Yksilön työkyvyttömyys on kansallinen onnettomuus

Viime vuoden loppupuolella (9.11.96) väitelleen Minna Harjulan väitöskirja on aihepiiriltään ja materiaaliltaan hyvin kiinnostava. Tutkimus käsittelee vammaisuuden tulkintoja suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-lopulle.

Harjula, Minna: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun alkupuolelle. Bibliotheca historica 15.. Suomen Historiallinen Seura, 1996. 242 sivua. ISBN 951-710-043-4.

Viime vuoden loppupuolella (9.11.96) väitelleen Minna Harjulan väitöskirja on aihepiiriltään ja materiaaliltaan hyvin kiinnostava. Tutkimus käsittelee vammaisuuden tulkintoja suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-lopulle.

Huoltokeskusteluun osallistuivat lehdistössä ja erilaisissa julkaisuissa lähinnä lääkärit, vammaisten huollosta vastaavat virkamiehet, poliitikot, koulunjohtajat ja opettajat. Harjula selvittää työssään, kuinka tuo ryhmä selitti ja tulkitsi vammaisuutta sekä millaisia käytännön toimenpiteitä he kukin omista ideologisista lähtökohdistaan käsin ehdottivat. Hän on löytänyt vammaistulkintojen taustalta erilaisia tavoitteita ja toiminnan päämääriä, jotka vaihtelivat sen mukaan, minkälaisesta vammasta on kulloinkin katsottu olleen kysymys. Yhteiskunnassa, jossa työnteko ja työteliäisyys oli keskeinen arvo, miellettiin viallisuuden aiheuttama työkyvyttömyys suureksi onnettomuudeksi. Tästä syystä vammaisuuteen suhtautumista määritti ratkaisevasti se, katsottiinko vamman aiheuttaman haitan olevan parannettavissa siten, että yksilö voi edes jotenkin elättää itsensä ja työskennellä yhteiskuntansa hyväksi. Vammaisuus oli siis yhteiskunnallisesti epäsuotuisa tila, jonka vaikutusta tuli pyrkiä vähentämään. Näin suhtautuminen vammaisuuteen kuvaa samalla sitä, miten “normaali identiteetti” miellettiin. Ihanneihmisen katsottiin olevan omillaan toimeentuleva, täysiaistinen, fyysisesti eheä, terve sekä perimältään puhdas ansio- ja työkykyinen yksilö.

Toinen vammaistulkintoihin suuresti vaikuttanut seikka oli se, nähtiinkö yksilön olevan itse välillisesti vastuussa kohtalostaan ja tilastaan. Eräiden tulkintojen mukaan vammaisuuden katsottiin olevan tulos huonosta elämästä, siis synnin palkka. Vammaisuutta saatettiin selittää vielä 1800-luvun loppupuolella myös eräänlaisena “Jumalan pedagogiana”, jonka avulla yksilöä kasvatetaan kohti täydellisempää ihmisyyttä. En malta olla tässä yhteydessä huomauttamatta, että ainakin Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Z. Topelius ovat selittäneet historiankirjoituksessaan suomen kansan kohtaloita ja kärsimyksiä samoista pietistisistä lähtökohdista. On erittäin mielenkiintoista, että tuo ajatus koettelemusten kasvattavasta vaikutuksesta on ohjannut myös huoltokeskustelua. Yksilötasolle vietynä se johtaa kuitenkin pahimmillaan vammaisille annettavan koulutuksen väheksymiseen, sillä miksi pyrkiä muuttamaan heidän tilaansa, jos heidän on määrä kasvaa koettelemuksensa kautta.

Harjula käsittelee työssään toisistaan hyvin paljon poikkeavia vammaisryhmiä, jotka hän on jakanut työssään sekä vamman laadun että siihen suhtautumisen perusteella. Karkeana kahtiajakona voidaan vammaiset jaotella ruumiillisesti ja henkisesti vammaisiin (jälkimmäiseen ryhmään on joissain tapauksissa laskettu kuuluvan myös rikolliset ja alkoholistit). Kyseisiin ryhmiin suhtautuminen on toki vaihdellut riippuen ajankohdasta ja siitä, kenen näkökulmasta heitä on kulloinkin tarkasteltu. Näin esimerkiksi kuuromykkiä ja tylsämielisiä on pidetty sekä “kehityskelpoisina” että “uhkana” riippuen siitä, onko heillä nähty olevan toivoa kehittymisestä kohti normaalia elämää, vai onko heitä pidetty yksinkertaisesti yhteiskunnan kiviriippana. Käsitteellä “uhka” Harjula viittaa rodun degeneraation pelkoon. Samoin raajarikkoisiin tai invalideihin suhtautumiseen on vaikuttanut sekä tieto vamman synnystä että käsitys sen parannettavuudesta.

Harjula tarkastelee työssään vammaisuutta vallanpitäjien näkökulmasta, mikä on hyvin perusteltua, sillä juuri tuo ryhmä loi yhteiskunnallisia käytäntöjä: kehitti koulujärjestelmiä, suunnitteli ja rakennutti parantoloita, vaikutti lakisääteisten etuisuuksien, rajoituksien ja kieltojen säätämiseessä. Voisi luulla, että tällainen kysymyksenasettelu ja näkökulma vaatisi tuekseen alalla toimineiden henkilöiden, opettajien, koulujen johtajien, lääkärien ja virkamiesten lähempää henkilöhistoriallista esittelyä, mutta Harjula ei sitä työssään tee.

Vammaistyön parissa toimineiden henkilöiden määrä on tutkimuksessa tarkastellulla ajanjaksolla suhteellisen pieni, joten samat nimet toistuvat työssä useaan kertaan. Tässä yhteydessä ei ole kuitenkaan tarpeen ryhtyä keskustelemaan siitä, olisiko vaikkapa Kustaa Killisen, Gustav Adolf Helsingiuksen, Edvin ja Reidar Hedmanin toiminta nähtävä heidän henkilökohtaista taustaansa ja menneisyyttänsä vasten. Harjula tyytyy esittelemään tärkeimmät henkilöt lyhyesti alanooteissa ja toteamaan tutkimuksensa lopussa, että kaikki vammaiskysymyksen ympärillä asiantuntijoina esiintyneet henkilöt olivat varsin korkeasti koulutettuja ja useimmat olivat myös käyneet ulkomailla tutustumis- ja opintomatkoilla. Olisiko työssä pitänyt pyrkiä piirtämään tarkempi kuva kyseisten henkilöiden yksilöllisistä lähtökohdista ja maailmankatsomuksesta? Toisaalta yksittäisten vaikuttajien henkilöhistoriaan syventyminen olisi kenties vienyt tutkimusta väärään suuntaan, ohjannut sitä kysymyksenasettelun kannalta triviaaleihin yksityiskohtiin. Harjulan käyttämä lähdemateriaali vastaa hyvin esitettyihin tutkimuskysymyksiin ja työssä esitetyt lainaukset aikalaiskirjallisuudesta, sanomalehdistä ja aikakauslehdistä ovat huolella valittuja.

Tutkimuksen kysymyksenasettelun ulkopuolelle jäävät näin esimerkiksi taiteilijoiden esittämät kannanotot vammaiskysymykseen. Vaikka kaunokirjallisuutta ei olekaan totuttu pitämään historiantutkimuksen lähteenä, voisi aikalaiskirjallisuuden tarkastelu monipuolistaa ja syventää muodostettavaa ajankuvaa. Korostettakoon kuitenkin, että kyseisen tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta lähdemateriaalin laajentaminen edellä esitetyllä tavalla ei olisi ollut mielekästä, vaikka jonkin viittauksen tuohon suuntaan olisikin voinut tehdä. Harjula ei myöskään väitä missään vaiheessa tulkitsevansa “suomalaisten” tai vaikkapa “tavallisen kansan” käsityksiä vammaisuudesta. Toisaalta Harjulan luomaa “apparaattia” voisikin hyödyntää myös toisenlaisen aineiston kanssa.

Lääketieteen kehittyminen vaikutti vammaisuuden tulkintojen monipuolistumiseen ja hoitomenetelmien parantumiseen. Samalla muuttuivat myös vammaisuuden syiden selitykset ja varsinkin tylsämielisyyden, mielisairauksien ja kaatumataudin perinnöllisyyteen alettiin kiinnittää kasvavaa huomiota. Tämä toi rotuhygienikot mukaan huoltokeskusteluun. On huomattava, että myös degeneraatio-oppia pyrittiin selittämään uskonnollisista lähtökohdista: isien pahat teot seuraavat suvussa polvesta polveen ja tuo kehitys voidaan pysäyttää vain siveellisellä elämällä.

Harjula nostaa työssään esiin materiaalia, joka osoittaa selkeästi, että Suomessa keskusteltiin vakavasti rodunjalostuksen käytännön toteuttamisesta jo 1800-luvun lopulla. Degeneraatio-opin kannatuksen huippu sattuu, kuinka ollakaan, 1920-1930-luvuille. Suomalaisessa keskustelussa ei nähtävästi noussut esiin ajatus minkään etnisen vähemmistön jalostamisesta; kyse oli vammaisuuden, alkoholismin ja rikollisuuden “torjumisesta”. Mistä sitten johtuu se, että vaikka Suomessa säädettiinkin 1930-luvulla sterilisaatiolaki ja jo 1920-luvulla oli joitakin sterilisaatioleikkauksia suoritettu lainvastaisesti, niin mihinkään laajamittaiseen “henkisesti vajaiden” suvunjatkamisen estämiseen ei Suomessa käytännössä ryhdytty? Ilmeisesti väljäksi jätetty lainsäätö antoi yksittäisille lääkäreille mahdollisuuden käyttää omaa harkintakykyään. Vaikka lääkärikunnassa näyttääkin olleen eugeniikan kannattajia, oli toisaalta julkisen kohun pelko myös suuri.

Eräs kiihkeimmistä rotuhygienian puolestapuhujista oli kehitysvammaopetuksen uranuurtaja, Perttulan tylsämielislaitoksen johtaja Edvin Hedman (1863-1915). Hänen 1899 esittämänsä näkemyksen mukaan yhteiskunnalla on vain yksi vaihtoehto epäsosiaalisten tylsämielisten varalle: sulkea heidät elinajakseen hyvin vartioituun työsiirtolaan, jossa heidän työintonsa määräisi päiväannoksen suuruuden. Eikö tämä ole keskitysleirin kuvaus? Sterilisointia saatettiin lisäksi mainostaa kansakoulujen opettajille lupaamalla heidän työnsä helpottuvan, kun tulevaisuudessa ei kouluissa ole enää niin paljoa hidasjärkisiä oppilaita. Tällaiset kannanotot eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti kovin tavallisia suomalaisessa huoltokeskustelussa. Ammattilehtien sivuilla ei kirjoittajien kenties tarvinnut pelätä yleisön reaktiota ja näin voitiin spekuloida vapaammin suuntaan jos toiseenkin.
Koulutus on aina tulevaisuutta varten tapahtuvaa toimintaa.

Loppujen lopuksi keskustelussa vammaisten kouluttamisesta on kysymys siitä, pidetäänkö yksilöä arvokkaana riippumatta hänen mahdollisista vajavaisuuksistaan, tarjotaanko hänelle mahdollisuus tulevaisuuteen ja ihmisarvoisen mukaiseen olemassaoloon. Tässä suhteessa mielipiteet eri vammaisryhmien koulutettavuudesta ja oikeudesta koulutukseen vaihtelivat suuresti. Heikoimmassa asemassa olivat, kuten edellisestä Edvin Hedmanin esittämästä mielipiteestä käy ilmi, vähämieliset (kehitysvammaiset), kuuromykät ja kaatumatautiset. Sokeain- ja kuurojen koulutuksen järjestämisen tarpeellisuudesta sen sijaan oltiin pitkälle yksimielisiä.

Varsinkin näkövammaisia pidettiin henkisesti hyvin kehittyneinä; aistiviallisuuden katsottiin jopa kehittäneen heidän henkisiä kykyjään tavanomaista korkeammalle asteelle. Yksilön sokeuden, kuurouden tai ruumiinvamman nähtiin olevan enemmän henkilökohtainen rasite kuin tylsämielisyyden, joka mahdollisesti periytyvänä uhkasi koko yhteiskuntaa. Edvin Hedmanin poika Reidar kysyykin eräässä artikkelissaan vuonna 1936, kannattaako vajaamielisiä kouluttaa kun heillä ei ole “tulevaisuutta”.

Tylsämielisten kasvatus ja opetus koituu hänen mukaansa yhteiskunnalle kalliiksi, koska se antaa heille mahdollisuuden antaa vikansa perintönä suurelle joukolle jälkeläisiä, jotka vuorostaan ovat erikoiskasvatuksen ja kalliin erityishoidon tarpeessa. Nostamalla esiin vain Hedmanin perheen kannanottoja, teen tässä artikkelissa hieman väkivaltaa niille monille opettajille ja virkamiehille, jotka toimivat vilpittömästi vammaishuollon kehittämisen hyväksi ja saivat osaltaan aikaan sen, etteivät ääri-ilmiöt toteutuneet Suomessa.

Harjulan tutkimus on paikoitellen rankkaa luettavaa, ei tekstin muodon, vaan sen sisällön puolesta. Hän nostaa vähäeleisesti esiin sellaisia puolia vuosisadan vaihteen suomalaisesta kasvatuskeskustelusta, joita ei ole ollut tapana käsitellä historiankirjoituksessa, ei varsinkaan koululaitoksen ja kasvatusajattelun historiaa käsittelevissä teoksissa. Tämä teos on myös erittäin tärkeä puheenvuoro kun ryhdymme kartoittamaan suomalaiskansallisen metahistorian, suuren kertomuksen syntyä.

FL, KM Lauri Kemppinen
kasvatustieteen assistentti
Turun yliopisto

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *