Joillakin yliopistoilla on tapana julkaista kiinnostavia ja ansiokkaita pro gradu -töitä ja muita, usein pienimuotoisia, tutkimuksia laitostensa omissa julkaisusarjoissa. Valitettavasti vain määrärahat eivät riitä tehokkaaseen tiedotukseen saati sitten mainontaan, joten yliopistojen ja laitosten julkaisusarjat tahtovat jäädä kaupallisten kustantamojen tuotteiden varjoon. Moni niistä – myös tässä käsiteltävä Olli Kleemolan kuvatutkimus – ansaitsisi huomiota muuallakin kuin yliopistopiireissä.

Olli Kleemolan Kaksi kameraa – kaksi totuutta on ilmestynyt Turun yliopiston sarjassa Poliittisen historian tutkimuksia. Se perustuu tekijänsä keväällä 2011 hyväksyttyyn graduun, jota tuolloin kommentoin yhdessä muutaman muun sensuuri- ja propagandatutkijan tai muuten aiheeseen perehtyneen henkilön kanssa. Teoksen kuva-aineistoa on nähty myös Suomen Kuvalehdessä jo syksyllä 2010, ja joko samoja tai ainakin hyvin samantyyppisiä kuvia oli mukana Otavan vuonna 2009 julkaisemassa Me olimme nuoria sotilaita -teoksessa.

Tutkimuksessaan Kleemola on lähtenyt hakemaan vastausta kysymykseen, millaisen kuvan toisaalta puolustusvoimien viralliset kuvaajat eli TK-miehet, toisaalta tavalliset rintamasotilaat antavat sodasta. Aineistosta ei ole ollut pulaa: puolustusvoimien kuva-arkistossa on noin 12.000 kuvaa YH:n ja talvisodan, 170.000 jatko- ja Lapin sodan ajalta (luonnollisestikaan kaikkia näitä ei ole käyty läpi). Kleemolan omaan, sotaveteraaneilta kerättyjen epävirallisten kuvien arkistoon, kuuluu noin 10.000 kuvaa. Lisäksi hän on katsellut joitakin muita yksityisiä kuvakokoelmia ja jopa saksalaisen Bundesarchivin sotakuvia.

Yksityisiä kuvia sodassa otettiin oikeastaan yllättävän paljon. Kamera ei vielä 1930-luvun lopulla ollut kovin yleinen esine, mutta kun talvisota alkoi ja sotatoimialueella kuvaamiseen piti hankkia viranomaisten lupa, lupia myönnettiin noin 700. Osa rintamamiehistä ilmeisesti kuvasi myös luvatta. Jatkosodan aikana tilanteen voi olettaa olleen samanlainen.

Virallisten ja epävirallisten kuvien rajaa hämärtää se, että armeijan tiedotusorganisaatio pyrki saamaan haltuunsa myös yksityisten rintamamiesten kuvia, joita saatettiin jakaa TK-kuvien joukossa sanoma- ja aikakauslehdille. Samalla tavalla päämajan tiedotusosasto pyrki kontrolloimaan koko tiedonvälityksen kenttää: lottien, sotilaspastorien ja muiden TK-organisaatioon kuulumattomien kirjoittajien jutut pyrittiin saamaan tiedotuskomppanioiden päälliköiden kautta päämajan tarkistettaviksi ja sensuroitaviksi.

Päämajan tiedotusosasto, jolle sotakuvauksen johto kuului, lähetti jatkosodan aikana tiedotuskomppanioille noin 100 ohjekäskyä. Niissä ilmoitettiin varsin yksityiskohtaisesti, mistä aiheista kuvia ja kirjoituksia kaivattiin, mutta varsinaisia kieltoja ei ohjekäskyistä juuri löydy. Kuvaajat saivat useimmiten päätellä itse tai komppanianpäällikkönsä avustuksella, millainen kuvausaihe tai käsittelytapa olisi sopimaton ja jäisi näin ollen päämajan sensuurin haaviin. TK-aineistoa ei päämajassa missään sodan vaiheessa tuhottu, mutta osa kuvista oli julkaisukiellossa sodan aikana – ja vuosikymmeniä sen jälkeenkin.

Totista ja komeaa TK-sotaa, ilkikurista jermuhuumoria

Kleemolan tutkimuksessa on keskitytty jatkosodan aikaan ja kolmeen teemaan: Suomen omiin sotilaisiin ja heidän elämäänsä rintamalla, saksalaisiin kanssasotijoihin sekä tietysti viholliseen. Kaikki kolme aihetta esiintyvät niin virallisissa kuin epävirallisissakin kuvissa. Vasta kun aiheiden jaottelua tarkennetaan, eroja alkaa syntyä.

