhemmin Hella Wuolijoki, suorastaan suomalaistui asetuttuaan maahan pysyvästi. Murrikin ja Kallaksen ohella Zetterberg keskittyy kuvaamaan kulttuurihenkilöistä erityisesti Gustav Suitsun, Friedebert Mihkelsonin ja Eduard Vilden vaiheita ja edesottamuksia.

Yksilökeskeisessä otteessa on tietenkin myös ongelmansa. Kirjan nimessä puhutaan virolaisyhteisöstä, mutta tästä huolimatta lukijalle jää oikeastaan varsin epäselvä kuva siitä, että kuinka paljon ja minkälaista virolaista väkeä vuosisadan vaihteen Helsingissä asusti. Nyt käsillä on painotetusti eliitin historiaa, joskin tässä tapauksessa voidaan puhua monessa tapauksessa varsin köyhästä eliitistä. Zetterberg on toki tästä ongelmasta itsekin varsin tietoinen ja viittaa siihen heti kirjansa alussa. Tutkijan mahdollisuuksia rajaavat erityisesti saatavilla olevat lähteet, jotka kertovat paljon enemmän kirjailijoista ja poliitikoista kuin peruukintekijä Alexander Katterista tai ilmeisen anteliaasta ja varakkaasta torikauppiaasta, Hendrik Jonassonista. Lisäksi reilu sata vuotta sitten liikkuminenkin oli hyvin erilaista, eikä jättänyt siinä määrin jälkiä kuin jo muutamia vuosia myöhemmin. Ilmeisistä lähdeongelmista huolimatta jonkinlainen yleiskatsaus Helsingin virolaisvähemmistöön olisi ollut tervetullut lisä teoksen antiin, vaikka se olisikin perustunut vain varovaisiin arvioihin.

Kuva: Teoksen kansikuva. Vasemmalla Friedebert Tuglas

1905 ja poliittiset pakolaiset

Kulttuurin ja tieteen edustajien ohella kirjan keskiössä ovat erityisesti poliittiset pakolaiset. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksella oli valtavan suuri vaikutus virolaisten ja suomalaisten keskinäisiin suhteisiin, vaikka se onkin nykynäkökulmasta katsottuna jäänyt auttamatta muiden suurten mullistusten, kuten maiden itsenäistymisen, toisen maailmansodan ja Neuvostoliiton hajoamisen varjoon. Virossa vuosi muistetaan varmasti edelleen paremmin kuin Suomessa. (kts. esim. Sõpruse puiestee – 1905, YoutTube musiikkivideo, M. Vaik)

Vallankumouksen tapahtumat ja sitä seurannut kiristynyt poliittinen tilanne ajoi satoja virolaisia Helsinkiin vapaampien olojen toivossa. Käytännössä juuri vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena syntyi suurin osa siitä virolaisyhteisöstä, jota Zetterberg on lähtenyt tutkimaan, joten tämä kulttuurisuhteet politisoinut ”dramaattinen käänne” on näkyvästi esillä myös kirjan käsittelyluvuissa.

Poliittisten pakolaisten jalanjälkiä seuratessaan lukija löytää itsensä käytännössä usein Helsingin ulkopuolelta. Esimerkiksi Konstantin Pätsin ja Jaan Teemantin seurasta Suomen maaseudun rauhasta tai Sveitsistä, Bernin ”virolaisen siirtokunnan” parista. Zetterberg toteaakin kirjan alussa, että Helsinki on toiminut ennen kaikkea ankkurina, vaikka kettingin toinen pää on välillä viipynyt milloin Ruotsissa ja milloin Yhdysvalloissa. Valinta kertoo osaltaan tutkimuksen yksilökeskeisyydestä ja tutkimuksen keskiössä olevien yksilöiden laajoistakin liikkeistä vuosisadan alun Euroopassa ja kauempana. Tarkastelun pysyttäminen pelkästään Helsingin kaupungin rajoissa ei näistä lähtökohdista katsottuna tietenkään olisi ollut perusteltua.

Yhdistyksiä ja ryhmittymiä

Virolaisyhteisö näyttäytyy selkeimmin nimenomaan yhteisönä erilaisia järjestöjä ja ryhmittymiä koskevissa luvuissa. Näistä keskeisimpiä olivat vuonna 1903 perustettu Helsingin virolainen hyväntekeväisyysseura (Helsingi Eesti Heategev Selts) sekä kolme vuotta myöhemmin järjestäytynyt Suomalais-Virolainen liitto (Soome-Eesti Leping). Varsinkin ensin mainittu oli mielenkiintoinen yhdistys, sillä sen perustajat ja jäsenistö olivat lähinnä käsityöläisiä ja työläisiä. Jäsenistöltään varsin pienenä pysynyt seura järjesti aluksi erityisesti kevyttä iltaohjelmaa, mutta vuoden 1905 jälkeen yhdistys politisoitui ja se muuttui Zetterbergin mukaan käytännössä työväenseuraksi. Seuran tilat olivat myös suosittu kokoontumispaikka virolaiselle pakolaisyhteisölle, vaikka he eivät liittyneetkään juuri jäseniksi. Suomalais-Virolainen Liitto perustettiin käytännössä vastavetona vanhemman yhdistyksen politisoitumiselle ja sille asetettiin sivistyksellisempiä tavoitteita, mutta nimenomaan poliittiset syyt johtivat muutamia vuosia myöhemmin liiton lakkauttamiseen.

Varsinaisten yhdistysten lisäksi Zetterberg nostaa esille myös epämuodollisempia ryhmiä. Keskeisin näistä oli ikkunoita Eurooppaan innokkaasti avannut Noor-Eesti, jonka kirjailijoille Helsingistä muodostui keskeinen kohtaamispaikka. Vuonna 1906 siellä asui periaatteessa koko ydinryhmä: Mihkelson-Tuglas, Aavik, Suits ja Grünthal-Ridala. Toinen luovaa työtä tehneiden virolainen yhteisö majaili samoihin aikoihin Ahvenmaalla ja se koostui nooreestiläisiä lähellä olleista kuvataiteilijoista. Näihin virolaisiin lukeutuivat Nikolai Triik, Aleksander Tassa ja Konrad Mägi. Näille ryhmille ja muille poliittisille pakolaisille Suomi avautui vapauden maana. Samalla se toimi tukikohtana, josta käsin harrastettiin paljon erilaista julkaisutoimintaa, joka olisi ollut käytännössä mahdotonta Virossa. Julkaisutoiminnan osalta tulivat tosin vastaan myös Suomen vapauden rajat, jonka sai todeta ainakin pilalehti Kaakia julkaissut Eduard Vilde.

Kuva: Kaakin kansi 1906.

Erilaisten yhdistysten ja yhteenliittymien historiasta tulee korostetusti näkyviin Helsingin virolaisyhteisön painottuminen poliittiseen vasemmistoon. Nooreestiläisten joukossa oli sympatiaa sosialisteja kohtaan, hyväntekeväisyysseura otti selkeän askeleen vasemmalle ja poliittisissa pakolaisissa oli paljon nimenomaan vasemmistoon kuuluneita. Helsingin Työväenyhdistykseen perustettiin jopa erillinen virolainen osasto, joka tosin lakkautettiin pian viranomaisten toimesta. Tämä virolaisten poliittisten piirien ”punaisuus” oli myös maiden itsenäisyyden alkuvuosina erityisen kova pala purtavaksi valkoisen Suomen hallitukselle.

Suomalais-virolaisten suhteiden peruslukemistoa

Kokonaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kulttuuria ja kumouspuuhia on laadukas ja siististi taitettu teos. Myös kuvituksen osalta on nähty paljon vaivaa ja mukana on myös paljon kiinnostavia otoksia tutkimuksen lähdemateriaalista. Tutkimus perustuu laajalle alkuperäisaineistolle, jota on kerätty Suomesta ja Virosta. Mukana on erityisen paljon yksityisarkistoja, joka näkyy selvästi myös lopputuloksessa. Lisäksi Zetterberg on käynyt läpi kattavasti hallinnon ja työväenliikkeen muodostamia arkistokokonaisuuksia. Epäilemättä kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä lahden kummaltakaan puolelta. Joitakin harvoja tutkimukselle mahdollisesti lisäarvoa antavia kokonaisuuksia olisi toki vielä ollut, esimerkiksi Minnesotan yliopiston kokoelmista löytyy mielenkiintoinen hyväntekeväisyysseuran historiaa koskeva käsikirjoitus, mutta vaikeasti saatavilla olevat lähteet eivät varmasti olisi muuttaneet mitenkään ratkaisevasti tutkimuksen nyt antamaa mielenkiintoista kuvausta Helsingin virolaisista asukkaista.

Viron historiaa koskevilla teoksilla tuntuu olevan Suomessa yllättävän paljon lukijakuntaa. Nyt käsillä oleva teos antaa kuitenkin paljon muillekin. Se tarjoaa mielenkiintoisia vertailukohtia vuoden 1905 vallankumouksen tapahtumiin Suomessa ja Virossa ja avaa uuden näkökulman myös Helsingin sivistyneistön historiaan. Joka tapauksessa yhdessä Kari Aleniuksen vuonna 1996 ilmestyneen väitöskirjan kanssa Zetterbergin vuonna 2013 julkaistu tutkimus päätyy varmasti varhaisemmista virolais-suomalaisista suhteista kiinnostuneiden peruslukemistoon.