Vuosi Treblinkassa

Chil Rajchmanin kertomus Treblinkan tuhoamisleiristä loihtii esille painajaismaisen kuvan tavalla joka ei kaihda järkyttävimpiäkään yksityiskohtia. Brutaaliudessaan teos on poikkeuksellinen jopa holokaustista kertovan kirjallisuuden joukossa. Rajchman kirjasi muistikuvansa leiristä jo sodan aikana, viimeisimpiin se kuuluu sen vuoksi että hän salli sen julkaisun vasta kuolemansa jälkeen. Rajchman kuoli vuonna 2004 Uruguayssa ja kirjana se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2009.

Rajchman, Chil: Treblinkan viimeinen juutalainen - muistiinpanoja jälkimaailmalle [Ich bin der letzte Jude in Treblinka 1942/1943]. Käännös: Marita Virhervuori. Minerva Kustannus Oy, 2011. 143 sivua. ISBN 978-952-492-447-4.

Rajchmanin kertomus on sekä yksi ensimmäisistä, että viimeisistä todistajanlausunnoista Treblinkan tuhoamisleirin toiminnasta. Ensimmäisiin se kuuluu sikäli, että

Treblinkan tuhoamisleiri aloitti toimintansa kesällä 1942 ja jatkoi kansanmurhan palveluksessa vuoden 1943 syksyyn asti. Leirin ainoa tarkoitus oli surmata, ja tehdä se mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Tuhannet ja taas tuhannet vangit, joiden joukossa naisia ja lapsia ja vanhuksia, toimitettiin suoraan rampilta surmattavaksi, päivästä ja kuukaudesta toiseen, jatkuvalla syötöllä.

Pääasiassa Treblinkan leirillä surmattiin Puolan juutalaisia. Loppusaldo uhreista on vähintään yli 700 000, mahdollisesti lähes miljoona. Uhrit surmattiin nykytutkimuksen mukaan bensiinimoottorin pakokaasuilla rakennuksissa, joissa aluksi oli kolme erillistä kaasukammiota, myöhemmin määrää lisättiin kymmeneen. Leiriä johti pieni saksalainen komennuskunta ja vartijoina toimivat pääasiassa Trawnikin leirillä koulutetut ukrainalaiset sotavangit.

Leirin ensimmäinen komendantti oli saksalainen lääkäri Imfried Eberl, myöhemmin leiriä johti itävaltalaissyntyinen poliisi Franz Stangl. Eberl erotettiin leirin johdosta hänen saatuaan leirin kaaoksen valtaan. Koko Aktion Reinhardt- nimellä tunnetun tuhoamisorganisaation toimintaa johtaneen Christian Wirthin adjutantin Josef Oberhauserin todistajanlausunto kuvaa vallinnutta kaaosta:

 ”Treblinkassa kaikki oli romahdustilassa. Leiri oli ylikuormitettu. Leirin ulkopuolella kuljetusjunia ei voitu purkaa koska sille ei yksikertaisesti ollut tilaa. Lukuisia juutalaisten ruumiita lojui ympäri leiriä. Nämä ruumiit olivat jo turvonneet. Erityisesti muistan nähneeni runsaasti ruumiita aidan vierustoilla. Nämä ihmiset oli ammuttu vartiotorneista.”    

Kirjan kirjoittaja joutui siskonsa kanssa Treblinkan tuhoamisleirille lokakuussa 1942. Hänen siskonsa joutui kaasukammioon suoraan leirin asemalaiturilta, Chil Rajchman valittiin työhön leirille avustamaan joukkomurhan toimeenpanossa. Ensimmäisenä työtehtävänä hänelle määrätään kaasukammioon ohjattavien vankien parturointi. Työ tapahtuu kaasukammion eteisessä. Uhreille parturointi oli viimeinen brutaali häpäiseminen, saksalaisille taloudellinen toimi. Hiuksia tarvittiin sotateollisuuden tarpeisiin. Rajchmanin myöhempiin työtehtäviin kuului ruumiiden kiskominen kaasukammioista, näiden kultahampaiden irrottaminen, ja ruumiiden polttaminen.

Metafora teollisesta surmaamisesta ei tee leirille oikeutta. Kyse ei ollut mistään siististi toimivasta liukuhihnasta vaan äärimmäisestä, inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä helvetillisestä teurastamosta.

Kirjaa ei voi suositella herkimmille lukijoille. Kuvaus on jopa holokaustista kertovan kirjallisuuden joukossa poikkeuksellisen brutaali, raaka, ja yksityiskohtainen. Rajchman tekee havaintoja niin kaasukammioista noudettavista ruumiista, kuolleiden hampaitten irrottamisesta kuin jo mädänneitten ruumiiden polttamisestakin. Helvetti on irrallaan 24 tuntia vuorokaudessa. Jopa kuvaukset Auschwitzin Sonderkommandon toiminnasta kalpenevat Treblinkan kauhujen rinnalla.

Vangit olivat jatkuvassa uupumistilassa ja vartijoiden lyötävänä. Pienetkin mahdollisuudet lepoon ja janon sammuttamiseen käytettiin hyväksi oman hengen uhalla:

”Kun kaverini seisoo hetkisen erään hammaslääkärin vieressä, hän huomaa pienen vesitilkan astiassa, johon kerätään yhä vielä verisiä hampaita. Hän heittäytyy lattialla ja nuolee vereen sekoittuneen veden. Hän saa ruoskaniskuja, mutta hän juo.” 

Lukuisat vangit eivät kestäneet leirin oloja, vaan tekivät itsemurhan. Tuntuu lähinnä uskomattomalta, että jotkut silti kykenivät selviytymään, ja jopa nousemaan kapinaan. Kapinan ansiosta leiriltä selviytyi kourallinen hirmutekojen todistajia.

Yksi kantava teema on kauhun ohella syyllisyys ja kuolemanpelko. Kammottavaan työhön pakotetut vangit kokivat syyllisyyttä siitä, että he oman henkensä säilyttämiseksi alistuivat osaksi tuhoamismekanismia ja auttoivat siten saksalaisia pääsemään päämääräänsä. Syyllisyys lienee ollut keskeinen syy siihen, miksi Rajchman ei halunnut teosta julkaistavan elinaikanaan. Kirjansa lopuksi hän kysyy selviytymisen tarkoitusta, ja siihen on yksi keskeinen syy: ”Niin, minä selvisin hengissä, voidakseni esittää todistuksen Treblinkan jättiläisteurastamosta!”.

Rajchmanin kuvaus on tärkeä sikälikin, että se on yksi harvoista tuhoamisleirin ytimestä, kaasukammiot ja joukkohaudat sisältäneen leiriosan kuvauksista vangin näkökulmasta. Enin osa siitä, mitä tuon leiriosan toiminnasta tiedetään, tulee leirillä toimineilta saksalaistodistajilta. Leirin maantieteen ja toiminnan kuvauksen osalta teos ei liiemmin tuo uutta, mutta maanpäällisen helvetin läpikäyneen kokemuksen kuvauksena se hakee vertaistaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *