Korostettakoon heti alkuun, että vaikka työskentelen Tampereella, en otsikolla pyri viittaamaan ajatukseen, että Turku pitäisi erottaa muusta Suomesta, vaan arvioitavana olevan teoksen otsikkoon ja rajaukseen. Käsillä oleva teos nimittäin on Suomen keskiaikaa ja uuden ajan alkua käsittelevä artikkelikokoelma, joka lähestyy aihettaan Turussa sijainneen hiippakuntakeskuksen kautta: ”kirkon hengellinen valta kohtaa elämän Turun kaduilla ja vinttikammareissa.” Tämä herättää kysymyksen, voidaanko, etenkin keskiajan yhteydessä, Turkua erottaa muusta Suomesta. Tuoko tämän kaltainen rajaus jotakin lisäarvoa teokselle ja toteutuuko se käytännössä lainkaan? Ymmärrän toki pääosin turkulaisten kirjoittajien tarpeen päivittää pahasti tutkimuksesta jälkeen jääneitä Turun kaupungin historian aikaa ennen vuotta 1809 koskevia osia.

Kokoelman artikkelit, kuten usein käy, eivät muodosta kovin selkeätä kokonaisuutta sillä niitä yhdistää lähinnä yksi asia – Turku. Tämän vuoksi arvioin kutakin artikkelia erikseen enkä pyrikään arvioimaan teosta varsinaisena kokonaisuutena. Kokonaisuus on tässä tapauksessa lukijan, turkulaisen tai ulkopuolisen, omassa arvioinnissa ja se muodostuu enemmän hengessä kuin konkretian tasolla.

Keskiajan kirjallisesta kulttuurista Suomessa

Kokoelman avaa dosentti Tuomas Heikkilän artikkeli Turku – keskiajan Suomen kirjallinen keskus. Heikkilä kertaa nopeasti kirjallisen kulttuurin varhaisvaiheet Suomessa, kuten amuletit, kolikot ja muut tekstikaiverruksia sisältäneet esineet. Tämän jälkeen esitellään lyhyesti Tuomas piispan kirjakokoelma nojaten Anja-Inkeri Lehtisen tutkimukseen sekä Pyhän Henrikin legenda, josta Heikkilä itse on julkaissut modernin tekstiedition sekä perustavaa laatua olevan tutkimuksen.

Uutta ja sitä kautta erityisen mielenkiintoista asiaa Heikkilän artikkelissa edustaa Turun kirjavarallisuuden esittely. Hänen mukaansa 1300-luvulle saakka oltiin pääasiassa tuontikirjallisuuden, johon korkeintaan tehtiin tarpeellisia marginaali- ja glossalisäyksiä, varassa. Tuontikirjoja käytettiin kotikutoisen kopiointitoiminnan lähteinä ja siten seurakunnissa tarvittavaa liturgista kirjallisuutta saatiin leviämään myös hiippakuntakeskuksen ulkopuoleisiin seurakuntiin. Tämä prosessi perustuu lähinnä Heikkilän omaan, toki sinänsä oikeaan ja järkevään, päättelyyn. Itse pidän todennäköisenä, että Heikkilän kuvaaman organisoidun hankinta- ja kopiointitoiminnan rinnalla ja kenties sitä merkittävämpänä kirjallisuuden lähteenä säilyi keskiajan lopulle asti yksittäisten toimijoiden kirjanhankinta. Esimerkiksi ulkomailla opiskelleet papit toivat kotiin palatessaan Pariisissa ja muissa studium generaleissa ostamiaan kirjoja (tämän Heikkilä toki mainitsee). Samoin menettelivät kirkolliskokouksiin osallistuneet papit.

Mielenkiintoisin ja samalla myös kysymyksiä herättävin osa Heikkilän artikkelia käsittelee Turussa toimineita scriptorium-tyylisiä kirjoittajaryhmiä. Heikkilä ja hänen johtamaansa projektiin kuuluneet tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan tällaisten ammattimaisten tai puoliammattimaisten kirjoittajaryhmien toimintaa analysoimalla kansalliskirjaston fragmenttikokoelmaan kuuluvia keskiaikaisten liturgisten käsikirjoitusten fragmentteja tyylillisin perustein ja vertaamalla kirjoittajien käsialoja. Heikkilä myöntää, että esitetyt tulokset vaatisivat tuekseen lisätutkimusta ja ne ovat siten alustavia. Tästä huolimatta osoittaa merkittävää rohkeutta analysoida kooltaan varsin suppean aineiston avulla kirjoittajien käsialoja. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella 1200–1400-luvun käsialoista en itse sitä uskaltaisi tehdä. Mutta, tähänkin pätenee jääkiekkopiireistä tuttu lause: ”Ellei koita, ei voita.” Artikkelin lopussa Heikkilä esittelee vielä kirjoitustaitoa kaupunkiporvariston palveluksessa sekä kirkollisen esivallan tuottamia arkistoja ja niiden säilyneitä rippeitä. Kokonaisuudessaan Heikkilän artikkeli ei jätä moitteen sijaan sen enempää asian hallinnan kuin ilmaisun kompaktiudenkaan suhteen.

Ville Wallan artikkeli Scriffuit j Nadhendal jatkaa Heikkilän esittelemää tematiikaa ja paneutuu kirjalliseen kulttuuriin Naantalin birgittalaisluostarissa lähinnä asiakirjojen tuottamisen ja arkistoinnin näkökulmasta. Vaikka Walta käsitteleekin nimenomaan yhtä spesifiä tapausta, toimii hänen artikkelinsa myös erinomaisena ja kompaktina johdatuksena keskiajan asiakirjojen tuottamiseen, muotoon ja käyttötarkoituksiin.

Wallan artikkeli on hyvin kirjoitettu ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa joskin lukijan kannalta ongelmalliseksi nousee se, että monet tutkimustulokset kuitataan ilman sen kummempia selittelyitä. Esimerkiksi sivulla 53 valta mainitsee anonyymin luostarissa toimineen kirjurin, joka laati peräti 18 (nykyaikaan säilynyttä) asiakirjaa vuosien 1444 ja 1452 välillä. Alaviitteen takaa löytyvät vain FMU:n signumit näille asiakirjoille. On siis oletettava, että kyse on Wallan omasta, alkuperäisasiakirjojen käsialojen vertailuun perustuvasta tutkimustuloksesta. Tuolloin jonkinlainen perustelu johtopäätöksille olisi ollut hyödyllinen ja lähdeviitteessä voisi mainita myös alkuperäisasiakirjojen sijoituspaikan – FMU:n painettua tekstiä vertaamalla on vaikea identifioida kirjoittajia.  Dokumentoinnin puutteet johtuvat pääosin siitä, että tutkimustulokset on jo julkaistu muualla, mutta se ei estäne lukijan hieman parempaa huomioon ottamista.

Tapaustutkimusta ja taloushistoriaa

Kuva: Joachim Beuckelaer: Neljä elementtiä, Vesi., 1569, National Gallery, Lontoo.

Kirsi Salosen artikkeli Turun tuomiokapitulissa ja Rooman kuuriassa, Petrus Benedictin virkakiista 1400-luvun lopulla edustaa Suomen oloissa lähteiden vajavaisuuden vuoksi valitettavan harvinaista case study – tyyppistä keskiajan tutkimusta. Siinä keskiöön nostetaan yksi virkakiista ja sen huolellisen käsittelyn avulla pyritään sanomaan jotakin yleistä 1400-luvun loppupuolen kirkosta. Salonen on käsitellyt Petrus Benedictin tapausta jo aikaisemmassa tuotannossaan, mutta tämän artikkelin tekee erilaiseksi keskittyminen nimenomaan Petrus Benedictin tapaukseen sekä yksi uusi Sacra Romana Rotan arkistosta löytynyt, todennäköisesti tapaukseen liittyvä asiakirja.  En puutu artikkelin sisältöön sen enempää, sillä lukijalla on oikeus seurata tapauksen kehitystä tietämättä etukäteen lopputulosta. Riittää kun todetaan, että Salonen on Suomen johtava Vatikaanin arkistojen lähdemateriaalin ja kanonisen oikeuden asiantuntija, mikä näkyy artikkelin asiantuntevasta ja ylitulkintoja välttävästä kirjoitustavasta.

Suvianna Seppälän artikkeli Valkonahat ja lohitynnyrit, Turun piispan taloudellinen asema keskiajalla on luonteva siirtymä Salosen virkakiista-artikkelista syvemmälle taloushistorian maailmaan. Artikkeli rakentuu pitkälti aiemman tutkimuksen pohjalle ja antaa hyvän käsityksen Turun piispan taloudellisesta asemasta – jos lukija sattuu olemaan asiantuntija. Tavalliselle lukijalle tieto siitä, että Turun piispanpöydän vuotuiset verotuotot vuonna 1549 olivat yhteensä 8002 markkaa, ei kerro yhtään mitään. Paremman kuvan saisi jos kerrottaisiin esimerkiksi, että samaan aikaan suurin mahdollinen sakko oli 40 markkaa ja se vastasi suurin piirtein maatilan hintaa. Tämän kaltainen ammattisanastolla operoiminen on vanhemman Suomen historian tutkijoiden ammattitauti. Lukija joutuu lähes poikkeuksetta itse päättelemään mitä mahtavat tarkoittaa lästi, koukku, panni, äyrityinen jne.

Riitta Laitisen artikkelin Sopeutumattomat. Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa myötä kirja liukuu uuden ajan puolelle ja kauemmas allekirjoittaneen kompetenssista arvioida sitä. Laitinen aloittaa artikkelinsa kontekstoimalla karkotusrangaistuksen eurooppalaiseen yhteyteen ennen kuin ryhtyy analysoimaan sitä Turussa. Kontekstoinnin tulos näyttäisi olevan, että käytännössä mikä tahansa yhteisön silmissä ei toivottu teko saattoi jossain päin Eurooppaa johtaa karkotukseen. Karkotus oli siis keino pitää vääränlaiset henkilöt ja ammatit loitolla kaupungeista. Karkotus oli siis, Laitisen sanoin, keino toteuttaa ”ihanteellista kaupunkia.”

Laitisen artikkeli käsittelee kiehtovaa aihetta ja on hyvin kirjoitettu. Myös hänen johtopäätöksensä karkotusrangaistuksen luonteesta kaupunkilaisten ja ulkopuolisten rajaa terävöittävänä toimenpiteenä näyttää järkevältä. Ainoa pieni puute on se, että Laitinen käyttää taustoittavana kirjallisuutena vain varhaisen uuden ajan tutkijoiden teoksia. Niiden kirjoittajien tietämys keskiajan tilanteesta on usein puutteellinen. Niinpä Laitinen, tutkimuskirjallisuuteen vedoten, toteaa, että jako oikeutettuihin ja ansiottomiin köyhiin tunnettiin 1400-luvulta lähtien (s. 108). Todellisuudessa se tunnettiin jo 1200-luvulla, ellei jopa aikaisemmin. Tämä huomio ei kuitenkaan vähennä Laitisen erinomaisen artikkelin arvoa.

