Janne Seppäsen teos Visuaalinen kulttuuri teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle lataa suuria odotuksia lukijalle. Hänen edellinen kirjansa Katseen voima on saanut tukevan jalansijan mediakulttuurin oppikirjana. Seppäsen oma tyyli kirjoittaa kansantajuisesti melko uudesta aluevaltauksesta (kuvantutkimuksesta) suomalaisessa mediakulttuurissa on oiva lisä mediatutkimuksen vielä suhteellisen suppeaan kirjallisuuteen. Visuaalisessa kulttuurissa kirjoittaja itse myös nostaa odotuksia kertomalla tarkasti mitä ja miten hän tulee tarkastelemaan visuaalisuutta mediakuvissa.

Visuaalinen kulttuuri on selkeästi etenevä teos, jossa noudatetaan hyvin tehdyn tutkimuksen rakennetta. Tältä kannalta monen opinnäytetyön tekijän tulisikin tutustua teokseen. Kirjan raknne ja sisältö on selkeää, mutta pieni poikkeus tästä on kirjan loppupuolella oleva esimerkki siitä, miten maapallolta elämä häviäisi ja uuden sivilisaation edustaja tulisi tutkimaan mitä olemme jälkeemme jättäneet. Kirjailijan pyrkimyksenä on oletettavasti ollut osoittaa kyseisen esimerkin avulla, miten kuvajournalismi on muodostunut omaksi alueekseen ja mtiä se pitää sisällään. Kuitenkin lukijalle jää tästä se mielikuva, että kohdan kerronta on liian heppoista. Kyseisessä kohdassa käytetään sellaisia sanoja kuten kenties ja todennäköisesti. Kappale on yhtä suurta olettamusta. Tällä esimerkillä on toki tarkoituksensa, mutta se pomppaa poikkeavalla kerronnallaan liiaksi esiin koko muun teoksen sisällöstä ja niin suurta huomiota sillä tuskin haetaan.

Teos ilmestyi lähes samaan aikaan mediakasvatusta käsittelevän kehittämisraportin kanssa. Raportissa listattiin niitä asioita miten eri ikäisille tulisi opettaa medialukutaitoa. Janne Seppäsen teos esittelee ja tarjoaa edelleen käytettäväksi monia menetelmiä eri medioiden tuottamien kuvien lukutaitoon. Toisaalta kehittämisraportissa todettiin, että olisi aika siirtyä sisältöjen analysoimisesta tekemiseen. Tekemisen kautta ihmiset oppisivat ymmärtämään paremmin mediatuotteita ja myös niiden teknistä puolta. Tähän Visuaalinen kulttuuri ei pysty vastaamaan vaan jää tuolle analysoinnin tasolle mikä toisaalta on kyseisen teoksen tarkoituskin. Tästä syystä teos onkin hyvä teoreettinen pohja mediakasvatuksen opettajille.

Teoksessa kartoitetaan monien erilaisten mediaesitysten avulla useita tapoja tulkita mediakuvia. Seppäsen esimerkit pyrkivät olemaan monipuolinen otos lähimenneisyyden mediakuvastosta. Hän on ottanut mukaan niin kansainvälisiä kuin kotimaisiakin lähteitä, joiden joukossa on myös hyvin pitkään julkisuudessa käsiteltyjä aiheita kuten Myyrmannin pommi-isku. Kuitenkin kirjaa lukiessa nousee mieleen ajatus siitä, että lehdistön ei tarvitse olla asemastaan huolissaan, sillä Seppäsen useat esimerkit ovat nimenomaan lehdistön tuottamia. Sähköisen median sisältöjä toki tarkastellaan, mutta niitä olisi kuvitellut olevan mukana runsaammin kuin mitä kirja nyt niitä sisältää.

Erityisen positiivisen leiman kirjalle antaa sen informoiva ote lukijaa kohtaan. Seppänen todella ottaa lukijansa huomioon kertomalla useasti mihin teoksiin kannattaa tutustua, jos jostakin aiheesta haluaa enemmän tietoa.

Kirjansa alussa kirjailija on todennut, että teos edustaa laajaa käsitystä visuaalisuudesta. Täyttyikö tämä saati muut kirjaan kohdistuneet odotukset loppujen lopuksi? Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä iältään melko nuori tutkimusalue on jälleen saanut yhden tärkeän lähdeteoksen. Varmaa on myös se, että Visuaalinen kulttuuri tulee saamaan samanlaisen huomion akateemisissa opinahjoissa kuin Seppäsen pari vuotta aiemmin ilmestynyt kirja Katseen voima. Nämä kaksi teosta näyttävät luovan yhdessä suhteellisen kattavan esityksen visuaalisista järjestyksistä ja niiden analyyseista. Visuaalinen kulttuuri todella antaa lukijalle monipuolisia välineitä mediakuvaston analysoimiseen. Se on hyvin koossa pysyvä teos, joka kahdeksalla luvulla onnistuu kattavasti esittelemään sekä kuvanluvun teoriaa ja käytäntöä sekä lopuksi vielä pureutuu vallan käsitteeseen kuvallisuuden tuotannossa.