Voi jeissuksen peltokanat!

Outi Lauhakankaan Parempi pyy: Sananparsiopas perehdyttää lukijan suomalaisten sananparsien monimuotoiseen maailmaan ja saa kenet tahansa koht’sillään hyvälle tuulelle. Kirja riemastuttaa sekä vanhan talonpoikaisen että uuden Internet-huumorin ystäviä ja opettaa siinä sivussa leikkimielisesti lukijaa tunnistamaan sananparsien lajityyppejä sekä huomaamaan sanontojen kansainvälisiä juuria. Tekijä lienee laatinut sekä tekstin että piirroskuvituksen pieneen kirjaansa kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa.

Lauhakangas, Outi: Parempi pyy: Sananparsiopas. SKS, 2013. 185 sivua. ISBN 978-952-222-434-7.

”Niin män ku ajatus.” Tällä vertaussutkauksella aloittaa Outi Lauhakangas uuden kirjansa Parempi pyy: Sananparsiopas ja lopettaa sen puheenparrella ”Syöntä rytkäätti ja ruumista retkaatti”. Näiden väliin mahtuu satoja toinen toistaan muikeampia sekä mieltä että korvia kutkuttavia ilmaisuja. Kirja ei kuitenkaan ole vain sananparsikokoelma, vaan se sisältää alaotsikkonsa mukaisesti tietoa sananparsien lajeista ja olemuksesta. Heti ensimmäisessä pääluvussa ”Lajien synty” tekijä tarjoaa kahdella aukeamalla tiiviin sananparsiopin, jossa hän määrittelee esimerkkien kera, mitä sananlaskut, wellerismit eli sanomukset, fraasit eli puheenparret, idiomit, köllit, sutkaukset, alun höysteet ja malapropismit eli nurinkurin puhuminen oikein tarkoittavat ja millaisia ne ovat. Sitten hän etenee aukeama kerrallaan sananparsiperinteen ”syventäviin opintoihin” esitellen suosikkisanontoja sekä niiden sisällön että ilmaisukeinojen mukaan.

Kiteytettyjen kansanviisauksien ja viisastelujen lisäksi sananparsiin mahtuu myös osuvia havaintoja ja kokemuksen syvää rintaääntä. Joukossa on hetken mielijohteesta syntyneitä puheen mausteita ja ajan kanssa kypsyteltyjä ”totuuksia”. Siellä on raamatunlauseita, antiikinaikaisia ajatelmia, kansansatujen repliikkejä ja sata vuotta sitten kerättyä suomalaista kansanperinnettä. Internetistä poimittu värikäs replikointi osoittaa, että sananlaskuperinne voi hyvin ja uusiutuu jatkuvasti. Moni käyttää sanaparsia tietämättään, mutta on niitäkin, jotka varsin piiloutuvat vanhojen sananparsien taakse, kun eivät keksi omasta päästään osuvampia ilmaisuja. 

Lähes kaikista esimerkkisananparsistaan Lauhakangas mainitsee, mistä ne on saatu talteen vai ovatko ne tulleet esiin Internetissä. Sinänsä tallennuspaikka kertoo vain, että ainakin mainitulla paikkakunnalla on lausahdus tunnettu. Mutta monet sananparret ovat tuttuja huomattavasti laajemmalla alueella, eräät koko Suomessa, jotkut jopa maailman toisella laidallakin.

Paikalliseen malliin ja kuosiin

Jo vuonna 1551 Mikael Agricola totesi, että sananparsi on  ”vakiintunutta tapaa, mallia tai kuosia noudattava ilmaisu”. Sananlaskuiksi hän kutsui arvokkaimpia, yleispäteviä mietelauseita ja sai monet jälkeensä tulleet kirkonmiehet keräämään innokkaasti kansan suusta kuulemiaan viisauksia. Ja kyllä näitä on löytynytkin – varsinkin 1800-luvulta alkaen, kun folkloristit ovat lähteneet asialle.

Eri kielialueilla ja kulttuureissa sananparsien aiheet voivat olla samoja, mutta niitä käsitellään eri tavoin. Kun suomalainen sanoo: ”Matti nauraa sille, mille talon väkikin”, toteaa britti, että ”Kettujen luona on näyteltävä kettua” ja thaimaalainen: ”Kierosilmäisten kaupungissa on katsottava kieroon”. Suomessa läntisen ja itäisen sanailun ero näkyy ja kuuluu. Läntistä perinnettä on hallinnut älyllisvoittoinen, oman itsensä kehumisen kustannuksella leikkiä laskeva huumori. Lännessä on tehtailtu kehotussutkauksia ja Savossa ovat kukoistaneet vertaussutkaukset. Mutta eroja saattaa ilmetä myös siinä, miltä sanat suussa maistuvat ja korvassa kuulostavat. Esimerkiksi kovuutta härmäläinen ilmaisee ärrien avulla: ”Kolme kovaa sanaa: Härmä, kirves ja perkele.” Suonenjokiselle kelpaa K:n kalahtelu: ”Kolome kovvoo sannoo: kelekka, pölökky ja mulukku.” Kummankin sanonnan tarkoitus on äijäilyn ohella hauskuttaa kuulijoita. Mutta tämän iisalmelaisen mahtailun vitsikkyys ei välttämättä avaudu kaikille itäsuomalaisillekaan: ”Tehhään akoelle kiusoo, paskataa hoosuin ja pestään ne ite.”

Sananparsien ihanne on lyhyt ilmaisu, kuten sanonta Askaisissa osoittaa: ”Se tiätä, kun teke.” ”Lyhyestä virsi kaunis” pätee myös sosiaalisessa mediassa, ja siellä kukoistavatkin sekä vanhat että uudet ja uusvanhat sanonnat. Sanomuksista eli wellerismeistä osui silmään nämä kaksi – tosin melko pitkää lausahdusta: ”Urpanisoituu, sano Tirkkonel lehmästääj joka kevytmaetoo alako lypsee” ja ”Neljäskymmenes kerta toden sanoo, sanoi hassu poika, kun Lordi Euroviisut voitti.”

Roisi huumori ja paikallisväri ovat tyypillisiä arkisissa puheenparsissa, kuten Lauhakangas huomauttaa. Niissä ei tärkeintä ole kauneus vaan aito tuntuma, rähmällään olo, pärstäkerroin ja persaukisuus. Kutkuttava muotokieli, riimi ja alkusointu on taannut monien sanontojen säilymisen ja leviämisen ruokottomuudesta huolimatta. Pierua ja persettä löytyy tästäkin kirjasta, sillä tekijä ei yritä väkisin sievistellä. Hän on kuitenkin karsinut mauttomimman alapäähuumorin pois ja jättänyt härskeimmät tai solvaavimmat lausahdukset arkiston kätköihin. 

Liioittelun riemu on kansan suussa pitelemätön. ”Pien ku itikan pierun varjo”, sanotaan Mikkelissä. Säräisniemellä taas joku ”Huutaa niin että heikot pyörtyy ja lahot seinät sortuu”. Toisaalta sananlaskut osoittavat asioiden suhteellisuuden. Pusulalaisten mukaan ”Pimjäs on kaikki yhtä nätei”, ja ulvilalaiset uskovat, että ”Kirppui on keisarin hovisaki”.

Sananparsia on vaikea tai suorastaan mahdotonta sovittaa yksiselitteisesti muutamaan yhtenäiseen ryhmään. Tämä näkyy myös siinä, kun Lauhakangas koettaa sijoittaa sanontoja ihmissuhteiden, sitkeimpien teemojen, kielen keinojen ja sielunpeilien otsikoiden alle. Aihepiirejä kertyy kymmenittäin, ja muutamia samoja esimerkkisanontoja on sijoitettava useiden eri otsikoiden alle.

