Henrik Porthan, J.V Snellman, Yrjö-Koskinen, Edvard Westermarck, Hannes Gebhard, Eino Kaila, Henrik von Wright… Suomi on pieni maa, jolla on lyhyt sivistyshistoria. Muutamat samat suurmiehet ja älymystön edustajat ovat vaikuttaneet monella rintamalla. Tuohan on toki tuttua jo koulukirjoista, mutta noiden hahmojen vaikutuksen voimakkuus silti hiukan yllättää, kun lukee Päiviö Tommilan toimittamaa Suomen tieteen historian toista osaa, jossa käsitellään Suomen yliopistolaitoksen humanististen ja yhteiskuntatieteiden historiaa.

Ilman edellä mainittuja nimiä etenkin historiatieteet, kulttuurintutkimus, filosofia ja yhteiskuntatieteet olisivat Suomessa eittämättä toisenlaisia. Esimerkiksi 1800-luvun kansallisuusaate olisi varmaankin jossain määrin rantaantunut Suomeen ilman Snellmaniakin, mutta hänen tapansa soveltaa Hegelin valtiokeskeinen kansafilosofiansa autonomisen Suomen identiteettitarpeisiin muokkasi paitsi Suomen myöhempiä kulttuurisia ja poliittisia tapahtumia, niin myös akateemisten katsontakantoja. Tärkein hahmo kirjan perusteella on kuitenkin Edward Westermarck. Hänen jälkensä näkyy paitsi sosiologiassa ja antropologiassa, niin myös filosofiassa, taidehistoriassa, kirjallisuudessa ja psykologiassa. Hän on lienee myös kansainvälisestikin tunnetuimpia suomalaisia älymöstön edustajia (Henrik von Wrightin ohella) kautta aikojen.

Mutta kaikki eivät ole Westemarckeja, eikä sellaisten hahmojen esiinnousu ole ollut mahdollistakaan vuosikymmeniin. Paitsi että nykymaailman "räjähtänyt" ja spesifioitunut olemus on renessanssityypin syntymiselle mahdottomuus, on yliopistomaailman laajentuminen viimeistään 1960-luvulta lähtien ollut jo sitä luokkaa, että pikkuguruja riittää joka lähtöön. Tästä johtuen Suomen tieteen historia osa 2 on ymmärrettävästi aikamoista nimi(tys)litaniaa. Tämäntyyppiselle kokonaiskatsaukselle ja hakuteokselle se on väistämätöntä. Eri asia sitten on, kuinka mielekästä tällaisen "kuka kukin on" -teoksen lukeminen on – paitsi ehkä hakuteoksena. Sellaisenakin se ei ole kovin kattava. Välillä nimittäin tuntuu, kuin lukisi Helsingin yliopiston historiikkiä. Joissain osioissa on kuitenkin päästy myös nimien ja titteleiden taakse. Tämä kuitenkin vaihtelee, riippuen kirjoittajasta ja alasta. Välillä tapetaan lukijan kiinnostus professorinimityslitanioilla, mutta joissain kohdin selostetaan tutkimussuuntauksen perusteita, syitä ja seurauksia sekä väritetään niitä mielenkiintoisilla anekdooteilla.

En näe tarkoituksenmukaiseksi tässä yhteydessä käsitellä kaikkia eri kappaleita, jotka ovat järjestyksessä: teologia (Markku Heikkilä), historiatieteet (Päiviö Tommila), filosofia (Ilkka Niiniluoto), kielitieteet (Fred Karlsson, Nils Erik Enkvist), kirjallisuudentutkimus (Liisi Huhtala, H.K. Riikonen), taidehistoria (Aimo Reitala), estetiikka (Arto Haapala), musiikkitiede (Eero Tarasti), teatterintutkimus (Pirkko Koski), kasvatustiede (Sirkka Ahonen), psykologia (Juhani Ihanus), yhteiskuntatieteet (Eerik Allardt), taloustieteet (Erkki Pihkala) ja oikeustieteet (Urpo Kangas, Allan Tiitta). Teoksen laajuus (melkein 700 sivua) asettaa jo tiettyjä rajoituksia, enkä toisaalta katso oman valmiuteni – jos nyt sitten kenenkään – riittäväksi asettumaan piruksi, joka sitä raamattua lukee.

