Virolainen kirkkohistorioitsija Andrei Sõtsov (s. 1977) kuuluu nousevaan nuoreen virolaiseen tutkijapolveen. Tämä tutkimus on hänen maisterintyönsä, mutta tasoltaan se vastaa hyvinkin suomalaista väitöskirjaa. Se on hallittu kokonaisuus, jossa tutkimustehtävä on hyvin muotoiltu, lähteiden luonteeseen ja niiden käyttöön liittyvät ongelmat tiedostettu ja itse tutkimus selkeästi toteutettu ja huolellisesti dokumentoitu. Täydellinen se ei suinkaaan ole, ja olisihan surullista, jos nuoren tutkijan ensimmäinen monografia jäisi hänen mestarityökseen.

Tutkimuksen tärkein arkistomateriaali on peräisin Venäjän federaation valtionarkistosta (GARF) ja siellä sijaitsevasta Venäjän ortodoksisen kirkon neuvoston arkistosta. Sõtsov kertoo, että vuoteen 1950 asti Viroa koskevaa materiaalia on arkistossa runsaasti. Tämä koskee erityisesti yksityiskohtaisia raportteja, jotka laati Viron sosialistisen neuvostotasavallan uskontoasiain valtuutettu. Sõtsov ei kuitenkaan keskity tutkimuksessaan valtuutetun toimintaan tai muutenkaan vain kirkon ja valtion suhteisiin, vaan hänen tavoitteenaan on ollut antaa luotettava kuva kirkon, papiston ja seurakuntien vaiheista. Virolaisten seurakuntien arkistot puolestaan sijaitsevat Viron Kansallisarkistossa Sisäministeriön arkistossa. Arkistolähteiden lisäksi Sõtsov on tehnyt perusteellisen kartoituksen painetusta materiaalista. Erityisesti on mainittava virolaisen ortodoksipapin August Kaljukosken merkitys Viron ortodokseja koskevan tiedon kerääjänä ja julkaisijana. Hänen työstään on Sõtsovkin suuresti hyötynyt.

Objektiivisella ja kiihkoilemattomalla tutkimuksella on ollut myös ajankohtainen “sosiaalinen tilaus” nykyisessä tilanteessa, jossa Viron ortodoksinen kirkko on jakautunut kahtia Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattien alaisiin kirkkoihin. Erityisesti moskovalaisella taholla on esitetty perustelemattomia ja vääriä väitteitä Viron ortodoksisen kirkon sodanjälkeisestä historiasta ja pyritty tendenssimäisellä historiantulkinnalla oikeuttamaan omat kirkkopoliittiset vaatimukset. Sõtsov kiinnittää lukijan huomion tähän puoleen heti tutkimuksensa alussa, mutta siitä huolimatta tekstissä ei ole minkäänlaista takaisinmaksun hajua.

Sõtsov on perehtynyt Viron ortodoksien oloihin ja kohtaloihin toisen maailmansodan jälkeen. Vauhtia hän on ottanut baccalaureus-työstään, joka käsitteli Viron ortodoksista kirkkoa toisen maailmansodan aikana. Tutkimuksensa hän on omistanut “kaikille ortodoksipapeille, jotka vaikeina vuosina palvelivat Viron kansaa”. Kyseessä on aihe, josta on etenkin Viron ulkopuolella ollut vallalla hyvin epämääräisiä ja liioitellun synkkiä käsityksiä. Neuvostoviranomaisten on ajateltu tappaneen ja kyydittäneen pappeja ja sulkeneen seurakuntia mielivaltaisesti ja suuressa mittakaavassa. Pappien ja seurakuntien ahdistamista kyllä tapahtui – mutta paljon pienemmässä mittakaavassa kuin on luultu ja ennemminkin byrokraattisesti kuin brutaalisti. Yksikään ortodoksipappi ei esimerkiksi kohdannut kuolemaa viranomaisten käsissä. Kahdeksan pappia tuomittiin vapaudenmenetykseen ja kärsi rangaistuksensa Siperiassa tai muualla Viron ulkopuolella. Seitsemän heistä palasi myöhemmin takaisin Viroon. Vertailun vuoksi todettakoon, että Viron luterilaisessa kirkossa samankaltaisen rangaistuksen uhriksi joutui kolminkertainen määrä pappeja. Seurakuntia suljettiin 1950-luvun alussa – lähinnä taloudenhoitoon liittyvin perustein – yhteensä 16.

Toisen maailmansodan päätyttyä 1920 perustettu autonominen Viron Apostolinen Ortodoksinen Kirkko likvidoitiin ja sen tilalle perustettiin Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen hiippakunta. Hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi (vuodet 1945-1946) nimitettiin Pavel (Dmitrovski). Hänen lisäkseen hiippakunnalla ehti vuosina 1945-1953 olla kaksi piispaa: Isidor (Joann Bogojavlenski, 1947-1949) ja Roman (Tang, 1950-1955). “Väliajoilla” hiippakunnan tilapäisenä hoitajana toimi Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Gregorius.

Moskovalle oli tärkeää kontrolloida Viron hiippakuntaa ja ohjata sitä haluamaansa suuntaan. Ensimmäinen tämän politiikan ilmentymä oli papeilta vaadittu kirjallinen katumisjulistus, jolla nämä ilmaisivat uskollisuutensa Moskovan patriarkaatille, ja seurakunnilta vaadittu kirjallinen anomus, jolla nämä ilmaisivat halunsa palata takaisin Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Aivan kitkattomasti tämä ei sujunut, vaan sekä pappeja että seurakuntia piti muistuttaa asiasta toistamiseen. Lopulta kaikki kuitenkin suostuivat vaatimuksiin. Osa papistosta perusteli taipumistaan pelolla siitä, että seurakunnat olisi muuten voitu sulkea väkisin.

Sõtsov on pyrkinyt pääsemään perille myös siitä, kuinka paljon tiedusteluelinten agentteja papistossa oli. Arkistomateriaalin puutteellisuus siltä osin ei kuitenkaan ole antanut mahdollisuuksia sanoa asiasta mitään varmaa. Ilmeistä kuitenkin Sõtsovin mukaan on, ettei vakoilu ortodoksisessa kirkossa ollut niin tehokasta kuin luterilaisessa kirkossa. Luterilaisen kirkon osalta on Riho Altnurme väitöskirjassaan Eesti Evangeeliumi Luteriusu Kirik 1944-1949 (Tartu 2000) valottanut vakoilun laajuutta. “Elimillä” toki oli eräitä kampanjoita kirkossa, joista varmasti absurdein oli pyrkimys “siirtää” herrnhutilaisia veljesseurakuntia ortodoksiseen kirkkoon. Operaation tavoitteena oli vahvistaa ortodoksisen kirkon asemaa luterilaisen kirkon vastapoolina. Se ei onnistunut.

Neuvostoviranomaiset näkivät kaikesta ideologisesta epäluulostaan huolimatta ortodoksisen kirkon enemmän “omanaan” kuin “saksalaisen”, sodan häviäjiin samastetun luterilaisen kirkon. Olihan ortodoksisessa kirkossa sentään kyse “venäläisestä” kirkosta, jota valtio sodan jälkeen mielellään käytti propagandakanavanaan niin sanotussa rauhantyössä. Kuvaavaa lienee tässä suhteessa sekin, että uskontoasian valtuutettu raportoi vuosina 1948-1949 monien neuvostosotilaiden aktiivisesta kirkossakäynnistä virolaisissa ortodoksikirkoissa. Huolta viranomaisille aiheutti varmasti se, että 1940-luvun lopulla alkoi ortodoksien siirtyminen luterilaiseen kirkkoon. Miksikään suureksi muuttoliikkeeksi se ei kuitenkaan paisunut, toisin kuin liivinmaalaisten ja vironmaalaisten luterilaisten siirtyminen ortodoksiseen kirkkoon 1800-luvulla.