Taistelukuvat ovat lähes poikkeuksetta TK-kuvaajien ottamia – tavallisella rintamamiehellähän oli taistelun aikana muutakin puuhaa ihan riittämiin. Kleemola mainitsee myös, että osa taistelukuvista on lavastettuja – lavastuksia tekivät silloin tällöin  myös rivimiehet. TK-miehet kuvasivat sangen paljon hävitettyjä tai häväistyjä kirkkoja sekä ”bolshevismin tuhoja” yleensäkin, mutta Kleemolan mukaan moni Karjalan tsasouna on ikuistettu vain rintamamiesten kameroilla. Tähän on varmasti syynä se, että TK-kuvaajia ei yksinkertaisesti riittänyt joka rintamanosalle, ja vuodesta 1942 alkaen materiaalipula oli huutava eli filmiä piti säästää. No, eipä sitä epävirallisillakaan kuvaajilla tuhlattavaksi asti ollut!

Aiheista ainakin alastomuus ja alkoholinkäyttö puuttuvat virallisista kuvista, epävirallisissa kuppia kumotaan. Haavoittuneiden hoitoa ja kaatuneiden huoltoa kuvasivat ainoastaan TK-miehet. Kleemola tulkitsee tämän johtuvan siitä, että rintamakaveria ei haluttu ikuistaa tilanteessa, johon kuvaaja itsekin saattaisi joutua. Ja kun TK-kuvaajat esittävät suomalaissotilaat eräänlaisina hartaina ristiretkeläisinä – miehet kuuntelevat sotilaspappien saarnoja, lukevat vapaahetkinään raamattua, polvistuvat pyhälle ehtoolliselle keskellä Karjalan korpea – ei epävirallisista kuvista löydy viittauksia uskontoon eikä hartaudenharjoitukseen. Korkeintaan näissä kuvissa esiintyy saksalaisia sotilashautausmaita, jotka lienevät olleet suomalaisille jonkinlaisia matkailunähtävyyksiä, Suomihan toi omat kaatuneensa kotipitäjien kirkkomaihin.

Vähän kärjistäen voisi sanoa, että TK-miesten kuvaama sota on totista ja komeaa, rintaman rivimiehet heittäytyvät välillä hirtehishumoristisiksi. Epävirallisissa kuvissa pilkataan jopa kuolemaa: rankimmillaan kaksi sotamiestä halaa majapaikastaan, ilmeisesti joltakin koululta, löydettyä opetusluurankoa.

TK-miehet pyrkivät esittämään suomalaisen rintamamiehen eräänlaisena ”reiluna jätkänä”, ”siviilimiehenä sodan ammatissa”. Mutta ero halutunkaltaisen ”korpisoturin” ja kartettavan ”rintamajermun” välillä oli hiuksenhieno, eivätkä TK-miehetkään aina sitä nähneet. Valitettavasti Kleemolan kirjan kansikuvan rajaus on turhan tiukka: laajemmin rajattuna tuo kanteen valittu otos näyttäisi lakki kallellaan, kaulukset auki katselevan sotilaan taskusta pilkistävän Työmies-askin ja olkapään takana olevan kiväärinpiipun. (Sisäsivuilla kuva on esitetty alkuperäisessä rajauksessaan). Vuodelta 1943 peräisin oleva TK-kuva päätyi aikanaan paitsi savukemainokseen, myös ulkomaiseen levitykseen – ja aiheutti päämajassa sellaisen metelin, että jopa sanaa ”jermu” kiellettiin siitä lähtien käyttämästä.

Maltillista propagandaa

Kleemola lähestyy sotakuvausta useasta eri näkökulmasta. Saksalaissotilaiden kuvaamista esitellessään hän pohtii mm. sitä, olisiko TK-miesten puoluekannoilla tai upseeritaustoilla ollut vaikutusta vähän ihannoivan oloiseen suhtautumiseen. Tosiasiassa TK-miehet eivät juuri edes kuvanneet saksalaisia joukkoja; ohjekäskyissä näet painotettiin että Suomen alueella sotivilla saksalaisilla oli mukanaan omat propagandakomppaniansa, joiden kanssa sopi toki kilpailla esimerkiksi taisteluselostuksissa – parhaat jutut ja kuvat luvattiin levittää ulkomaille asti.