Satu Lidmanin artikkeli Hauraus vai haureus? Naisen seksuaalisuus maallisessa oikeudenkäytössä käsittelee maallisten tuomioistuimien suhtautumista sukupuolirikoksiin keskiajalta 1600-luvun loppupuolelle. Artikkeli on hyvin kirjoitettu ja Lidman tuntee hyvin myös kansainvälisen vertailuaineiston, jota vastaan tilannetta Turussa peilataan kiitettävästi. Lidman esittää myös mielenkiintoisia huomioita siitä miten varhaisen uuden ajan oikeudenkäytölle tyypilliset asenteet elävät osittain rikoslaissa. Esimerkiksi ajatus siitä, että raiskauksen uhrin pitää ruumiillaan jotenkin pystyä todistamaan rikoksen tapahtuneen, on ilmeinen historiallinen jatkumo 1600-luvun oikeudenkäytöstä.

Auli Bläuerin artikkeli Luita ja mustetta. Eläimiä Turussa arkeologisen aineiston ja kirjallisten merkintöjen valossa pohjautuu suurelta osin, kuten nimestäkin voi päätellä, arkeologisissa kaivauksissa löydettyyn aineistoon. Yhdistämällä arkeologisten kaivausten tuottamaan materiaaliin kirjallista lähdeaineistoa Bläuer onnistuu esittämään varsin monipuolisen kuvan eläimellisestä Turusta. Osa tästä informaatiosta on kaikessa arkipäiväisyydessään tuoretta ja yllättävää. En muista mistään lukeneeni aikaisemmin, että Turussa on saatettu syödä koiran lihaa tai että kaupungissa pidettiin kissoja turkishattujen raaka-aineiksi.

Saarnatuolien merkityksestä

Tuija Tuhkasen artikkeli Turun tuomiokirkon tuhoutuneet saarnatuolit on arvostelijan subjektiivisen näkemyksen mukaan yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista ja oivaltavimmista artikkeleista. Puisen rakentamisen, tulipalojen, reformaatioajan vandalismin, sotien ja monien muiden syiden vuoksi Suomessa on säilynyt vanhaa rakennuskantaa ja esineistöä vähemmän kuin monessa muussa Euroopan maassa. Toisinaan menneisyyden esineellistä kulttuurihistoriaa voidaan kuitenkin rekonstruoida inventaarien ja muiden sen kaltaisten lähteiden avulla.

Artikkelinsa alkupuolella Tuhkanen käsittelee varsin tyhjentävästi, ei pelkästään Turun, vaan koko Suomen keskiaikaiset saarnatuolit. Mainintansa saavat niin kirkkojen sisällä olleet kannettavat saarnatuolit kuin ulkosaarnatuolit ja hautausmaalle pystytetyt saarnatuolitkin.  Lukuun ottamatta ulkosaarnatuoleja näitä ei keskiajalta ole säilynyt vaikkakin Tuhkanen spekuloi sillä mahdollisuudella, että osa kuorituolin kappaleiksi tulkitusta puutavarasta olisi hyvinkin voinut kuulua lukupulpettiin.

Tuhkanen kirjoittaa: ”Kun luterilaisen opin myötä saarnasta tuli keskeinen osa jumalanpalvelusta, saarnatuolin merkitys kirkkotilassa korostui.” Tämä lause heijastelee Suomessa pitkään vallalla ollut tunnustuksellisesti värittynyttä kirkkohistorian tutkimusta. Kansainvälisen saarnatutkimuksen kaikkialla vahvistama tosiasia on, että kansankielinen, joko evankeliumi- tai epistolatekstiä kommentoiva saarna oli oleellinen osa myös katolisessa messussa – myös Turun hiippakunnassa. On totta, että reformaation myötä kirkkoihin tulivat kiinteät saarnatuolit, mutta tämä johtui enemmän kuoriaidan poistamisesta kuin saarnan merkityksen erityisestä korostumisesta.

Kun Tuhkanen pääsee varsinaiseen aiheeseensa eli Turun tuomiokirkon hävinneiden saarnatuolien kuvaukseen, tekee hän sen taitavasti ja perusteellisesti. Etenkin kuvaus Henrik Flemingin lahjoittamasta, vuonna 1650 valmistuneesta saarnatuolista on kiinnostava niin taidehistoriallisesti kuin teologisestikin ajateltuna. Tuhkasen lähteenään käyttämä ylioppilas Petrus Gylleniuksen päiväkirjan kuvaus niin hyvä, että kadonneen saarnatuolin voi sen perusteella miltei nähdä silmiensä edessä.

Kokoelman kaksi viimeistä artikkelia Reima Välimäen ”Uusi Turku tupineen”. Hilda Huntuvuoren (1887 – 1968) historialliset romaanit ja kuva varhaiskeskiajan Turusta sekä Hannu Salmen Katarina ja sadan miekan mies. Keskiajan ja uuden ajan alun elokuvallinen Turku poikkeavat muusta teoksesta siten, että ne eivät käsittele varsinaisesti Turun kaupungin historiaa, vaan taiteen keinoin myöhemmin tuotettuja representaatioita.

Välimäki käyttää artikkelissaan Huntuvuoren historiallisia romaaneja, joiden antama kuva Turun menneisyydestä on nykytutkimuksen valossa vähintäänkin arveluttava, esimerkkinä siitä, kuinka juuri itsenäistyneessä Suomessa kansallista projektia ja menneisyyskuvaa rakennettiin historiatietoisuuden kautta. Hän osoittaa, ammattihistorioitsijan näkökulmasta suorastaan masentavalla tavalla, kuinka vähän akateeminen historiantutkimus pystyy kansan syvien rivien keskuudessa kiveen hakattuja historiankäsityksiä horjuttamaan. Opettajat ja kaunokirjallisuuden tuottajat näyttävät olevan immuuneja tutkimustiedolle ja he levittävät historiakulttuuria oppilailleen ja lukijoilleen.

Vaikka Välimäki rajoittuu yhteen tapaukseen, olisi olennaisesti samansuuntaisiin tuloksiin päädytty tutkimalla vaikkapa Viljo Raudan Eerik XIV:n aikaan sijoitettuja Alexandre Dumas – pastisseja tai Santeri Ivalon historiallisia romaaneja. Niin tai näin, suppeana case studynakin Välimäen artikkeli on kiinnostavaa luettavaa. Olisi suotavaa, että lukijoiden joukkoon eksyisi muutama historian opettajakin.

Hannu Salmi kuvaa esittelee artikkelissaan suomalaista historiallista elokuvaa ensin yleisesti ja kvantitatiivisesti ja sitten paneutuen muutamaan edustavaan elokuvaan, joissa Turku esiintyy keskeisenä miljöönä. Salmen asiantuntemus niin kotimaisen elokuvan historian kuin ulkomaisten esikuvienkin osalta, tekee artikkelista nautittavan. Lukukokemuksen tuomaa iloa ei mitenkään hälvennä se, että Salmen tieteellisen viileää analyysiä voi peilata omia hämäriä muistikuviaan vasten siitä minkälaisen reaktion Sadan miekan mies televisiosta nähtynä herätti historiasta kiinnostuneessa pikkupojassa.

Kokonaisuutena arvioiden Turun tuomiokirkon suojissa on korkeatasoinen artikkelikokoelma, josta jokainen Turun historiasta, ja miksei laajemminkin Suomen vanhemmasta historiasta, kiinnostunut löytää varmasti jotakin mielenkiintoista. Kuten aina tämän kaltaisissa artikkelikokoelmissa, yksittäisten kirjoitusten taso ja tieteellinen anti vaihtelevat, mutta ilokseen voi todeta, että tähän kirjaan ei sisälly ainoatakaan pohjanoteerausta, vaan artikkelit vaihtelevat ihan mukavan ja erinomaisen välillä. Entäpä sitten tämän artikkelin otsikossa esitetty kysymys? Vastaus näyttäisi olevan, ettei Turkua voi historiallisesti irrottaa muusta Suomesta, sillä monet kokoelman artikkeleista eksyvät – ja hyvä niin – myös Turun ulkopuolelle.