Viron ortodoksinen kirkko sai elää melko rauhallisissa merkeissä aina piispa Isidorin kauden (1947-1949) loppupuolelle asti. Siinä vaiheessa alkoi valtiovallan ote kirkkoon kiristyä, ja varsinkin piispa Romanin aikana hiippakunnan tila huononi tasaisesti. Roman jopa tavoitteli hiippakunnan aseman alentamista apuhiippakunnaksi. Tämä hanke ei onnistunut, mutta Roman karisti Tallinnan pölyt jaloistaan ja siirtyi Leningradiin Viron ortodoksien etäpiispaksi. Valtion toimeenpanemalla verotuksen kiristämisellä ja kirkollisen omaisuuden sekularisoinnilla kirkon taloudellinen asema heikentyi, mikä taas johti kirkon toimintamahdollisuuksien vähenemiseen ja kirkon yleisen vetovoiman hiipumiseen. Papeilla oli kova työ saada elantoa työstään, ja seurakuntien oli usein vaikeaa saada kokoon vaadittavaa 20 henkilön hallinnollista vastuuryhmää. Sõtsov huomauttaa, että oma syynsä kirkon nopeaan heikentymiseen oli silläkin, että Viron ortodoksinen kirkko oli varsin nuori insituutio, eikä sille ollut vielä ehtinyt muodostua virolaista ortodoksista identiteettiä, joka olisi voinut olla suoja ulkopuolelta tulevaa painetta vastaan.

Pappien vangitseminen ja rankaiseminen alkoi myös piispa Isidorin kaudella vuodesta 1948 lähtien. Vuoden 1949 kyyditykset sattuivat pahasti niin luterilaiseen kuin ortodoksiseen väestöön. Vajaa seitsemän prosenttia papistosta joko jätti pappeuden tai siirtyi toiseen kirkkoon. Viron ortodoksipapistosta oli 1950-luvun alussa vielä selvä enemmistö (yli 60 %) kansallisuudeltaan virolaisia, tosin vain vajaa 50 % papistosta osasi hyvin viroa. Venäläisten pappien osuus oli kasvussa, mikä heijasti osaltaan Moskovan asutuspolitiikkaa: Viro oli tarkoitus venäläistää tuottamalla sinne lisää venäläisiä. Sõtsov toteaa, että yksikään sodan päättymisen jälkeen Viroon tullut uusi pappi ei osannut viroa. Muutos ortodoksisen kirkon jäsenmäärässä oli dramaattinen: kun vuonna 1947 virallisten tietojen mukaan maassa oli 100.000 ortodoksia, heitä oli vuonna 1950 enää 60.000.

Sõtsovin työlle antavat lisäarvoa tutkimuksen liitteenä olevat kahdeksan kuviota, jotka kuvaavat papiston syntyperää, koulutusta, viron kielen taitoa, pappissäätyä, pappien vangitsemista, siirtymistä toisiin hiippakuntiin, pappeudesta luopumista ja pappien kansallisuutta. Ilmeisesti kuvioiden aineistona ovat kaikki Virossa vuosina 1945-1953 palvelleet ortodoksipapit, vaikka sitä ei ilmoitetakaan. Voisi ajatella, että esimerkiksi viron kielen taidon osalta olisi ollut vielä kiinnostavampaa, jos lukija voisi katsoa ensin tilannetta vuonna 1945 ja sen jälkeen erikseen tilannetta vuonna 1953.

Erittäin arvokas Viron ortodoksisen kirkon historian tutkijoille on tekijän laatima pienoiselämäkerrasto, joka käsittää kaikki Viron hiippakunnassa tutkittuna ajanjaksona palvelleet papit. Myöskin liitteistä löytyvä ortodoksisten käsitteiden perussanasto on varmasti hyödyllinen paitsi tutkijoille myös kirjaa lukeville tavallisille virolaisille ortodokseille. Liitteinä ovat lisäksi taulukko Viron ortodoksisen hiippakunnan piispoista ja piispanneuvoston jäsenistä sekä lista lakkautetuista seurakunnista. Henkilöhakemistoa tutkimuksessa ei jostain kumman syystä ole, vaikka se olisi ollut kovasti hyödyllinen. Kannessa on piispa Isidorin kuva, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta.

Andrei Sõtsovin tutkimus on perusteellista, jopa pikkutarkkaa työtä, ja se on oiva lähtölaukaus sodanjälkeisen Viron ortodoksisen hiippakunnan ja virolaisten ortodoksien vaiheiden tutkimukselle. Vahinko tietenkin on, että kirja ei – ainakaan toistaiseksi – ole luettavissa muulla kuin viron kielellä. Jouko Talosen, Riho Altnurmen ja Andrei Sõtsovin tutkimukset muodostavat vankan perustan lähdettäessä perehtymään Baltian neuvostoaikaiseen kirkkohistoriaan.