Vihollisen sotilaita kuvasivat niin TK-kuvaajat kuin yksityiset rintamamiehetkin. Tässä Kleemola tekee yllättävän havainnon: epäviralliset kuvat ovat virallisiin verrattuina suorastaan siistejä. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta: rintamamiesten kuvaamia puolipukeisia, kuolleita naissotilaita ei TK-mies olisi ikuistanut. Sotilastamineistaan riisutut naisvartalot eivät kuitenkaan viittaa nekrofiliaan, vaan yksinkertaisesti inhimilliseen uteliaisuuteen. Vihollissotilaat näyttäytyvät epävirallisissa kuvissa yleensäkin inhimillisempinä kuin TK-kuvissa, joilla pidettiin yllä kansan taistelumoraalia. Vihollisen demonisoiminenhan on tyypillinen sotapropagandan keino.

Dramaattisia eroja tutkija ei saa virallisten ja epävirallisten kuvien välille syntymään vaikka tutkimusta aloittaessaan niin uskoi, mutta tuloshan tämäkin on – ja todistaa suomalaisen sotatiedotuksen maltillisuutta. Propagandastahan Suomen puolustusvoimissa puhuttiin vain jatkosodan ensimmäisinä päivinä. Sitten termi vaihtui ”tiedoitukseksi” mikä olikin viisasta, sillä propagandasta tuli sodan jatkuessa haukkumasana, vieläpä suhteellisen nopeasti.

Kleemola ottaa kantaa myös suomalaisen, saksalaisen ja neuvostoliittolaisen propagandan eroihin, tietysti lähinnä kuvien osalta. Hän pitää suomalaisten TK-kuvaajien aineistoa monipuolisena ja aiheiden käsittelytapoja maltillisina. Oma TK-tekstejä koskenut tutkimukseni todisti samaa – useimmat sodan aikana kielletyt TK-artikkelit olisi hyvin voinut saman tien julkaista. Suomessa, jossa suhteellisen laajaan sananvapauteen oli jo ennen sotia totuttu ja rintamamiesten ja kotirintaman välinen yhteys toimi sodan aikana kenttäpostin kautta erittäin hyvin, ei kotirintamalle olisi voinut mitä tahansa puppua syöttääkään eikä toisaalta jättää tosiasioita kertomatta. Viimeistään lomalle poikkeava rintamamies olisi todistanut liioitellut propagandapuheet tai yltiöpropagandistiset kuvat pahasti totuudenvastaisiksi. Saksassa ja Neuvostoliitossa sensuuri oli tiukempaa, propaganda vahvempaa. Toki Suomessakin pyrittiin kansaa sodan aikana säästämään pahimmilta karmeuksilta – esimerkiksi partisaanien uhrien kuvat jätettiin julkaisematta.

Kuvatutkimus ei tietenkään olisi mitään ilman kuvia – vähän yli 120-sivuiseen teokseen on saatu mahtumaan yli 70 kuvaa. Osa niistä on sangen karmaisevia: ruhjottuja ruumiita, kannibalismiin liittyvä nyljetty ihmisen nahka. Näitä karmeita kuvia on sekä virallisten että epävirallisten kuvien joukossa – armeijan arkistoissa ne vapautuivat yleiseen käyttöön vasta 2000-luvun puolella, jolloin lehdet kiiruhtivat esittelemään niitä. Viime vuosina, kun sekä talvi- että jatkosodan syttymisen 70-vuotismuiston nimissä on julkaistu useita kuvateoksia ja iltapäivälehtien erikoisliitteitä, sodan kuvia on nähty suhteellisen runsaasti. Sen sijaan tutkimusta niistä ei ole tietääkseni tehty. Reijo Porkan pikku kirja Sodasta kuvin, TK-valokuvaus 1941–1944 ja puolustusvoimien oma julkaisu Kamerat  – Huomio  – Tulta! (tekijöinä Jyri Paulaharju ja Martti Uosukainen) taitavat olla ainoat tämän alan suomalaiset kirjat. Jossakin määrin aihetta on sivuttu artikkelikokoelmassa Ruma sota. Toivottavasti Kleemola saa lähivuosina kokoon sen suomalaisia ja saksalaisia sotakuvia vertailevan väitöskirjan, johon hän kirjansa loppusanoissa viittaa. Tästä on hyvä jatkaa, mutta kotimaiset TK-kuvat antaisivat kyllä aiheita muillekin tutkijoille. Eikä yksinomaan historian, vaan myös vaikkapa kansatieteen tai kulttuurintutkimuksen parissa askarteleville.