”Minä muita, muut minua” 

Ihmissuhteet ovat sananparsien ehtymätön innoittaja. Naapurit ja naapuripitäjäläiset ovat antaneet kimmokkeita sekä hyväntahtoisiin että ilkeisiinkin naljailuihin. Ero meidän ja muiden välille on pitänyt tehdä vaikka väkisin. ”Meijän lapset ja noapurin kakarat” sanovat sysmäläiset kuten monet muutkin. Savonlinnassa taas ”Eihää vieras ou oman immeisen viärt (arvoinen)”. Toisaalta joskus on paikallaan todeta ähtäriläisten tavoin: ”Parempi ventovieras kun huono sukulainen.”

Varsin usein sananparret pyrkivät vetoamaan auktoriteettiin ja vaientamaan vastapuolen. Itsekunnioitusta tai omaa kehua niistä löytyy yllin kyllin. Kolarissa ”Raha se rintaa nostaa” ja Nurmeksessa ”Vähä vika ei komeessa haittoo”. Itseensä tyytyväinen kuivaniemeläinen on pystynyt sanomaan: ”Kuppini oon nuollu ja taloni oon pitäny.”

Ja hyviä neuvoja kielen varastoista löytyy aina. ”Älä tie niiko neuvotaa, tie niiko naapur tekköö” kehottivat aikanaan muolaalaiset. Parikkalalaisten mukaan ”Viittoo kahella käillä, niin joutuu sukkelampaa”. Porilaisten sanonnassa ”Ei itketä, vaikkei ikinä tikapuita ostettas” olen kuulevinani jopa pienen lohdutuksen äänen. Elämän realiteettien hyväksyminen on usein välttämätöntä, ja siihen tarjoavat sananlaskut hyviä ohjeita. Lahtelainen sanoo napakasti: ”Kierrä kivi, älä kiroa”, mutta savolainen toteaa kiireettä: ”Kehtoopa (viitsiipä) tässä könöttöö, sano lehmä ku suoho upposj.”

Sananparsin on ratkottu ristiriitatilanteita, neuvottu ja opetettu, lyöty ja vaiennettu. Joskus on onnistuttu kääntämään vaitelias tilanne yhteiseksi nauruksi. Vahingon sattuessa on tarjottu Joutsenossa lohdutusta: ”Käyphä valtiol suurempiikii vanhinkoi”, ja Lahdessa on selitetty kaatuminenkin myönteisesti: ”Se on etteenpäin, kun nokalleen kyykähtää.” Vaikka yhteisön kontrolli onkin jäsenistä suurimmat särmät silotellut, aina on ollut joku, joka ei ole normeihin sopeutunut, ja Lempäälässä on päästy sanomaan: ”Se on aina ku väärä halko pinossa.”

Myös inhimillisten tunteiden laaja kirjo näkyy sananparsissa. Kun viipurilainen on ollut oikein onnellinen, on hän vain hymissyt: ”Ei puhuta mittää, halataa vaa.” Nurmolainen on puolestaan hykerrellyt: ”On niin hyv olla nottei tiärä mihinä käsiänsä pitääs.” Tunteista on varsinkin surua kommentoitu. Jyväskyläläiset ovat tienneet: ”Oma tuska opettaa toisen tuskan tuntemaan.” Virolahtelaiset ovat nähneet: ”Ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa surussa.” Yllättävän nykyaikaisesti on Heinolassa osattu kehottaa sitä, jonka mieltä painaa: ”Puhu, puhu, älä säästä synniksesi”. Pahantuulisuutta on suorastaan paheksuttu. Nilsiässä on tokaistu samaan tapaan kuin monella muullakin paikkakunnalla: ”On nii ärree ku persiisee ammuttu karhu.” Heinjokiset ovat opastaneet: ”Pui nyrkkiis taskussais.” Tällaiset kehotukset, sutkaukset ja vertaukset etäännyttävät tunteenpurkauksista ja auttavat kiertämään keskinäisiä jännitteitä.