Mutta jotain. Itseäni kiinnosti ensimmäiseksi kahlata päätoimittajan oma osuus historiatieteistä. Osionsa esipuheessa Tommila toteaa muutaman itsestään selvyyden, jotka toki eivät ole sitä välttämättä "tavallisille" lukijoille, lomassa: "Nykyhetken ja menneisyyden rajan jatkuvasti siirtyessä ajassa eteenpäin ajallinen perspektiivi tapahtumiin kasvaa, mistä puolestaan seuraa jokaisen sukupolven ja aikakauden tarve kirjoittaa historia uudelleen." Epäilemättä, mutta joku ilkeä voisi nykyään raadollisesti epäillä motiiviksi pelkästään sitä kuuluisaa tulosvastuuta, johon kilpaan humanistitkin on pakotettu: Täytyy näyttää mitä on saatu aikaan, jotta rahavirrat aukeisivat helpommin. Tämä koskee tietenkin ylipäätänsä julkaisujen perusteita. Suomalaisen tieteenhistorian saattaminen kirjasarjan kansien väliin on käsittääkseni kuitenkin pioneerityötä ja jo senkin takia perusteltua.

Tommilan oma osio noudattaa ehkä selvimmin ilmeistä toimituksellista ratkaisua (vaikka hän esipuheen mukaan on antanut kirjoittajille varsin vapaat kädet), jossa tieteenalan kehitystä käydään läpi sekä histografisesti ja kronologisesti, että teemoittain. Lisäksi jostain tutkimussuunnasta tai -tavasta on omat erilliset jonkun toisen kirjoittamat laatikkonsa isompien otsikkojen sisällä. Tämä on kirjan onnistuneimpia ratkaisuja. Sinänsä teemallinen lähestymistapa näissä puitteissa on ehkä perusteltuakin, mutta aina se ei oikein toimi. Omana kappaleena käsitellään ‘Suomalaisen yhteiskunnan historiaa’, jonka perusteella voisi päätellä, että yhteiskuntahistoriallinen tutkimus on laajasti yleiseen ja etenkin Suomen historiaan ripoteltua, mutta hajanaista. Tommilan tekstistä ei käy ilmi, että Helsingin yliopistossa on oma laitoksensakin yhteiskuntahistorialle, jonka alla toimivat poliittinen historia ja talous- ja sosiaalihistoria. Ehkä viime vuosien näkyvin ja ansioituneinkin historian tutkimussuunta, psykohistoria – kiitos pitkälti Juha Siltalan teosten ja media-atraktiivisuuden – jää käytännössä vain maininnan tasolle. Suomalaisen maailmankuvan kehitystäkin käsitellään, mutta varsinainen alaan keskittynyt tutkimusyksikön esittely on jostain syystä sijoitettu omana laatikkonaan Ilkka Niiniluodon filosofiaa käsittelevään osioon. Sisällöltään se ehkä sinne kuuluukin, mutta lukijan kannalta Oulun yliopiston aate- ja oppihistoria oli mielestäni kuulunut historiatieteiden alle. Ja kyllähän siellä Oulussa muutakin tutkitaan kuin Snellmanin hegeliläisyyttä.

Niiniluodon filosofia-osio on mielestäni onnistuneimpia. Hän on pystynyt tiivistämään monien eri Suomessa vaikuttaneiden filosofisten suuntausten ytimen varsin populaarilla tavalla. Tätä on helpottanut varmasti se seikka, että merkittävät suomalaiset filosofit ja luomansa suuntaukset ovat korkeintaan yhden käden sormilla laskettavissa, eikä heidän määränsä ole kasvanut samassa suhteessa akateemisen tutkimuksen moninkertaistuessa. Valitettavasti. Onneksi akateemikko von Wright on sentään vielä keskuudessamme. Lisäksi Niiniluoto on välttänyt, tai väistänyt, oivallisesti ongelman, joka syntyy kun omaa alaa kollegoineen ja nimityksineen joutuu varsinkin lähihistoriasta arvioimaan. Monilla kirjoittajilla tieteen sisäiset kiistat saattavat näkyä esimerkiksi ignorointina tai kateellisena piikittelynä. Tällaiseen olisi helppo sortua nykyään, kun ylipursunnut mediatulva etsii epätoivoisesti pienestä maastamme nasevia one-linereiden suoltajia myös akateemisesta maailmasta ex-missien ja muiden mielipidevaikuttajien seuraan. Lisäksi kun ihmisille tarjotaan suuren rahan luentoja, joiden kautta päästä nousukausiliberalismin hengessä löytämään aikoja sitten kadotettu (sisäinen)mielekkyys ja tekemään yhä enemmän tulosta ja tulosta, ei älymöstön asema tässä kaikessa ole kadehdittavaa. Analysoida pitäisi koko yhteiskuntaa (Niiniluodon itsensä vetämä "filosofiaryhmähän" ei laman syövereissä niin kovin mairittelevasti onnistunut) ja samalla miettiä oman alan identiteettiä. Esimerkiksi kahdesta höpötysohjelmien puhuvasta päästä, Timo Airaksisesta ja Esa Saarisesta on piristäviä ja lämminhenkisiä luonnehdintoja. Niiniluodon mukaan: "Muista suomalaisista eetikoista poiketen Airaksinen, joka suhtautuu kyynisen huvittuneesti paatokselliseen moraaliseen idealismiin, on tarkastellut myös ihmisen paheita". "Mediaguru" Saarisesta on kuva kuningattarensa kanssa.

Muutoin kirjan kuvitus on enimmäkseen nimien visuaalista identifiointia, koski se sitten henkilöitä, tai teoksia. Kuvien hankkimiseen on kuitenkin nähty vaivaa ja etenkin muutamat vanhemmat kuvat ovat hienoja löytöjä. Katsokaapa esimerkiksi Helsingin yliopiston sosiologian professorin Gunnar Landtmanin kuvaa sivulla 492 tutkimusmatkaltaan Uudessa-Guineassa vuonna 1910-12. Professori valkoisessa kolonialistiasussaan ja jousipyssy kädessään on kuin suoraan jostain seikkailufiktiosta!

Kirjan esipuheessa Päiviö Tommila pohtii tieteenhistorian kirjoittamisen ongelmaa: pitäisikö sitä kirjoittaa historioitsija, vai tieteen oman alan edustaja. Suomen tieteen historia osa 2:ssa on päädytty lähinnä jälkimmäiseen. Pari poikkeustakin on. Jos lukee esimerkiksi kansantaloustieteen emeritusprofessori Jouko Paunion arviota Taloussanomissa 23.3 kansataloustieteen osiosta, jonka on kirjoittanut taloushistorian professori Erkki Pihkala, on sen perusteella kirjan toimituslinja onnistunut. Harvoin on nimittäin törmännyt sellaiseen murskakritiikkiin, jonka Paunio kohdistaa Pihkalan kirjoitusta kohtaan. Paunio muun teilaamisen muassa kommentoi esimerkiksi: "Kaiken kaikkiaan, jos tällainen oppihistoriallinen teksti tarjottaisiin opiskelijaseminaarissa, jollaista johdan parhaillaan yliopistossa, se olisi korjattava ennen hyväksymistä." Hän lopettaa koko arvion: "Vahinko on kuitenkin päässyt tapahtumaan, eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Teksti johtaa joka tapauksessa harhaan sitä lukijakuntaa, joka teoksen kautta pyrkii perehtymään Suomen tieteen historiaan. Toivon suomalaisen kansantaloustieteen puolesta, että teos jää pölyttymään kustantajan hyllylle."

Niin… ottamatta sen kummemmin kantaa Paunion kritiikin oikeutukseen, tai Perkkiön kirjoituksen pätevyyteen voisi kuitenkin todeta, että Suomesta puuttuu tarpeeksi vahva ja laaja oppihistoriallinen traditio ja valmius näinkin kattavan teoksen tuottamiseen. Paljolti tämä johtuu siitä, että Suomessa ei ole kuin yksi alan oppituoli (Oulun yliopiston aate- ja oppihistoria), joka sekin tuntuu jäävän ryömimiskaistalle ylinopeudella kiitävän hitechkaahauksen jaloissa. Tokihan Suomen harvat ja ansioituneet oppi- ja aatehistorioitsijat ovat olleet Suomen tieteen historian -sarjaakin tekemässä (Anto Leikola, Juha Manninen, Erkki Urpilainen), mutta heidänkin erikoistumisensa ei kovin laajalle kanna.

Ilman voimakasta yhteiskunnallista panosta ihmisen ja yhteiskunnan tutkimukseen ei pieni kansakunta pärjää. Jos ei muuta, niin ainakin sen tämä opus todistaa. Näin on varmasti myös tulevaisuudessa, vaikka maailma olisi kuinka teknologiakeskeinen kylä.