Walter Horn jääkäriliikkeen ja Pohjola-aktivismin taustavaikuttajana

Pentti Airion teos jääkäriupseeri Walter Hornista (1893–1972) valottaa saksalaissyntyisen upseerin toimintaa jääkäriliikkeessä ja Pohjola-aktivismin parissa muun muassa hänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Horn toimi taustavaikuttajan useissa Suomen historiaan vaikuttaneissa tapahtumissa, ja sisäpiiriläisen näkökulma antaa mahdollisuuksia tarkentaa kuvaa muun muassa sotien jälkeisestä Pohjola-aktivismista.

Airio, Pentti: Walter Horn - Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan Pohjola-aktivisti. Docendo, 2013. 264 sivua. ISBN 978-952-5912-98-2.

Kuten kirjoittaja itsekin toteaa esipuheessaan, Pentti Airion teos Walter Hornista ei ole varsinainen ”kattava elämäkerta”, vaan keskittyy joihinkin laajempaa kiinnostusta herättäviin teemoihin kohdehenkilön elämässä. Tällaisiksi keskeisiksi teemoiksi Airion teoksessa nousevat jääkäriliikkeen synty ja niin sanottu Pohjola-aktivismi. Erityisesti jälkimmäinen on toistaiseksi jäänyt melko vähäiselle huomiolle ja kirjassa luodaankin mielenkiintoista kuvaa erityisesti aktivistien yhteysverkostoista.

Pohjola-aktivismi näyttää kuuluneen yhtenä, vaikkakin suurelta osin itsenäisesti toimineena osana antikommunistista verkostoa, mikä syntyi 1950-luvulta alkaen muun muassa Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n ympärille. Näitä verkostoja on aiemmin tutkinut erityisesti Jarkko Vesikansa teoksessaan Salainen sisällissota: työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa (2004). Pohjola-aktivismi pyrki tukeutumaan osin samoihin henkilöihin, ja samoihin rahoituskanaviin, mutta hetkittäisestä laajemmasta huomiosta huolimatta kutistui lopulta melko pienen piirin keskustelukerhoksi ja menetti myös rahoittajansa. Upseerikunnassakin ajatukset jäivät lopulta nuoremman polven aatteiden jalkoihin.

Aluksi toiminta kuitenkin näytti lähteneen hyvin liikkeelle, ja yhteyksiä luotiin moniin suuntiin. Ydinryhmään aktivistien joukossa kuuluivat Hornin ohella muun muassa Lauri ”Tahko” Pihkala, Valo Nihtilä ja A.E. Martola. Hyvien kontaktiensa kautta aktivistit saivat levitettyä muistioitaan aina presidentti Kennedylle ja YK:n pääsihteeri Hammarskjöldille asti.

Aluksi myös presidentti Kekkonen seurasi mielenkiinnolla aktivistien toimintaa ja joiltain osin hanke myös niveltyi Kekkosenkin esiin nostamiin teemoihin, kuten ydinaseettomaan Pohjolaan. Vasta noottikriisin jälkeen antoi Kekkonen tuomionsa hankkeelle, joka oleellisilta osin oli tähdätty Neuvostoliiton aiheuttamaa uhkaa vastaan. Airion näkemyksen mukaan Kekkoselle oli lopulta mahdotonta tulla yhdistetyksi politiikkaan, jonka saattoi katsoa olevan Neuvostoliiton intressien vastaista ja jonka tosiasiallinen pyrkimys oli Suomen irrottaminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja YYA-sopimuksesta.   

Horn ja eurooppalainen ”kolmas linja”

Saksalaista syntyperää olleen Hornin ajatuksissa näyttäisi kantavana teemana olevan suhde Saksaan. Hän näki Saksan yhtenä keskeisenä lenkkinä järjestelmässä, jossa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välille syntyisi ”kolmas linja”, ja jonka avulla eurooppalainen kulttuurinen ominaislaatu ja itsemääräämisoikeus säilyisivät. Hornin 1948 esittämän näkemyksen mukaan Euroopassa oli massoittain väkeä, ”jotka eivät halua olla kommunisteja eivätkä länsivaltojen tykinruokaa”.  Pohjola-aktivismi oli siten hänelle luonnollinen jatkumo aina jääkäriliikkeestä asti jatkuneelle pyrkimykselle saattaa Suomi ja Saksa sekä pohjoismaat tiiviimmin yhteen ja hakea uusia variaatioita eurooppalaisessa geopolitiikassa, tällä kertaa vain poliittisesta tilanteesta johtuen pelkästään pohjoismaiseen yhteistyöhön rajoittuen.

Kirjan alkuosassa Walter Hornin yksityisemmätkin tunnot saavat jonkin verran tilaa yleisempien pohdintojen rinnalla, mutta toisen maailmansodan jälkeistä kautta kuvatessaan Airio viittaa pääasiassa vain keskeisiin poliittisiin kysymyksiin liittyviin aineistoihin. Tämä voi tietysti johtua käytettävissä olevan materiaalin ominaislaadusta, ja muun muassa Hornin päiväkirja kattaa vain ajan sodan loppuun asti, mutta kiinnostavaa olisi ollut tietää enemmän myös Hornin yksityisemmistä ajatuksista erityisesti sodan jälkeisessä tilanteessa. Voimakkaasti Saksaan suuntautuneelle Hornille sodan lopputulos ja siitä seurannut uusi asetelma eurooppalaisessa politiikassa lienee ollut vaikeasti nieltävissä. Osa näistä tunnoista toki heijastuu muun muassa hänen kirjoissaan.

Hornin mukaan idän sotaretki ja suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen sotaan Waffen-SS:n joukoissa oli jatkumoa jääkäriliikkeelle. Toimiessaan sotilasasiamiehenä Berliinissä jatkosodan aikana hän rekisteröi kasvavan saksalaisvastaisen mielialan sen miehittämillä alueilla ja liittolaismaissa, mutta Horn näyttää kuitenkin jokseenkin loppuun asti uskoneen taistelun oikeutukseen. Yhtenäinen eurooppalainen rintama Neuvostoliittoa vastaan horjui, mikä johtui hänen mukaansa siitä, ettei ”eurooppalainen kansa” sokeassa vihassaan Hitleriä kohtaan ymmärtänyt taistelun oikeutusta.

Toive Saksan uudesta noususta

Sodan jälkeen myös Hornin lähipiirissä pidettiin edelleen yllä käsitystä Saksan keskeisyydestä eurooppalaisessa geopolitiikassa. Erityisesti Lauri Pihkalan kirjeenvaihdosta 1950-luvulla, ja osin myöhemminkin, käy ilmi syvä pessimismi Suomen ja suomalaisuuden selviämistä kohtaan. Pihkala kirjoitti muun muassa kesällä 1956, että ”kursailematon käsitykseni on, että olemme puolustustahdoton, jopa – kelvoton kansa [–] että emme ole siinä mielessä lainkaan sivistyskansa, jonka ominaisuuksiin kuuluu eteensä katsominen.” ”Naapuri-idän tavoitteiden tiellä” Pihkala näki ainoana mahdollisuutena Saksan jälleenvarustautumisen.

Pihkalan tapaan Hornkin näyttäisi Airion kirjan perusteella laittaneen ainakin vielä 1950-luvulla toivonsa erityisesti Saksaan ja sen uuteen nousuun. Tähän saksalaissuuntaukseen liittyy myös joitain nykynäkökulmasta arveluttaviakin näkemyksiä. Kirjoituksissaan 1940-luvun lopulla Horn muun muassa relativisoi Saksan toteuttamia joukkomurhia ja viittaa liittoutuneiden toteuttamiin siviiliväestön pommituksiin vastaavana tekona. Tämän puolustelun Airiokin nostaa kirjassaan esille erityisesti kommentoidessaan Hornin teosta Europeisk Politik vuodelta 1948. Horn kyseenalaistaa kirjassaan myös todisteet juutalaisten surmista.

Vuonna 1948 Horn viittaa kirjassaan ajoittain, kuten Pihkalakin joissain kirjeissään, myös ”biologisiin” selitystekijöihin. Hornin pohdinnan mukaan esimerkiksi Ranskan taistelun kehnous vuonna 1940 saattoi johtua ”rodullisesta taantumisesta ikuisten luonnonlakien mukaisesti”. Myöhemmissä kirjoituksissaan Horn ei enää tällaista pohdiskelua harrasta. Vaikka Europeisk Politik visioi myös tulevaa kohti, on siitä luettavissa sodan lopputulokseen liittyvää harmistustakin, ja kirja on luettavissa myös tätä taustaa vasten.     

Vaikka Walter Hornin toiminta monin osin liittyi päivänpolitiikankin keskeisiin kysymyksiin, näyttäytyy kirjan kuvaama Horn huomattavan epäpoliittisena henkilönä. Airio luo kuvaa pyyteettömästi isänmaata palvelemaan pyrkivästä upseerista, jonka keskeinen ponnin oli maan etu ja velvollisuus sen puolustamiseksi. Tämä vaikuttaa hivenen yllättävältä, sillä Horn toimi ympäristössä, missä otettiin voimakkaasti kantaa muun muassa Kekkosen persoonaan sekä erilaisiin vasemmistosuuntauksiin, ja hänen yhteistyökumppaninsa, kuten Pihkala, purkivat ainakin yksityisesti tuntojaan myös päivänpolitiikan kysymyksistä. 

Tietyssä määrin tämä poliittisen ulottuvuuden ”neutralisointi” Hornin ajattelussa on kenties kuitenkin sisäsyntyistä ja hän tapasi monesti kirjoittaa sotilaallisesta ja isänmaallisesta näkökulmasta ”politikoinnin” eri ulottuvuudet syrjäyttäen. Kotimaiset poliittiset ristiriidat eivät mahtuneet hänen visiointeihinsa, vaikka niillä oli suuri merkitys hänen ajamansa linjan onnistumiselle.

Kokonaisuudessaan Airion kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla erityisesti YYA-Suomessa esitettyjä avauksia status quon muuttamiseksi Pohjolassa. Vaikka ”virallinen Suomi” pääosin vaikenikin aktivistien hankkeista, saivat pyrkimykset silti jonkin verran palstatilaa myös mediassa. Liennytyspolitiikka ja Saksan uusi idänpolitiikka sekä rajalinjojen ja liittoumien sementointi 1970-luvulle tultaessa kuitenkin auttamatta tekivät kaavailut uudeksi liittoumaksi aikansa eläneiksi. Kylmän sodan päätyttyäkään ei ajatus pohjoismaisesta sotilaallisesta liitosta silti ole täysin kuollut, vaan putkahtelee yhä lähinnä Nato-yhteistyön vastapainona esille aika ajoin myös poliitikkojen puheissa.  

image

Kuva: Eversti Hornin (kolmas vasemmalta) illalliset Berliinissä 31.3. 1942. Horn toimi jatkosodan aikana sotilas- , laivasto- ja ilmailuasiamiehenä Saksassa ja Unkarissa. Kuva: SA-kuva.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *