Vaikka uskontotieteen tutkimuskentällä onkin ilmestynyt alaan johdattelevia teoksia eri kirjoittajien yhteistyönä, yllättävän harvoin yksittäiset tutkijat ovat ryhtyneet yleistajuisuuteen ja alan laajaan esittelyyn tähtäävän teoksen kirjoittamiseen. Tästä perspektiivistä uskontotieteilijän ja sittemmin etnologian professoriksi siirtyneen Päivikki Suojasen "Uskontotieteen portailla" on kaivattu kirja. Julkaisun perusteet ovat siis kunnossa. Kysymykseksi nouseekin: kuinka hyvin vaativassa työssä on onnistuttu?

Kirjassa esitellään uskontotieteen tutkimussuuntia, oppialan luonnetta, historiaa ja juuria niin Suomessa kuin muuallakin, perinteisiä tutkimuskohteita, suomalaisen uskontotieteen omaleimaisuutta muun Euroopan perinteeseen verrattuna ja sen näkymiä uudella vuosituhannella. Amerikkalainen perinne on jäänyt huomattavasti vähemmälle, mikä selittynee sillä, että rapakon tuolla puolen majailevien tutkijoiden vaikutus on tullut keskeiseksi eurooppalaisia juuria myöhemmin. Tosin en usko, että suomalaisen uskontotieteen nykykeskusteluja ja -suuntauksia voidaan täysin ymmärtää tuntematta amerikkalaisen keskustelun vaikutusta. Edellä mainittujen lisäksi yli viidesosan täyttää uskonnollisen kielen ja viestinnän tarkastelu. Tämä painotus ei ole yllätys siksi, että juuri se on Suojasen erityisosaamisen alue. Leipätekstin lisäksi liitteenä on selvitys uskontotieteen laitoksista Suomessa ja "Ekskurssi Länsi-Suomen rukoilevaisen herätysliikeen symboliseen universumiin". Edelllinen on kiinnostava ja tällaisia selvityksiä lukisin mieluusti muistakin oppiaineista, kun taas jälkimmäisen liitteen funktiota en ymmärrä alkuunkaan.

Tiivistetysti kirjaa voitaisiin kuvata oppihistoriallisesti painottuneeksi johdatukseksi uskontotieteeseen. Valtaosaa kirjan sisällöstä on käsitelty johdantokurssilla ainakin silloin kun itse olen sellaiselle osallistunut ja luulen, että kirjan perusrunko onkin syntynyt Suojasen luennoimien johdantokurssien pohjalta. Siksi ei ole kummallista, että kirjaa voidaan kritisoida samaan tapaan kuin peruskursseja yleensäkin: lukija pääsee maistelemaan hiukan kaikenlaista, mutta ei lopultakaan saa otetta oikein mistään. Tarjolla on vain raameja, joiden sisältä tulisi löytää oma eritysalue. Uskontotieteellisesti valistumaton lukija saa kuitenkin melko hyvän kattauksen paitsi alan peruslinjoista, myös historiasta, joka on täynnä risteilyjä ainakin kansanperinteen, kielitieteen, sosiologian, psykologian, historian, etnologian, antropologian ja folkloristiikan kentillä.

Kuvailevuus ja pyrkimys esittelyyn jättää lukijalle sekavan olotilan. Mitä jää käteen siitä, että lukee yli kymmenen uskonnon määritelmää ilman kirjoittajan aktiivista arviointia niiden eduista ja ongelmakohdista? Ainakin valtava vastuu lukijalle. Tässä ollaankin suuren pulman edessä: tulisiko johdatusteokset kirjoittaa neutraaliuteen pyrkivästä positiosta vai olisiko hyödyllisempää lukea tiettyyn näkökulmaan sidottua kriittistä tekstiä tutkijalta, joka epäonnistumisen uhallakin arvioisi esittelyjään eikä jättäisi koko ateriaa lukijan sulateltavaksi? Suojanen on siis valinnut edellisen lähestymistavan eikä siksi aktiivisesti keskusteluta esittelemiään tutkimussuuntia ja -traditioita kuin satunnaisesti. Uskonnon ja magian oppihistoriallista erottelua käsitellessään Suojanen sentään toteaa, että tutkimuksellisesti merkityksettömästä erottelusta ollaan pitkälti luovuttu.

Kirjassa on pääosin kelpo esittelyjä uskontotieteen varhaisvaiheista ja tutkimushaaroista – uskontohistoriasta, -fenomenologiasta, -psykologiasta, -sosiologiasta ja -antropologiasta, joka saa voimakkaimman painotuksen. Muutamia yksittäisiä puutteita kuitenkin löytyy. Uskontososiologian esittely on mielestäni epäkiinnostava keskittyessään uskonnollisten yhteisötyyppien ja johtajien luokitteluun ja tyypittelyyn eikä pyrkimyksiin analysoida uskontojen vaikutusta yhteiskuntaan tai yhteiskunnan vaikutusta uskontoihin. Oppihistoriallisen painotuksen vuoksi uskontotieteen nykylinjat jäävät vähemmälle huomiolle. Tätä puutetta yritetään paikkailla tuomalla tuoreemmista kehityslinjoista esiin suomalaisten uskontotieteilijöiden näkemyksiä. Siksi lukijalle voi jäädä vaikutelma, että kirjoittaja tuntee oppihistorian, mutta on pudonnut kansainvälisen keskustelun kyydistä yrittäen paikata sitä kotimaisella keskustelulla. Myös uskonnollisen lukusymboliikan esittely tuntuu hieman venytetyltä, koska esittelyn oheen ei tarjota yrityksiä selittää niitä tai esimerkkejä miten lukusymboliikka selittää joitain kulttuurisia käytäntöjä – piristävänä poikkeuksena on tosin pyhien lukujen kytkeminen suomalaisen kansanuskon kansanlääkintään.

Vaikka Suojanen esittelee useiden tutkijoiden määritelmiä uskonnosta, hän lyö lukkoon oman näkemyksensä heti alkusivuilla kirjoittaessaan uskontotieteen luonteesta. Kulttuuriantropologi E. Adamson Hoebeliin vedoten Suojanen toteaa, että "uskonto eivätkä sen määritelmät tule toimeen ilman supranormaalin ’yliluonnollisen’ käsitettä." (s. 14.) Nykykeskustelu väittää tyystin toista – myös W. Richard Comstock ja Veikko Anttonen, joiden tapaa määrittää ’uskonto’ Suojanen toisaalla siteeraa! Essentialististen määritelmien sijaan uskonnollisia ilmiöitä haarukoidaan yrityksillä muodostaa uskonnosta tutkijan analyyttinen kategoria. Siksi esimerkiksi Comstock kirjoittaa yliluonnollisen kautta määrittelyn sijaan avoimesta määritelmästä, Pascal Boyer intuitionvastaisista ajatuksista, Benson Saler perheyhtäläisyydestä ja Timothy Fitzgerald menee jopa niin pitkälle, että ehdottaa uskonnon (joka on jotenkin erillään maallisesta) olevan uskontotieteelliselle tutkimukselle pahimmillaan sitä haittaava ja parhaimmillaan tarpeeton käsite.

Kiinnostavaa on Suojasen yritys kartoittaa suomalaisen uskontotieteen kenttää uudella vuosituhannella. Tosin tähän on käytetty niin vähän tilaa, että anti jää pintapuoliseksi. Aivan oikein Suojanen toteaa, että 1990-luvulla uskontotieteessä on otettu käyttöön sellaisia teoriasuuntauksia, jotka ovat ennen olleet esillä vain vähän tai eivät laisinkaan. Mielestäni keskeisimpiä näistä ovat toisaalta ’kovia tieteitä’ lähestyvät kognitiotieteelliset näkemykset ja myös niiden yhdistäminen kulttuurianalyysiin ja toisaalta muissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä oppiaineissa suositut näkökulmat, esimerkiksi feminismi, globalisaatioteoriat, monimuotoinen postmodernisuuskeskustelu, Foucault´n inspiroimat diskurssiteoriat kuin myös formaalit diskurssianalyysit. Usein nämä yhdistyvät vahvaan etnografiseen tutkimusperinteeseen.

"Uskontotieteen portailla" on tervetullut julkaisu kaikkine puutteineenkin. Juuri teoksen tarpeellisuus saa pienetkin puutteet näyttämään suurilta. Tästä huolimatta toivon teokselle paljon lukijoita niin aloittelevien uskontotieteilijöiden kuin oppiaineesta muutoin kiinnostuneiden tutkijoiden ja opiskelijoiden parista. Ainakin muilla aloilla työskentelevät voivat huomata, että uskontotieteen perinne on monin tavoin päällekkäinen useiden alojen kanssa. Vai miltä kuulostavat vaikkapa seuraavat teoksessa vilahtelevat nimet: Max Weber, Émile Durkheim, Karl Marx, Edward Westermarck, Uno Harva, Bronislaw Malinowski, Claude Lévi-Strauss, Sigmund Freud, C. G. Jung, Clifford Geertz? Tutulta? Kyllä vain.

Suomalaisen uskontotieteen oppihistoriasta ja uudemmista virtauksista voi lukea myös netistä, osoitteesta http://www.utu.fi/hum/uskontotiede/oppihistoria.html