Kiitos on sananparsissa kiintoisa aihe. Kiitosta ei näet ole turhaan lausuttu, eikä varsinkaan kohteen kuullen. Iisalmella on todettu: ”Kiittämällä hyvät moetitaan.” Alavudella asia on muotoiltu näin: ”Lehmää kuullen kehutaan.” Kun Kuopiossa on rohjettu ääneen kiittää, on lausahdus kiedottu huumoriin: ”Hevosen kokonen kiitos, vaan ei niin karvanen.” Kuopion pitäjässä on sanottu vähän samaan tyyliin: ”Kiitän ja murisen!” Kun kiitoksia ei ole saatu, haukut on voitu kääntää kiitoksiksi kuten Pellossa: ”Haukkuin ne hyät kiitethän.”

”Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla”

Myös elämä, työ, laiskuus, kiire, köyhät, herrat, raha, nuukuus, kateus, lapset, onni sekä monet muut aihepiirit ovat innoittaneet suomalaisia sorvaamaan toinen toistaan mehukkaampia sanontoja. Ilmeikkäiden kielikuvien, toiston, rytmin, kääntöjen ja vääntöjen avulla on tuotettu yhä uusia sananparsia. Näiden kehittelyssä on käytetty myös saduistakin tuttua konstia: sekä konkreettisille esineille että abstrakteille asioille on annettu ihmisen luonto. Niin kivet kuin kirveetkin sekä metsän ja kotopiirin eläimet ynnä ihmisruumiin osat on otettu sanataiteilun avuksi.

Sananparsia tehdään yhä edelleen, ja niitä syntyy myös tahattomasti. Niin vanhoja kuin uusiakin sanontoja lauotaan sitten sopivissa tilanteissa. Käyttötilanteet jäävät valitettavasti varsin vähälle huomiolle Lauhakankaan kirjassa, mihin lienee osasyynä se, ettei aikaisemmin aineistoa kerättäessä merkitty muistiin tai edes kyselty, missä yhteydessä mitäkin sanottiin. Käyttöyhteys on saattanut olla perinteen kerääjille selviö, mutta meille se ei välttämättä ole. Meillä on kuitenkin lupa käyttää sananlaskuja niin kuin ne ymmärrämme ja juuri silloin, kun sopivaksi katsomme. Niinpä voimme heittäytyä filosofisiksi Matti Nykäsen lausahduksen avulla ja todeta, että ”Elämä on laiffii” tai voimme luonnehtia ihmisen olemista kaustislaisten sanoin: ”Köyhän elämä on kuin märkä palas”, ellemme halua tuhahtaa ilomantsilaisten tavoin: ”Elämä on kuin lapsen paita: lyhyt ja sontainen.” Se ei kuitenkaan suju aina ”niinku Strömssössä”, kuten jokainen televisionkatsoja tietää.

Vaikka voinkin sanoa ”Sattuu se vahinko viisaallekin” löytäessäni kirjan sivulta 123 kahteen kertaan Terijoelta tallennetun sanonnan ”Ei viisasta tarvitse kahist neuvoo”, on Lauhakankaan Parempi pyy hauska kirja. Se sopii vaikka joululahjaksi mehevän kielen ystävälle, jolla on myös huumorintajua ja josta ei varpaisjärveläinenkään pääse sanomaan: ”Väköttää kun jäenen jänis.”

image

Kuva: Jaakko Juteini, Uusia sanan laskuja . Toinen parannettu ja lisätty ulos-ando, 1817 (Doria)

Lisätietoa löytyy näistä sananparsikokoelmista ja sananlaskututkimuksista:

Matti Kuusi: Vanhan kansan sananlaskuviisaus: Suomalaisia elämänohjeita, kansanaforismeja, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544–1826 (1953/1990)

Matti Kuusi: Rapatessa roiskuu: Nykysuomen sananparsikirja (1988)

Matti Kuusi & Outi Lauhakangas: Maailman sananlaskuviisaus (1993)

Leea Virtanen: Kasvantaviärät leuvat: Savolaisia sananparsia (1964)

Karjalaisia sananpolvia (1971), toim. Liisa Miettinen ja Pentti Leino.

Outi Lauhakangas: Puheesta ihminen tunnetaan: Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (2004)

Liisa Granbom-Herranen: Sananlaskut kasvatuspuheena – perinnettä, kasvatusta, indoktrinaatiota? (2008)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *