Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin muistelmateos, Luvattu maa, tempasi minut mukaansa sekä tyylillään että sisällöllään aivan kuten olivat tehneet hänen aikaisemmatkin kirjansa Rohkeus toivoa (The Audacity of Hope, suom. 2009) ja Unelmia isältäni (Dreams from my Father, suom. 2017.  Yhtä innostuneena olin lukenut myös Michelle Obaman Minun tarinani (Becoming, suom. 2017).

Barack Hussein Obama (s. 1961) toimi maailman vaikutusvaltaisimmassa tehtävässä, Yhdysvaltain presidenttinä, kaksi kautta, 2009–2017. Kohta virkakautensa jälkeen hän alkoi kirjoittaa muistelmiaan tuottaakseen vuodessa 500-sivuinen teoksen. Mutta kirjoittaminen vei kolme ja puoli vuotta ja kirjasta tuli melkein 900-sivuinen. Hän ei ehtinyt sanoa kaikkea haluamaansa eikä päässyt edes ensimmäisen virkakautensa loppuun. Kirja oli siis vasta muistelmien ensimmäinen osa.

Luvattu maa ei ole pelkkää politiikkaa vaan myös arkista elämä. Se on suunnattu ensi sijassa amerikkalaisille, mutta sitä sopii lukea myös suomalaisen, jota maailmanpolitiikan kiemurat kiinnostavat. Obama pyrkii kertomaan virkakaudestaan rehellisesti käsitellessään poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia virtauksia, jotka osaltaan määrittivät, millaisia haasteita hänen hallintonsa kohtasi ja miten hänen tiiminsä vastasi haasteisiin.

Presidentin työhön liittyy paljon valtaa ja seremoniaa, mutta se on vain yksi työ muiden joukossa, Obama toteaa. Hän kertoo henkilökohtaisen tarinansa innostaakseen nuoria harkitsemaan uraa julkisella sektorilla. Hän kuvaa, miten hänen poliittinen uransa alkoi, kun hän etsi paikkaansa maailmassa, ja valottaa monisyistä taustaansa sekä näyttää, että vasta lähtemällä mukaan johonkin itseään suurempaan hän onnistui löytämään yhteisön ja tarkoituksen elämälleen.

Obama osoittaa kirjansa seuraavalle sukupolvelle, joka näyttää vaistomaisesti kannattavan ihmisten tasavertaisuutta. Hän kutsuu nuoret uudistamaan maailmaa ja toteuttamaan kovalla työllä, sinnikkyydellä ja aimo annoksella mielikuvitusta Amerikka, joka ilmentäisi kaikkea sitä parasta, mitä amerikkalaisista löytyy. Obaman pohdiskelut, perustelut ja asioiden taustojen valaisu auttavat ymmärtämään Yhdysvaltojen sisäpoliittisia ja maailmanpoliittisia tapahtumia, joista uutiset antavat vain niukkoja tietoja.

Luvatussa maassa on kaksi kuvaliitettä, ja näissä on yhteensä 77 kuvaa, joista suurin osa on värillisiä. Tusinasta mustavalkoisesta kuvasta muutama on otettu ennen värikuvien aikaa, mutta myöhemmät, tunnekylläisillä tai muuten rankoilla hetkillä otetut kuvat lienevät kirjassa tarkoituksella mustavalkoisia. Kuvatekstit on laadittu huolella. Kuvia on saatu Obama-Robinsonin sukukokoelmasta, Valkoisen talon kokoelmasta sekä muista lähteistä.

Kirjan lopusta löytyy myös neljä sivua (sic!) kiitoksia henkilöille, jotka ovat auttaneet Obamaa eri tavoin muistelmien toteutuksessa. Viitteitä ja lähdeluetteloa kirjassa ei ole, koska tekijä inhoaa niitä. Viitteisiin sijoitettujen selitysten sijasta hän perustelee päätöksiä ja selittää asioiden ja tapahtumien taustoja itse tekstissä. Kirjasta paljastuu, että hän käyttää lähteinään mm. päiväkirjamerkintöjään ja muita muistiinpanojaan sekä mediatilaisuuksien tekstinnöksiä. Hakemisto tästä kirjasta puuttuu, mutta ehkä se tulee muistelmien toiseen osaan.

Luvattua maata on mukava lukea. Kolme kokenutta ja ansioitunutta kielimiestä – Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro – ovat suomentaneet Obaman luistavan ja eloisan tekstin nautittavaksi luettavaksi, vaikka tekijällä onkin välillä taipumus rakennella pitkiä ja monimutkaisia virkkeitä. Raudaskoski on aikaisemmin suomentanut osan Unelmia isästäni -kirjasta sekä Ilkka Rekiaro Michelle Obaman kirjan Minun tarinani. Kyösti Karvonen on puolestaan diplomikielenkääntäjä, joka on toiminut useita vuosia mm. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Moskovassa ja Yhdysvalloissa.

Obama kertoo ensimmäisen virkakautensa tapahtumista yleensä kronologisessa järjestyksessä ja perusteellisimmin amerikkalaisia kiinnostavista asioista. Kun monet asiat etenevät limittäin eikä kirjoittaja aina mainitse tarkkoja päiviä, kuukausia tai vuosia, lukija saa olla tarkkana pitääkseen tapahtumien seuraannon mielessään.

Luvatussa maassa on seitsemän osaa, joilla on arvoituksellisia otsikoita: ”Veto”, ”Yes we can”, ”Kapinallinen”, ”Vaikeimman kautta”, ”Maailma sellaisena kuin se on”, ”Tynnyrissä” ja ”Nuorallatanssi”. Niiden merkitys selviää tekstin myötä. Alaluvut tekijä vain numeroi. Kerrottuaan lyhyesti lapsuudestaan, nuoruudestaan, varhaisista työtehtävistään ja perheen perustamisesta Obama siirtyy politiikan maailmaan, josta hän kertoo perusteellisesti ja edeten paikoin melkeinpä tunti tunnilta. Kirja päättyy vuoden 2011 tapahtumiin.

Honolulusta Chicagoon

Luvattu maa alkaa Valkoisen talon länsisiiven pylväskäytävästä, jota pitkin Obama käveli aamuisin kotoaan työhuoneeseensa ja iltaisin takaisin. Matkaan kului aikaa minuutin verran. Kävellessään hän hengitti mullalta, ruoholta ja siitepölyltä tuoksuvaa ilmaa ja kuunteli tuulen huminaa tai sateen ropinaa, katseli Washingtonin muistomerkkiä, kuuta tai tähtiä ja ihmetteli merkillistä polkuaan ja ajatusta, joka oli tuonut hänet tuohon paikkaan.

Obaman polku oli alkanut Honolulusta, missä hän syntyi. Hänen valkoinen äitinsä Ann Dunham oli lähtöisin Kansasista ja koulutukseltaan antropologi. Isä, kenialainen Barack Hussein Obama vanhempi, oli opiskellut Harvardin sekä Honolulun yliopistossa, missä nuoret tapasivat. Lyhyen avioliiton jälkeen isä palasi Afrikkaan, ennen kuin pojalle ehti jäädä hänestä varhaisia muistoja.

Barack vietti lapsuutensa ja kouluaikansa osin Havaijilla valkoisten isovanhempiensa hoivissa ja osin Indonesiassa äitinsä, tämän toisen, indonesialaisen miehen ja sisarpuolensa Mayan kanssa. Barack olettaa äitinsä eronneen kummastakin puolisostaan, kun nämä määräilivät liikaa tai tuottivat hänelle pettymyksen. Mustan isänsä hylkäämänä valkoisen äidin ruskeana poikana hän pohti rotukysymyksiä, ihmisten arvostuksia ja henkisen vapauden hintaa jo nuorena. Taustansa vuoksi hän oppi siirtymään luistavasti mustien ympyröistä valkoisten keskuuteen ja takaisin, toimimaan tulkkina ja sillanrakentajana.

Koulun jälkeen 1979 alkanut opiskelu Los Angeles Occidental Collegessa oli Barackille poliittisen heräämisen aikaa. Puoluepolitiikan sijasta häntä kiinnostivat suuremmat yhteiskunnalliset liikkeet, mm. kansalaisoikeusliike. 1981 hän siirtyi New Yorkiin Columbia Universityyn ja opiskeli sielläkin kaksi vuotta. Hän oli palavasieluinen tosikko, joka halusi kiihkeästi muuttaa maailmaa ja osallistua johonkin suureen ja ihanteelliseen.

Pian valmistumisensa (1983) jälkeen Barack muutti New Yorkista Chicagoon työhön asukasjärjestöön, missä hän liikkui työväenluokkaisissa kaupunginosissa etupäässä mustien asuinalueilla. Työ kasvatti hänet aikuiseksi ja pakotti pois omista ajatuksista. Hänen oli kuunneltava, mikä ihmisille oli tärkeää, ei vain muodostettava asiasta omia teorioita. Jo koulu- ja opiskeluaikoinaan Barack sai osansa rasistisista loukkauksista, ja työssään hän sai osakseen torjuntaa ja loukkauksia niin usein, että lakkasi pelkäämästä niitä. Chicagon mustat asukkaat auttoivat häntä lopullisesti ratkaisemaan kysymykset rotuidentiteetistä. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla musta; riittää, kun yrittää olla hyvä ihminen.

Asukasjärjestötyö tuntui hitaalta ja rajalliselta, jotta Obama olisi voinut palvella ihmisten tarpeita toivomallaan tavalla. Hän koki tarvitsevansa valtaa vaikuttaa budjetteihin ja poliittisiin linjauksiin, ja se valta oli muualla. Siksi hän alkoi ajatella, että vielä jonakin päivänä pyrkisi poliittisiin luottamustehtäviin. Niinpä hän lähti vuonna 1988 Harvardin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Hän oli jo 27-vuotias, siis vanhempi ja myös kypsempi kuin opiskelutoverinsa ja pärjäsi hyvin. Jo toisena vuonna hänet valittiin oikeustieteellisen Harvard Law Review -julkaisun ensimmäiseksi mustaksi päätoimittajaksi, mikä toi hänelle runsaasti julkisuutta ja kustannussopimuksen kirjan kirjoittamisesta.

Valmistuttuaan Harvardista Obama ryhtyi johtamaan vuoden 1992 presidentinvaalien edellä Project VOTE äänestäjien rekisteröintihanketta Chicagossa. Lokakuussa hän solmi avioliiton Michelle Lavaughn Robinsonin (s. 1964) kanssa, johon hän oli tutustunut 1989 kesätyössään paikallisessa lakitoimistossa. Näin kävi, vaikka Craig-veli oli vitsaillut, ettei perhe uskonut Michellen menevän ikinä naimisiin, koska kukaan mies ei pärjäisi niin tiukan naisen kanssa. Mutta Barack piti juuri siitä, ettei Michelle päästänyt häntä helpolla, vaan haastoi hänet yhtenään. Häämatkan jälkeen Michelle työskenteli ensin Chicagon kaupungin suunnittelu- ja kehitysosastolla ja siirtyi sitten kansalaisjärjestöön, joka opetti nuorille johtamistaitoja. Barack taas alkoi opettaa Chicagon yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, kirjoitti kirjansa – The Audacity of Hope (Rohkeus toivoa) – valmiiksi ja liittyi pieneen kansalaisoikeuksia puolustavaan lakitoimistoon.

Osavaltion senaattiin Springfieldiin

Obama lähti politiikkaan 1995 sattumalta, kun Illinoisin kongressissa Springfieldissä vapautui demokraattien senaattorin paikka ja häntä kehotettiin hakemaan sitä. Halu vaikuttaa yhteiskuntaan motivoi häntä. Michelle osallistui vaalikampanjaan, ja innoissaan oli myös Ann-äiti, joka muistutti usein, että toiveiden toteutumisella on suora yhteys omaan ahkeruuteen. Valitettavasti hän kuoli syöpään juuri ennen Obaman valintaa. –Poliittista toimintaansa kuvatessaan Obama kertoo välillä myös perheestään ja muista läheisistään, jotka joutuivat sopeutumaan hänen uravaiheisiinsa.

Senaattityöskentelyä Obama ei kokenut raskaana, mutta istuntokausina aikaa ja voimia veivät Springfieldin matkan lisäksi opetus yliopistolla ja työ lakitoimistossa. Michellelle jäi pääosa perhevastuusta varsinkin Malian synnyttyä heinäkuussa 1998, vaikka tytölle palkattiin lapsenhoitaja, kun Michelle palasi työhönsä. Melkein kahdeksan vuotta Obama reissasi. Noina vuosina perheen talous oli kireällä ja avioliitto kovilla, kun yhteistä aikaa oli vähän eikä Barack ehtinyt osallistua perheen asioihin niin paljon kuin olisi halunnut.

Osavaltion senaatissa vähemmistön edustaja ei voinut vaikuttaa kovinkaan paljon. Päästäkseen paremmin vaikuttamaan Obama pyrki liittovaltion edustajainhuoneeseen vuonna 2000. Hän teki niin myös saadakseen oikeutusta aiemmille valinnoilleen, tyydyttääkseen egoaan tai lievittääkseen kateutta, jota tunsi onnekkaampia kohtaan. Obama hävisi vaalissa vastaehdokkaalleen, mökötti ja nuoli haavojaan muutaman kuukauden. Sitten hän totesi, että oli pantava asiat uuteen tärkeysjärjestykseen ja jatkettava elämää eteenpäin. Toisen tyttären, Sashan, synnyttyä kesäkuussa 2001 hän yritti olla kotona enemmän läsnä.

Liittovaltion senaattiin Washingtoniin

Parin vuoden ajan Obama onnistui viettämään hiljaista ja pienten ilojen täyttämää elämää. Mutta tehtyään vuoden 2002 aikana vaivihkaisia tunnusteluja hän huomasi, että ajatus tuntemattoman mustan osavaltiosenaattorin noususta liittovaltion senaattoriksi ei ollut täysin mahdoton. Hän oli aika varma siitä, että voisi voittaa kilvan ja voittaessaan vaikuttaa asioihin paljon. Michelle, Chicagon yliopistollisen sairaalan yhdyskuntasuhteiden johtaja, ei kovin innostunut, vaikka lähimmät ystävät kannattivat ajatusta. Afroamerikkalaisena senaattorina Obama kuitenkin näki saavansa valtakunnallista huomiota ja voivansa kirjoittaa uuden kirjan, joka kattaisi kampanjakuluja. Michelle totesi vain:

Tämä on viimeinen kerta. Mutta älä laske sen varaan, että kampanjoin puolestasi. Älä edes sen varaan, että äänestän sinua.

Lokakuussa 2002, kun yli puolet amerikkalaisista vielä kannatti Irakin sotaa, Obama puhui sodanvastaisessa joukkokokouksessa Chicagossa. Hän totesi, ettei hän vastusta kaikkia sotia vaan vain typeriä sotia, ja huomautti, ettei Saddam Hussein muodostanut välitöntä uhkaa Yhdysvalloille ja että menestyksekäskin sota Irakia vastaan vaatii miehittäjäksi ryhtymistä, eikä miehityksen kestoa, hintaa tai seurauksia tiedetä. Lopuksi hän vaati, että presidentti George W. Bushin pitäisi tuhota lopullisesti terroristijärjestö al-Qaida, lakata tukemasta sortohallintoja ja katkaista Yhdysvaltojen riippuvuus Lähi-Idän öljystä.

Puhe alkoi näyttää kaukaa viisaalta, kun tappiot sodassa kasaantuivat ja sekasorto Irakissa yltyi. Sotaa kannattaneet demokraatitkin alkoivat kääntyä sitä vastaan. Kampanjassaan Obama kiitteli sotilaita erinomaisesta palveluksesta, mutta ihmetteli, miksi Yhdysvallat oli aloittanut uuden sodan, vaikka Afganistanin sotakin oli yhä kesken ja New Yorkin kaksoistornien romauttamisen ideoinut ääri-islamilainen Osama bin Laden vapaalla jalalla. Hän alkoi kuunnella ihmisiä enemmän ja tuoda puheissaan esiin heidän ongelmiaan. Hänen tv-mainoksessaan näkyi iskulause: ”Yes we can!” – Kyllä me pystymme!

Tiukan kampanjan päätteeksi maaliskuussa 2004 Obama valittiin Illinoisin demokraattien ehdokkaaksi liittovaltion senaattiin suurella äänienemmistöllä, ja heinäkuussa hän sai pitää pääpuheen demokraattien puoluekokouksessa. Hän ilmaisi tavoitteen, johon hän uskoi, ja todellisuuden, jota kohti hän pyrki:

Ei ole mustien Amerikkaa, tai valkoisten Amerikkaa, tai latinoiden Amerikkaa, tai aasialaisten Amerikkaa. On vain Amerikan Yhdysvallat.

Marraskuussa 43-vuotias Obama valittiin liittovaltion senaattiin Washingtoniin. Siellä työ oli paljolti samanlaista kuin Springfieldissäkin, sillä myös Capitolin senaatissa demokraatit olivat vähemmistönä ja joutuivat katselemaan sivusta, kun republikaanit ehdottivat lakeja, joissa koulutukseen ohjattiin liian vähän varoja tai vesitettiin ympäristölainsäädäntöä. Obama tuskaili äänestyksiä, joilla pyrittiin heikentämään demokraattien asemaa ja antamaan lyömäaseita tuleviin kampanjoihin. Hän arveli voivansa pyrkiä myöhemmin kuvernööriksi tai jopa presidentiksi, koska hän uskoi, että toimeenpanovaltaa käyttävänä päättäjänä hänellä olisi parempi mahdollisuus määrätä politiikan tärkeysjärjestyksestä. Obama uskoi, että hänellä olisi vielä paljon aikaa.

Tilanne kotona Chicagossa kuitenkin parani, kun Obaman ei enää tarvinnut hoitaa kolmea työtä ja koska lentomatka kotiin ei vienyt paljoakaan kauemmin kuin ajomatka Springfieldiin. Taloustilanteen kohentuessa perhe hankki uuden asunnon ja palkkasi apua ruokahuoltoon. Lisäksi Michellen äiti suostui auttamaan lastenhoidossa. Barackilla oli nyt enemmän aikaa puolisolle, lapsille ja ystäville.

Ulkopolitiikan kiemuroihin

Capitolilla Obamalle avautui mahdollisuus vaikuttaa ulkopolitiikkaan. Elokuussa 2005 hän pääsi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan, Dick Lugarin, mukana Venäjälle ja Ukrainaan ydinaseiden riisumisasiassa. Venäjällä seurue vieraili salaisella ydinasevarastolla, johon Yhdysvallat oli rahoittanut paremmat turvatoimet ohjuksia varten, sekä ydinkärkiohjusten runkojen hautausmaalla. Neuvostoliitto oli suunnannut nuo ydinkärjet kohti Eurooppaa.

Donetskissa Obama pääsi tavanomaisten aseiden varastoalueelle, mihin oli hävittämistä varten kerätty ammuksia, räjähteitä, ilmatorjuntaohjuksia ja pieniä, jopa leluihin kätkettyjä pommeja. – Vuoden 1991 jälkeen 20 vuoden aikana poistettiin yli 7 500 ydintaistelukärkeä sekä tuhottiin myös biologisia tutkimusnäytteitä: pernarutto- ja paiseruttonäytteitä. – Vierailut tarjosivat pysäyttäviä todisteita ihmisten kyvystä valjastaa nerokkuutensa hulluuden palvelukseen. Matka muistutti Obamaa myös siitä, että maailma on iso paikka ja että Washingtonissa tehdyillä päätöksillä voi olla valtavia inhimillisiä vaikutuksia.

Kotimatkalla Obamalle ilmoitettiin hurrikaani Katrinan iskeneen Meksikonlahden rannalle 23.8.2005. Uutisia seuratessaan hän voi vain todeta, miten hitaasti valtiovalta reagoi ja kuinka haavoittuvassa asemassa moni köyhä ja työväenluokkainen ihminen oli. Häntä hävetti. Kun sitten hän pääsi presidentti George W. Bushin ja Barbara Bushin sekä Bill ja Hillary Clintonin kanssa käymään Houstonissa tilapäisessä majoituskeskuksessa, johon oli tuotu tuhansia kotinsa menettäneitä, hänestä näytti, että monet noista ihmisistä oli hylätty jo kauan ennen myrskyä. Valtio ei tuntunut näkevän heidän tarpeitaan tai piitannut niistä.

Senaatin ainoana afroamerikkalaisena Obama ei voinut vaieta. Hän meni haastateltavaksi television uutisohjelmiin ja sanoi, ettei hän uskonut Katrina-katastrofin pelastustoimien epäonnistuneen rasismin takia, vaan tapahtunut kertoi, miten vähän hallitseva puolue ja koko maa oli panostanut suuren väestönosan ongelmiin – köyhyyteen, syrjäytymiseen ja näköalattomuuteen. Kollegojensa kanssa Washingtonissa hän suunnitteli alueen jälleenrakennusta kotimaan turvallisuusvirastossa ja valtionhallinnon asioista vastaavassa valiokunnassa ja mietti, montako vuotta kestäisi, ennen kuin senaatti saisi kohennettua onnettomuudesta kärsineiden ihmisten elinoloja.

Vierailtuaan Irakissa senaattoridelegaation mukana Obama joutui miettimään myös, mitä hän voisi tehdä maansa ulkopolitiikan muutoksen hyväksi. Irak oli sekasorron vallassa: šiiat ja sunnit eivät suostuneet sovintoon, vaan tekivät puolin ja toisin surmatöitä ja kostoiskuja. Ainoat, jotka pitivät järjestystä yllä, olivat nuoret amerikkalaiset sotilaat. He joutuivat kärsimään siitä, että Yhdysvallat oli syösty sotaan valheellisin perustein. Yli puolet demokraattisenaattoreistakin oli äänestänyt sodan puolesta. Obama oli jo uskonut olevansa oikeassa tehtävässä senaattorina, mutta Katrina ja Irakin-vierailu pakottivat hänet päättämään, mitä hän tekisi muutoksen aikaansaamiseksi.

Kohti presidentin vaaleja

Keväällä 2006 ajatus presidenttiehdokkuudesta ei ollut enää täysin mahdoton Obaman mielestä. Kun osavaltioiden demokraatit pyysivät häntä välivaalitilaisuuksiinsa puhumaan, hän lähti tukemaan muita, mutta kiisti oman ehdokkuutensa. Hän tiesi hyvin, että esivaalikampanja kestäisi kaksi vuotta ja siihen tarvittaisiin tarkka strategia, rahaa ja sitoutuneita tukijoita. Demokraattien ryhmänjohtajan, Harry Reidin, mielestä Obaman pitäisi asettua ehdolle:

Sinä nostatat kansassa innostusta, varsinkin mustissa, vasemmistossa ja jopa keskitien valkoisissa.

Myös Edward Kennedy kannusti häntä.

Kiinnostus Obaman ehdokkuutta kohtaan voimistui jatkuvasti. Kun hän teki elokuussa 2006 matkan Afrikkaan, hän vieraili mm. Nelson Mandelan luona vankilassa, tämä kysyi, onko hän tuleva Yhdysvaltojen presidentti. Samaa kysyi moni muukin afrikkalainen, ja jotkut luulivat hänen jo olevan presidentti. Kun kotimaassa markkinoitiin Obaman toista kirjaa, häneltä tivattiin taas ehdokkuudesta, ja silloin hän myönsi harkitsevansa asiaa.

Jo ennen kuin Obama valittiin presidenttiehdokkaaksi toukokuussa 2007, salainen palvelu antoi hänelle henkivartijat suojaksi, sillä hän oli saanut enemmän uhkauksia kuin kukaan muu ehdokas sitä ennen. Yleensä vartijat annettiin vain toiselle kaudelle pyrkivälle presidentille ja jo ehdokkaaksi valituille. Obama sai vartijoilta koodinimen Kapinallinen, ja jatkuvassa valvonnassa hän koki olevansa kuin tanssiva karhu sirkushäkissä.

Demokraatit nousivat marraskuun välivaaleissa enemmistöksi kongressin kummassakin kamarissa, ja mediahuomio Obamaa kohtaan kasvoi armottomaksi. Kampanja oli hänen lehdistösihteerinsä mielestä niin hullua, alentavaa ja raakaa touhua, että pitää olla vähän sairas, jotta suostuu kaikkeen, mitä voitto vaatii. Mediakonsultti taas totesi Obaman olevan ehkä vähän liian normaali ja tasapainoinen presidenttiehdokkaaksi. Time-lehti kysyi kansijutussaan: ”Miksi Barack Obamasta voi tulla seuraava presidentti?”

Michelle oli pitkään vastahakoinen:

Tämä on sinun juttusi. Olen tukenut sinua alusta asti, koska uskon sinuun, vaikka vihaan politiikkaa. – – En halua, että pyrit presidentiksi ainakaan nyt.

Niinpä Obama joutui miettimään motiivejaan. Yrittikö hän yhä todistaa arvonsa isälle, joka oli hylännyt hänet, tai täyttää ne ruusuiset odotukset, jotka äiti oli asettanut ainoalle pojalleen? Vai koettiko hän häätää loputkin epävarmuuden tunteet, joita syntyminen valkoisen äidin ja mustan isän lapseksi oli tuottanut? Kun ehdokkuudesta keskusteltiin uudelleen, Michelle kysyi, miksi juuri Barackin pitää olla presidentti. Obama sai puolisonsa hyväksynnän vastattuaan:

Sinä päivänä, kun kohotan oikean käteni ja vannon Yhdysvaltojen presidentin virkavalan, maailma alkaa nähdä Amerikan eri tavalla. Ja moni nuori tässä maassa – musta, latino, sopeutumaton – alkaa nähdä itsensä eri tavalla. Hänen näköalansa avartuu, ja hänen mahdollisuuksiensa valikoima kasvaa. Jo sekin . . . sekin jo oikeuttaa tämän. (111 s.)

Obaman puhetta kuuntelemaan oli tullut yli 15 000 ihmistä. Siinä hän esitti keskeiset teemansa: tarvittiin perustavaa muutosta, oli ratkaistava terveydenhuollon ongelma, päästävä eroon puoluekantaisuudesta ja saatava kansalaiset kiinnostumaan yhteisistä asioista. Hän lupasi presidenttinä korottaa minimipalkkoja ja suurituloisten veroja, alentaa yliopistomaksuja ja panostaa infrastruktuuriin. Hän lupasi palauttaa Irakin irakilaisille ja rakentaa rauhan Afganistaniin, vähentää ydinaseuhkaa ja estää maapallon lämpenemisen.

Presidentinvaalikampanjansa Obama aloitti helmikuussa Iowasta, missä pidettäisiin ensimmäiset esivaalit 2008 tammikuussa. Alussa Obama haparoi, änkkäsi, mutisi ja takelteli, mutta puhui hitaasti ja harkiten eikä yleensä päästellyt suustaan ”sammakoita”. Hän puhui suoraan ja konkreettisesti ja vastasi kysymyksiin perusteellisesti ja monin sanoin. Tiiminsä avulla hän opetteli tiivistämään sanottavansa, jätti pois monipolviset vastaukset ja pitkät pohjustukset ja antoi sellaisia vastauksia, jotka herättivät tunteita ja joista kuulija koki puhujan olevan puolellaan. Rankan kampanjoinnin lomassa hän rentoutui pelaten biljardia, korttia ja koripalloa avustajiensa kanssa – ja tupakoimalla.

Demokraattien esivaaleissa Hillary Clinton oli ennakkosuosikki. Mutta voitto Iowassa antoi Obamalle itsevarmuutta. Kilpailu kiihtyi ja sai likaisiakin piirteitä. Senaattori Joe Biden ja pari muuta ehdokasta luopuivat kilvasta heti, mutta Clinton jatkoi toukokuuhun asti. Obama ei uskonut Hillaryn selättävän Valkoisen talon vuosina kertynyttä painolastia. Hän ei myöskään uskonut tämän pystyvän ylittämään maan poliittisia jakolinjoja, muuttamaan Washingtonin toimintatapoja tai tarjoamaan maalle sen kaipaamaa uutta alkua. Lopulta amerikkalaisten muutoksenkaipuu osoittautui odotettua vahvemmaksi, ja elokuussa Obama valittiin demokraattien presidenttiehdokkaaksi, vaikka Clinton, Biden ja republikaanien ehdokas John McCain olivat sanoneet, ettei hän ollut valmis presidentiksi.

Presidentinvaalit

Oli selvää, etteivät presidentinvaalit ratkeaisi pelkkiin asiakysymyksiin. Republikaanien ehdokas John McCain oli näet aitoamerikkalainen sankari, laivaston lentäjä ja Vietnamin sodan veteraani. Keskeinen kysymys oli, hyväksyisikö äänestäjien enemmistö ajatuksen nuoresta ja kokemattomasta afroamerikkalaisesta senaattorista asevoimien ylipäällikkönä. Obaman oli kyettävä puhumaan asiantuntevasti etenkin maan roolista Irakissa ja Afganistanissa. Niinpä hän matkusti syyskuussa Kuwaitiin, Afganistaniin, Irakiin, Israeliin, Jordaniaan, Isoon-Britanniaan, Ranskaan ja Saksaan, missä hän tapasi maiden johtajia. Berliinissä hän piti myös ulkopoliittisen linjapuheen.

Varapresidenttiehdokkaakseen Obama valitsi Joe Bidenin. Tämä suostui tehtävään ehdolla, että tuleva presidentti hyödyntää hänen arviointikykyään ja kuuntelee suorapuheisia neuvoja. Obama kehuu Bidenia lämpimäksi, puheliaaksi, luontevaksi esiintyjäksi, taitavaksi väittelijäksi ja ulkopolitiikassa kokeneeksi, mutta myöntää tämän innostuessaan päästelevän myös lipsautuksia. Vaalivoiton jälkeen huomattiin hauska seikka: sekä Obamanlla että Bidenilla oli irlantilainen esi-isä, suutari, ja nämä miehet olivat lähteneet Amerikkaan samoihin aikoihin. Obama muistaa kiitellä myös puolisoaan, joka sopeutui kampanjan aikana uusiin olosuhteisiin luontevasti, hurmasi äänestäjiä ja loisti haastatteluissa. Hänen tyylinsä oli sekä muodikas että maanläheinen.

McCain oli Obaman mukaan toimittajien suosikki, valloittava ja hauska mies, terhakka, energinen, luontainen vastarannan kiiski, mutta äkkipikainen sekä loukkaantui herkästi ja raivostui pienistäkin erimielisyyksistä. Hän ei ollut ideologi, mutta kunnioitti kansanvallan ja valtionhallinnon instituutioita. McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Palin oli 44-vuotias viiden lapsen äiti, entinen koripalloilija ja kauneuskuningatar. Hän oli synnynnäinen esiintyjä, jolla ei Obaman mielestä ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän puhui hallitsemiseen liittyvistä asioista, rahoitusjärjestelmästä, korkeimmasta oikeudesta tai Venäjän tunkeutumisesta Georgiaan. Obama ei katsonut Palinin kykenevän tarvittaessa astumaan presidentin tehtävään.

Jo 2007 Yhdysvaltojen talous tuotti suurempaa eriarvoisuutta kuin muut kansantaloudet, ja sen jälkeen tilanne vain paheni. George W. Bushin virkakauden lopulla Yhdysvaltojen asuntomarkkinat aiheuttivat talousromahduksen, jonka jälkiseuraukset vaikuttivat ratkaisevasti Obaman presidentiksi valintaan. McCainin aloitteesta Bush kutsui syyskuussa 2008 presidenttiehdokkaat pohtimaan rahoitusjärjestelmän pelastamista. Obaman käsityksen mukaan kilpakumppanilla oli hatarat tiedot finanssikriisin yksityiskohdista, eikä tämä osannut sanoa, mitä pitäisi tehdä. Neuvotteluissa laadittiin lakiehdotus, jonka kongressi hyväksyi muunnetussa muodossa, mutta pääosa talouskriisistä jäi seuraavan presidentin, Obaman, hoidettavaksi, kun hänet valittiin marraskuun 4. päivänä 2008 Yhdysvaltojen 44. presidentiksi.

Pieniä ja suuria tehtäviä

Ennen virkaanastumista Obaman oli valittava suuri joukko virkamiehiä, ministereitä, neuvonantajia, avustajia ja muuta henkilöstöä, joka toimisi hänen silminään, korvinaan, käsinään ja jalkoinaan. Joka ehdokkaalle tehtiin taustatarkistus, mutta kaikki eivät sitä läpäisseet, eivät edes ne, joita hän ehdotti ministeriksi. Ministerit olivat Obamaa vanhempia, ja heidän joukossaan oli sekä miehiä että naisia, myös republikaaneja.

Ulkoministerin valinta ihmetytti monia, mutta Obaman mielestä Hillary Clinton oli paras henkilö tehtävään: hän oli isänmaallinen ja velvollisuudentuntoinen, hänellä oli laaja suhdeverkosto, hän perehtyi joka kysymykseen läpikotaisesti ja kykeni toimimaan luontevasti maailmannäyttämöllä. Erityisesti Obaman ensimmäisen presidenttivuoden aikana Clinton kiersi uutterasti maasta toiseen, ja suhtautuminen Yhdysvaltoja kohtaan näyttikin kehittyvän parempaan suuntaan.

Presidentin virkaanastujaisseremoniat järjestettiin Washingtonissa 20.1.2009. Tilaisuus sujui hyvin, vaikka salainen palvelu oli edellisenä päivänä ilmoittanut Obamalle terroristihyökkäyksen uhasta. Oli näet saatu vihiä muutaman somalialaisen terroristin suunnitelmista. Obama ei kertonut asiaa Michellelle eikä tytöille, mutta piti hyökkäyksen varalta taskussaan toimintaohjeet. Niitä ei onneksi tarvittu. Muutenkin vallanvaihto George W. Bushin kanssa kävi kokonaisuudessaan herramiesmäisesti.

Presidenttikautensa alussa Obama tiesi, että hänellä olisi edessään pitkä ja ankara taival. Hän hahmotteli alkaneen vuoden politiikan painopisteet. Kotimaassa huomiota vaativat akuuttien ongelmien, elvytyspaketin, rahamarkkinoiden valvonnan ja asuntopoliittisen suunnitelman ohella koulutuksen, ilmastopolitiikan ja terveydenhuollon rakenteelliset ongelmat. Ulkopolitiikassa oli ratkaistava Irakin ja Afganistanin tilanne. Terroristijärjestöjä vastaan oli taisteltava niin koti- kuin ulkomaillakin.

Koska suurten tavoitteiden saavuttaminen veisi aikaa, Obama ajoi ensin läpi pieniä uudistuksia. Hän mm. kielsi kidutuksen, saattoi neljä miljoonaa lasta terveydenhoitotuen piiriin, käynnisti Guantánamon vankilan sulkemisen, tiukensi lobbareiden rajoituksia ja aloitti taas kantasolututkimuksen, jonka Bush oli kieltänyt. Kuukauden virassa oltuaan hän allekirjoitti ensimmäisen lain, palkkatasa-arvolain, jota oli Bushin aikana vetkuteltu.

Helmikuussa 2009 Obama keskittyi talouden alamäen pysäyttämiseen. Oli myös laadittava asuntomarkkinoiden pelastussuunnitelma ennen terveydenhuollon ja sodankäynnin ongelmien ratkomista. Republikaanit kävivät vastarintaan eivätkä välittäneet, mitä presidentti sanoi tai teki. Republikaanijohtajat kieltäytyivät yhteistyöstä, ja koko hallintokauden ajan jarrutuskeskustelu jatkui. Vaikka republikaanit olivat joskus kannattaneet puoluetoverin esittämää linjausideaa, nyt he eivät olleet valmiit tukemaan täsmälleen samaa ideaa, jonka esitti demokraattinen presidentti.

Juopa puolueiden välille oli syntynyt jo 1990-luvulla ja syventynyt siitä pitäen. Kongressin kamarienkin välillä vallitsi eripura. Ne halveksivat toisiaan. Edustajainhuoneen jäsenet näkivät senaattorit impulsiivisina, nurkkakuntaisina ja huonosti informoituina, ja senaattorit pitivät heitä pitkäpiimäisinä, turhantärkeinä ja tehottomina.

Erinäisten lehmäkauppojen jälkeen Obama sai talouden elvytyslain allekirjoitettavakseen, ja jo huhtikuun lopulla ensimmäiset myönteiset merkit talouden kohentumisesta alkoivat näkyä. Vaikka elpyminen kävikin hitaasti, Yhdysvaltojen pankkisektori vakiintui nopeammin kuin yksikään eurooppalaisista vastineistaan. Myös rahoitusjärjestelmä ja koko kansatalous palautuivat nopeammin kuin miltei yhdenkään muun maan talous niin ison šokin jälkeen. Finanssiuudistuslakialoitekin oli kesäkuussa valmis. Mutta vielä vuoden 2010 puolella Euroopan ongelmat, Kreikan velkakriisi sekä Irlannin, Portugalin, Italian ja Espanjan valtionvelkojen korkojen nousu heijastuivat Yhdysvaltojen markkinoille.

Afganistan ja Irak

Yhdysvalloilla oli ongelmia myös maailmalla. Maa oli lähettänyt joukkojaan lokakuussa 2001 Afganistaniin, missä Osama bin Ladenin oletettiin piileskelevän, sekä maaliskuussa 2003 Irakiin, missä epäiltiin olevan kemiallisia aseita ja al-Qaidan toimivan yhä aktiivisesti. Afganistanin ja Irakin sodat olivat Obaman mielestä esimerkkejä siitä, miten amerikkalaiset sekaantuivat muiden maiden asioihin joskus katastrofaalisin tuloksin, ja siitä, että amerikkalaisten teot olivat usein ristiriidassa demokratian, ihmisoikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa.

Vuoden 2009 alussa Irakissa oli yhä lähes 150 000 amerikkalaissotilasta. Bushin tekemän sopimuksen mukaan taistelujoukot vetäytyisivät kaupungeista ja kylistä kesäkuun loppuun mennessä ja vuoden 2011 aikana kaikki joukot vedettäisiin pois. Obama oli sitoutunut joukkojen vetäytymiseen 16 kuukaudessa. Puolustusministeriö ja Irakin joukkojen komentaja esittivät 19 kuukauden ja sotilaskomentajat 23 kuukauden vetäytymisaikaa. Turvallisuuskouluttajat ja neuvonantajat viipyisivät vuoden 2011 loppuun asti. Vaikka Pentagonin ja Valkoisen talon välit olivat kireät, Obama katsoi, että Irakin suunnitelmien tekeminen oli suoraviivaista, ja sodan loppu alkoi viimein häämöttää. – Suunnitellusti taisteluoperaatiot Irakissa päättyivät elokuussa 2010, ja viimeiset amerikkalaiset poistuivat maasta joulukuussa 2011.

Afganistanissa tilanne oli toinen. Vuonna 2009 siellä oli yli 30 000 amerikkalaissotilasta ja lisäksi liittolaisten joukkoja. Silti väkivalta ja epävakaus jatkuivat, sillä maan armeija oli huonosti koulutettu, heikko, lannistunut ja presidentti Hamid Karzai korruptoitunut ja saamaton, eikä Yhdysvalloilla ollut johdonmukaista strategiaa. Kun sekä sotilaiden että siviilien tappiot kasvoivat jatkuvasti varsinkin tienvarsipommien vuoksi, sotilaskomentajat vaativat lisäjoukkoja 30 000 henkeä. Obama suostui helmikuussa lähettämään maahan 17 000 sotilasta ja 4 000 sotilaskouluttajaa. Joukkojen tehtävä oli häiritä, hajottaa ja lyödä al-Qaida Pakistanissa ja Afganistanissa sekä estää sen paluu kumpaankin maahan tulevaisuudessa. Kun Pakistan salli al-Qaidan järjestäytyä rajaseudulleen, keskustiedustelupalvelu CIA sai tehtäväkseen käyttää tappavia drooneja sen toimijoiden eliminoimiseksi.

Sodan synkkä puoli kosketti Obamaa, kun hän viikoittain allekirjoitti nipun surunvalitteluja kaatuneiden amerikkalaissotilaiden omaisille tai silloin tällöin vieraili sotilassairaalassa tervehtimässä haavoittuneita sotilaita. The New York Times tosin tyrmäsi Obaman käynnit väittäen niiden estävän häntä ajattelemasta terävästi tehdessään sotilaallisia päätöksiä. Obama itse piti käyntejä katumusharjoituksinaan.

Kotimaan ongelmia

Presidentin aikataulu oli tiukka ja tarkkaan säädelty. Kokousten ja vierailujen ajankohdan Obama tiesi minuutilleen, mutta joitakin tapahtumia ei kukaan voinut arvata etukäteen. Yksi näistä oli huhtikuussa 2009 Yhdysvaltoihin Meksikosta levinnyttä H1N1-influenssapandemia. Se vaati 12 000 kuolonuhria ja hellitti vasta 2010 puoliväliin mennessä, sillä lääketehtaita ei kiinnostanut halvan rokotteen tuottaminen sitä varten.

Pandemia ei ollut vielä ohi, kun tuli toinen yllätys, Meksikonlahden öljyonnettomuus 21.4.2009. British Petroleumin käyttämä porauslautta Deepwater Horizon sortui ja räjähti, ja mereen valui ainakin 4 miljoonaa barrelia öljyä. Se uhkasi Texasin, Louisianan, Mississippin, Alabaman ja Floridan rannikoita. Obama kävi onnettomuusalueella useita kertoja. Pelastus-, torjunta- ja siivoustoimet kestivät 19.9. asti. Yli 2 000 ihmistä ja 75 alusta korjasi vahinkoja ja siivosi sotkuja. Porauslautan työläisistä 11 katosi ja 17 loukkaantui. Luonnossa pahiten kärsivät kalat, delfiinit, merikilpikonnat, merilinnut, kosteikot, suot ja lahdet. BP saatiin sentään maksamaan vahingonkorvauksia. Turman aikanakin Obamalla oli päivittäin hoidettavanaan tusinan verran muita kiperiä asioita.

Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä toimi huonosti, eikä pienituloisilla ollut varaa sairausvakuutukseen. Obaman terveydenhoitolakiehdotus valmistui heinäkuussa 2009. Republikaanien konservatiivien ”teekutsuliike” vastusti sitä ja väitti uudistuksen tuovan maahan ”sosialistisen sortojärjestelmän”. Edustajainhuone kuitenkin hyväksyi ehdotuksen marraskuussa ja senaatti joulukuussa. Kun Obamacare, The Affordable Care Act, joka ulottaisi sairausvakuutusturvan entistä useampiin ihmisiin, hyväksyttiin lopullisessa muodossaan maaliskuussa 2010, Obama lopetti tupakanpolton.

Obama halusi parantaa myös LGBTQ-sotilaiden ja maahanmuuttajien vaikeaa asemaa. Aikaisemmin laki oli vaatinut seksuaalivähemmistöihin kuuluvia sotilaita vaikenemaan suuntautuneisuudestaan, mutta syyskuussa 2011 laki kumottiin ja he saattoivat palvella avoimesti asevoimissa. Mutta kongressi tuotti katkeran pettymyksen hylätessään ns. DREAM Actin. Tällä lailla Obama olisi antanut tilapäisen laillisen asumisoikeuden ”uneksijoille”, jotka olivat saapuneet maahan alle 16-vuotiaina ja asuneet maassa 5 vuotta, käyneet high schoolin ja pyrkivät collegeen tai asepalvelukseen. Obaman seuraajan, Donald Trumpin, aikana ei ”laittomien” siirtolaisten aseman parantaminen tullut kuuloonkaan. Kongressi tyrmäsi DREAM Actin myös Joe Bidenin yrittäessä saada sen läpi.

Jo ennen vuoden 2010 välivaaleja Obama oli pyrkinyt saamaan mahdollisimman monta lakialoitetta läpi, ennen kuin kongressin valtasuhteet mahdollisesti keikahtaisivat. Kun niin tiedettiin tapahtuvan vuoden 2011 alussa, hän kiirehti marras-joulukuussa tuomaan kongressiin lakeja, joiden hän tiesi myöhemmin juuttuvan republikaanien vastustukseen. Kaikkiaan 99 lakia hyväksyttiin tuona ”ramman ankan” aikana.

Matkoja ja kokouksia

Obama matkusti paljon sekä koti- että ulkomailla. Suurissa huippu- ja yleiskokouksissa (mm. YK, NATO ja G20) hän pistäytyi yleensä vain pikaisesti pitämässä puheen, johtamassa puhetta tai allekirjoittamassa päätöslauselman. Valtiovierailutkin olivat kiireisiä. Jotkut tapahtumat Obama mainitsee lyhyesti, toisista hän kertoo laajasti. Maiden johtajia hän luonnehtii terävästi ja kertoo myös maiden historiasta ja oloista, kun olettaa, etteivät tavalliset amerikkalaiset niistä paljoakaan tiedä.

Suomalaista lukijaa kiinnostavat varsinkin Obaman yhteydet Venäjään. Keväällä 2009 Lontoossa G20-maiden johtajien huippukokouksessa, jossa oli mukana BRICS-maidenkin (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina, Etelä-Afrikka) edustajia, hän tapasi Venäjän silloisen presidentin, Dmitri Medvedevin ja tuli hyvin toimeen hänen kanssaan. Obaman mielestä tuo pienikokoinen, tummatukkainen ja ystävällinen mies vaikutti hivenen muodolliselta, lähes itseään vähättelevältä ja oli ilmeisesti Vladimir Putinin juoksupoika.

Samalla matkalla Obama pistäytyi myös NATO:n huippukokouksessa Baden-Badenissa sekä Strasbourgissa, Tšekissä, Turkissa ja ennalta ilmoittamatta Irakissa tervehtimässä amerikkalaisjoukkoja. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanista jotkut tarkkailijat sanoivat, että tämä saattaisi tarjota maltillisen, modernin ja moniarvoisen poliittisen islamin mallin sekä vaihtoehdon aluetta sävyttäville yksin- ja pappisvalloille ja äärijärjestöille. Obamalle Erdoğan oli henkilökohtaisesti ystävällinen ja reagoi yleensä pyyntöihin, mutta antoi voimakkaan vaikutelman, että ”hänen sitoutumisensa demokratiaan ja oikeusvaltioon saattaisivat kestää vain niin kauan kuin ne pitäisivät hänet vallassa”.

Muuten onnistuneelta matkalta palatessaan Obama sai lentokoneeseen tiedon: Kolme somalialaista merirosvoa oli kaapannut Afrikan rannikolla Yhdysvaltojen lipun alla purjehtivan aluksen, vanginnut kapteenin ja vaati lunnaita. Kun tarkka-ampujat tappoivat kaapparit, media ilmoitti tapauksen olevan nopea sotilaallinen voitto Obamalle.

Kesällä 2009 Obama vieraili Medvedevin kutsusta Venäjällä tavaten myös silloisen pääministeri Vladimir Putinin. Hän kirjoittaa, että mies liikkuu rennosti ja että tällä on painijan ruumiinrakenne, harva ja kellanruskea tukka, iso nenä, haaleat ja valppaat silmät sekä harjaantuneen välinpitämätön ääni. Putin ei mielistellyt Yhdysvaltojen johtajaa, vaan ilmoitti tälle, että amerikkalaiset olivat olleet ylimielisiä, vähätteleviä ja haluttomia kohtelemaan Venäjää tasavertaisena kumppanina ja yrittivät jatkuvasti sanella ehtojaan muulle maailmalle.

Ennen vuoden loppua Obama vieraili myös Kiinassa, Japanissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä, Saksassa Buchenvaldissa ja Ranskassa Normandiassa. Hänen käsityksensä Kiinan kauppapolitiikasta ja johtajista olivat kielteisiä. Hän toteaa, että Kiina jatkoi jokseenkin kaikkien kansainvälisen kaupan yhteisesti sovittujen sääntöjen väistelyä, taivuttelua ja rikkomista ”rauhanomaisen nousunsa” aikana. Sikäläisille johtajille ulkopolitiikka oli pelkkää liiketoimintaa. He eivät välittäneet kansainvälisen lain periaatteista, vaan antaisivat ja saisivat sen mukaan, millaiseksi he arvioivat vastapuolen vahvuuden ja vipuvoiman. He ottaisivat edelleen sieltä, missä eivät kohtaisi vastustusta.

Kuva 13. Angela Merkelillä on Obaman mukaan strategista älyä, organisaatiokykyä ja järkkymätön kärsivällisyys. Hänen esiintymisensä on ilmeetöntä, mutta asiallista. Hänellä on analyyttista herkkyyttä. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy puolestaan ryöppyää tunteenpurkauksia ja yliampuvaa retoriikkaa. Toisin kuin Merkel hän on politiikasta mitä mieltä milloinkin, jos se vain tuo otsikoita tai on poliittisesti käyttökelpoista. – Kuvat verkosta.

Syksyllä 2009 Obama sai myös yllättäen tietää, että hänelle oli myönnetty Nobelin rauhanpalkinto toiminnasta ydinaseriisunnan ja maailmanrauhan puolesta. Nuorten amerikkalaisten sotilaiden kohtalo ja Lähi-idän ratkaisematon tilanne painoi hänen mieltään eikä hän kokenut ansaitsevansa palkintoa, mutta kävi joulukuussa Oslossa ottamassa sen vastaan.

Lisää matkoja ja kokouksia

Huhtikuussa 2010 Obama käväisi taas Prahassa, nyt solmimassa Venäjän kanssa New START-sopimuksen ydinkärkien määrän vähentämisestä kolmanneksella. Kongessi ratifioi sopimuksen sillä ehdolla, että Yhdysvaltojen jäljelle jäävän ydinasearsenaalin infrastruktuuri modernisoidaan. Prahassa pitämässään puheessa Obama totesi, että on tärkeää estää Irania ja Pohjois-Koreaa etenemässä ydinaseohjelmassaan.

Heinäkuussa Obama tapasi Putinin tämän datšalla Moskovan ulkopuolella. Kun hän tiedusteli isäntänsä käsitystä Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteista, Putinin piti kiihkeän yksipuhelun toistellen aikaisempia käsityksiään. Obaman mielestä Putin muistuttaa karskeja ja tunteettomia amerikkalaisia vaalipiiripomoja, joilla on kaupunkilaisjärkeä ja jotka tietävät rajansa, eivätkä koskaan astu suppean kokemuspiirinsä ulkopuolelle. He pitävät lahjontaa, kiristystä, kavalluksia ja ajoittaista väkivaltaa laillisina keinoina ja tekevät diilejä ulkopuolisten kanssa, mutta eivät luota näihin.

Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä alkoi kuohua vuoden 2010 lopulla. Joulukuussa Tunisiassa syntyi hallituksenvastaisia mielenosoituksia, ja 2011 aikana niitä järjestettiin muissakin maissa. Ne olivat ensimmäinen merkki ns. arabikeväästä. Algeriassa, Marokossa ja Jordaniassa hallitus suostui joihinkin parannuksiin, mutta mm. Bahrain ja Syyria tukahduttivat mielenosoitukset kovin ottein. Levottomuuksien puhjettua Egyptissä Yhdysvallat vaati diktaattori Hosni Mubarakia eroamaan, mihin tämä lopulta taipui. Libyassa hirmuhallitsija Muammar Gaddafi ei piitannut protesteista, ei avoimesta kapinasta eikä Yhdysvaltojen erovaatimuksesta tai talouspakotteista. Lokakuussa 2011 Britannian ja Ranskan kanssa yhteistoimin Yhdysvallat tekivät Intervention Libyaan ja järjestivät Gaddafin pois vallasta ja päiviltä.

Muutakin kuin politiikkaa valkoisessa talossa

Elämä Valkoisessa talossa ei ollut pelkkää politiikkaa, mutta se vaati totuttelua ja sopeutumista koko perheeltä. Joka kodissahan ei ole turvamiehiä, kuntosalia, uima-allasta, tenniskenttää, elokuvateatteria, kampaamoa, keilarataa eikä terveyskeskusta. Kun Obamat muuttivat taloon, henkilöstöä johti afroamerikkalainen entinen merivartioston kontra-amiraali, ja hänellä oli alaisinaan kolme miespalvelijaa, hovimestari, sisäköitä ja kokki. Henkilöstön etnisyys – mustia, latinoja, aasialaistaustaisia – oli muisto menneisyydestä, jolloin presidentit halusivat pitää palvelijoita alempaan luokkaan kuuluvina.

Obama oli toki tottunut monenkirjaviin ihmisiin, mutta se oli outoa, että hän sai entisen puhelimensa tilalle BlackBerry-älypuhelimen, jolla ei voinut lainkaan soittaa. Vempeleellä voi vain lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä – ainoastaan parillekymmenelle taustatarkistuksen läpikäyneelle henkilölle. Eikä kukaan voinut soittaa suoraan Obamalle. Tämän yhteys ulkomaailmaan riippui lähinnä kolmesta avustajasta, jotka huolehtivat hänen henkilökohtaisesta ”elossapitojärjestelmästään” eli yhdistivät puhelut, varasivat parturiajat, jakoivat taustatietomuistiot, pitivät aikataulussa, etc. Tilanne mahtoi tuntua melkoiselta umpiolta, ennen kuin siihen tottui.

Kuva 15. Huhtikuussa 2009 Valkoiseen taloon saapui musta karvaläjä, hypoallergeeninen portugalinvesikoira. ”Bo oli taloon tullessaan oitis valmis tutkimaan paikkoja. Se oli lahja Ted ja Vicky Kennedyltä. Koira teki heti talosta viihtyisämmän.” – Kuva verkosta. Obama juoksee koiran kanssa käytävällä.

Kiireisen miehensä rinnalla Michelle Obama ei jäänyt toimettomaksi, vaan rakensi kesällä Valkoisen talon hortonomin ja V-luokkalaisten koululaisten avulla hyötykasvitarhan, joka sai paljon jäljittelijöitä maan eri puolilla. Se oli osa Let’s Move! -kampanjaa, jolla taisteltiin lasten ylipainoa vastaan ja kampanjoitiin terveellisen ruokavalion puolesta. Puutarhasta saatiin kasviksia ja marjoja Valkoiseen taloon ja ylimääräinen sato lahjoitettiin paikalliseen ruokapankkiin.

Toisen sydäntään lähellä olevan kampanjan, Joining Forces, Michelle käynnisti Jill Bidenin kanssa. Se tuki ulkomailla toimivien sotilaiden perheitä. Michelle myös kutsui koululuokkia vierailulle Valkoiseen taloon ja järjesti lapsille halloween-juhlia. Näissä kuten muissakin toimissaan hän onnistui hienosti. Obama kirjoittaakin: ”toisin kuin minä hän ei ollut tehnyt yhtäkään virhettä eikä sanonut mitään sopimatonta siitä lähtien, kun oli Washingtoniin saapunut”.

Yhdessä Obamat järjestivät Valkoisessa talossa pieniä päivällisiä taiteilijoille, kirjailijoille, oppineille ja yritysjohtajille. He järjestivät myös amerikkalaisen musiikin sarjan, johon sisältyi Motownia, musikaaleja, klassista bluesia, Fiesta latinaa, gospelia, hip-hopia, westerniä, jazzia ja klassista musiikkia. Myös yhteinen päivittäinen tunti kuntosalilla Michellen kanssa tarjosi hyvää vastapainoa virkatehtäville.

Obama löysi toisenkin tehokkaan keinon päästä pois presidentillisestä kuplasta: hän luki joka ilta kymmenen äänestäjien kirjettä tai sähköpostiviestiä. Avustajat olivat valinneet ne noin 10 000 viestistä, joita päivittäin saapui presidentille. Näin Obama sai tietää suoraan ihmisiltä, millaiset asiat heitä painoivat tai missä hallinto oli ehkä onnistunut. Joihinkin viesteihin hän vastasi itse tai pyysi avustajiaan reagoimaan kirjoittajien murheisiin ja selvittämään, olisiko jokin puute korjattavissa.

Nautiluksen keihäs

Jo ennen kuin Obama huhtikuussa 2011 ilmoittautui ehdolle toiseksi virkakaudeksi, Donald Trump oli aloittanut ”sodan” presidenttiä vastaan jankuttaen viestimissä, ettei presidentti ollut syntynyt Yhdysvalloissa. Lopettaakseen valheiden levittämisen Obama näytti lopulta tiedotusvälineille alkuperäisen syntymätodistuksensa, mutta sekään ei estänyt Trumpia jatkamasta toilailujaan ja perättömiä puheitaan. Obama sai taistella niitä vastaan koko virkakautensa ajan, vaikka hänellä oli suurempiakin huolia.

Presidenttinä oppii mittaamaan edistymistä pieninä askelina – jotka kaikki voivat viedä kuukausia yhdenkään saamatta osakseen sanottavaa julkista huomiota – ja alistumaan siihen, että lopullisen tavoitteen saavuttamiseen, jos se ylipäätänsä joskus saavutetaan, saattaa mennä vuosi tai kaksi tai jopa koko virkakausi. (s. 677)

Yksi pitkäaikainen hanke oli New Yorkin kaksoistornien romahduksen taustalla olleen Osama bin Ladenin etsiminen ja löytäminen. Obama omistaa kirjansa viimeisen, yli 20-sivuisen alaluvun tuolle jännittävälle tapahtumaketjulle. ”Sota terrorismia vastaan” oli alkanut jo 2001, presidentti Bushin aikana, mutta moneen vuoteen ei tuloksia ollut näkynyt. Toukokuussa 2009 Obama ilmoitti ottavansa bin Ladenin etsimisen yhdeksi prioriteetikseen ja haluavansa kuukausittain raportin etsintöjen edistymisestä.

Syyskuussa 2010 Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu oli saanut bin Ladenin olinpaikasta lupaavia tietoja. Nämä vahvistuivat edelleen joulukuussa. Oli melko varmaa, että terroristijohtaja oleili Pakistanissa Abbottabadin kaupungissa, noin 50 kilometriä pohjoiseen pääkaupungista Islamabadista. Suuri, muurien ympäröimä tontti sijaitsi vauraalla alueella, ja sillä sijaitsi useita taloja, joissa asui arviolta neljä miestä, viisi naista ja kaksikymmentä lasta. Määrä vastasi käsitystä bin Ladenin suvusta. Ilmavalvonnalla oli havaittu, että pihalla liikkui pitkä mies, joka ei koskaan poistunut tontilta, vaan kiersi usein kehää pienellä pihalla muurien sisäpuolella. Tiedustelupalvelun agentit kutsuivat miestä ”Astelijaksi” ja pitivät hyvin mahdollisena, että hän on bin Laden.

Maaliskuun puolivälissä 2011 Obamalle kerrottiin, miten kohteeseen voitaisiin hyökätä. Kohde voitaisiin hajottaa drooniohjuksin maan tasalle, mutta silloin ei voitaisi todistaa, että surmattu henkilö olisi bin Laden. Tai voitaisiin lennättää merivoimien erikoisjoukkojen (SEAL) sotilaita Jalalabadista Afganistanista Abbottabadiin. Helikopteri laskeutuisi pihalle, ja miehet saartaisivat kaikki portit, ovet ja ikkunat, murtautuisivat kolmikerroksiseen päärakennukseen, etsisivät kohdetta ja lamaannuttaisivat kohtaamansa vastarinnan. He pidättäisivät tai surmaisivat bin Ladenin ja lähtisivät paluulennolle ennen kuin Pakistanin poliisi tai armeija ehtisi reagoida. Pakistanilaiset eivät näet tienneet hankkeesta mitään.

Kun selvisi, että SEAL-tiimi pystyisi tekemään iskun, se alkoi perehtyä iskun toteutukseen. Kuun lopulla tiimin vetäjä ilmoitti, että isku voidaan toteuttaa. Kaikki vaihtoehdot hankkeen onnistumisesta ja epäonnistumisesta käytiin läpi – sekin, ettei bin Laden olisi talossa. Kun toimintamallit olivat tiedossa, tiimi alkoi harjoitella talon täysikokoisen jäljennöksen avulla. Paras iskun ajankohta olisi toukokuun ensimmäinen viikonloppu, jolloin uudenkuun aika antaisi lisäsuojaa. Toteuttamiseen oli kuukausi aikaa, ja koko ajan kasvoi mahdollisuus, että tieto salaisesta valmistelusta leviäisi.

Huhtikuun lopussa vaihtoehdot olivat valmiina. Sekin oli mahdollista, ettei tehtäisi mitään. Obaman oli vain päätettävä. Perjantaina huhtikuun 29. päivänä hän antoi virallisen käskyn käynnistää Abbottabadin missio ja täydet operatiiviset valtuudet tiimin vetäjälle. Huonon sään vuoksi tämä lykkäsi iskun lauantailta sunnuntaille, toukokuun ensimmäiseen päivään. Tapahtumien aattoiltana Obama osallistui valkoisen talon kirjeenvaihtajien illalliselle, jossa oli läsnä myös noin kaksi tuhatta journalistia, poliitikkoa ja pohattaa sekä hallinnon virkamiehiä ja Hollywood-tähtiä.

Paikalla oli myös ”maan johtava huomion harhauttaja” Donald Trump. Presidentin kuului pitää tilaisuudessa puhe, jossa hän teki pilaa kilpailijoistaan ja vitsaili kovimmista päivänpoliittisista uutisista. Muistan nähneeni tuosta tilaisuudesta uutispätkän, jossa Trump kiemurteli happamana paikallaan, kun muu yleisö nauroi katketakseen Obaman puheelle. Koska operaatio oli kesken, Obaman oli käyttäydyttävä kuin mitään ei olisi menossa.

Operaation jälkeen Obama tapasi ne 23 miestä, jotka olivat osallistuneet missioon. Osa heistä oli riuskoja nuorukaisia, joiden lihakset saivat univormun pullistumaan piukaksi, mutta hämmästyttävän moni oli yli 40-vuotiaita, hillitysti käyttäytyviä miehiä, joiden tukassa oli jo harmaata ja joita olisi voinut luulla tilintarkastajaksi tai lukion rehtoriksi. He olivat osoitus siitä, mitä roolia kokemukseen perustuva ammattitaito ja harkintakyky näyttelevät vaarallisimpien missioiden onnistuneessa toteutuksessa. Kaikki miehet saivat korkeimman kunniamerkin, jonka amerikkalainen sotilasyksikkö voi saada, Presidential Unit Citationin.

SEAL:n miehet puolestaan antoivat Obamalle muistoksi kehystetyn Yhdysvaltain lipun, joka heillä oli ollut operaatiossa mukanaan ja jonka taakse jokainen oli kirjoittanut nimensä. Surmanluodin ampujaa ei missään yhteydessä mainittu. Obama oli ylpeä ja tyytyväinen Abbottabadin mission onnistumisesta. Mutta kaikkein suurinta riemua hän oli kokenut sinä iltana, jolloin terveenhoitouudistuslaki oli hyväksytty kongressissa.

***
Olisi varmaan hyvä, että Luvattua maata kommentoisi joku sellainenkin, joka ei suhtaudu Obamaan yhtä suopeasti kuin minä.