Kostamo, Eila (toim.): Rakas vanha trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863-1876. Käännös: Kostamo, Eila. WSOY, 2007. 611 sivua. ISBN 978-951-0-33191-0.
Viime vuosina suomalaista lukijakuntaa on hemmoteltu. Roskatulvan seasta on noussut esiin muutamia erinomaisia ranskalaisen kirjallisuuden suomennoksia, joille voi hyvin antaa vaativan nimikkeen kulttuuriteko. Yleensä näiden tekojen takaa on löytynyt niin sanottu pienkustantaja, esimerkiksi Desura, Loki-Kirjat ja Sammakko, joka ei ehkä enää olekaan pieni vaan keskisuuri. Toinen erityispiirre näissä suomennoksissa on ollut, että niiden tekijäksi sekä syvällisen viiteapparaatin ja loppu-/jälkisanan laatijaksi mainitaan eräs Antti Nylén.
Tällä kertaa suomennoksen ja toimittamisen on tehnyt Eila Kostamo, joka ennenkin on askarrellut Flaubertin parissa, ja kustantajana itse WSOY, jonka mainetta Kostamon työ parantaa. 600-sivuiseen niteeseen sisältyy selvitys lähde-editioista, vaikkei Kostamo mainitsekaan, paljonko hän kirjeistä on suomentanut. Kirjeissä on Kostamon selventävät loppunootit, mutta ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa” ei viittaa ensisijaisesti Voltaireen vaan Leibniziin, johon Voltaire viittaa.
George Sand (alkujaan Aurore Dupin) soittaa suomennoskokoelman ensiviulua jo nimiölehdellä ja sama jatkuu yli kymmensivuisissa elämäkertatiedoissa ja itse kirjeiden jälkeen jälkisanoissa. Tämä lienee perusteltua, vaikken laskenutkaan, kumpi suomennoskokoelmassa kirjoittaa toiselle enemmän. Mutta Sand on näitä ”unohdettuja”, joista tiedetään ehkä nimi ja se että hän oli nainen, ja päälle joku sanoo ”George Eliot”, kun taas Flaubertin tai lähinnä hänen Rouva Bovarynsa tuntevat lukiopojatkin niin kuin he tuntevat Oikeusjutunkin, kuten sanoo Kafka vasta-alkajille ja edistyville. Voi myös sanoa, että Flaubertin vaikutus on ollut suuri, kun taas Sandin vaikutuksesta on vaikea sanoa mitään. Jälkisanoissaan Kostamo mainitsee, että Flaubertin ovat omineet muun muassa realistit, naturalistit, symbolistit, freudilaiset, juonettoman romaanin kannattajat, avantgardistit ja postmodernistit.
Niteen lopussa on mielenkiintoinen osuus ”Aikalaisia”, jota lukiessa tuli mieleen Antti Nylénin Huysmans-suomennos Vastahankaan, niin perinpohjaista on tehdä vielä 18-sivuinen katsaus niihin persooniin, jotka Sandin ja Flaubertin ajassa vaikuttivat. Voidaan hyvin sanoa, että silloin rakastetaan aihetta. Näitä kyynikkosuomennoksia ja ”-toimituksia” olemmekin jo lukeneet aivan tarpeeksi. Mutta kaksi huomautusta on silti esitettävä. Ensinnäkin, mitä tapahtui Aurorelle eli Lololle, Sandin lapsenlapselle, jota Sand alituiseen kirjeissään kehuu? Aikalaishakemistossa ei mainita edes hänen elinvuosiaan! Toiseksi, Kostamo lyhentelee nimiä aivan turhaan, vai onko kyseessä painotekninen pakko, en tiedä. Maxime Du Camp on vuorotellen ”Du Camp” ja ”Du C.”.
Gustave Flaubert ja George Sand olivat aivan erilaisia kirjailijoita ja henkilöitä. Voidaan sanoa, että he olivat toistensa vastakohdat. Heillä oli myös ikäeroa, Sand oli syntynyt 1804 ja Flaubert 1821, tästä syntyy moniin Sandin kirjeisiin opettavainen sävy, kun taas Flaubert mankuu Sandille kuin äidilleen, esimerkiksi äidistään, joka usein oli Flaubertin, poikamiehen, ainut kumppani. Sandilla sen sijaan oli poika, tämän vaimo ja heidän kaksi tytärtään. Tunnelmat kahdesta maalaisasunnosta lähetetyissä kirjeissä ovat usein hyvin erilaiset. 31.elokuuta 1872 Sand kirjoittaa Flaubertille tähän tapaan: ”Vallitseva intohimoni on kaiken kaikkiaan Aurore. Elämäni on ripustettu hänen elämäänsä. — Voi! miten vähän kirjallinen olenkaan! halveksi minua, mutta rakasta minua yhä. (kursivointi Sandin)” Flaubertilla ei ollut mitään tällaista, vaikka hän oli paljossa kasvattanut sisarentytärtään Carolinea, mutta tämä oli jo aikuinen ja avioitunut.
Mikä Sand oli Flaubertille, sen lisäksi että oli kollega ja aivot omaava kanssaihminen? Sand tosiaan oli kuin äiti Flaubertille, ehkä siksikin, ettei Sandista oikein enää ollut rakastajattareksi, vaikka molemmilla oli ollut intiimisuhteita taiteilijakollegoihinsa. Flaubertilla oli ollut Louise Colet, Sandilla Alfred de Musset ja Frédéric Chopin.
Sand kirjoitti romaanin vuodessa ja näytelmiä ehtiessään. Flaubert puolestaan teki romaanejaan vuositolkulla, etsi ja luki aineistoa todella paljon, ja hioi lausetta pitkään. Sandin ja Flaubertin kirjeenvaihdossa pääsemme tutustumaan kolmen Flaubertin romaanin tekoon. Sydämen oppivuosien ilmestymisen jälkeen Flaubert tilittää 7. joulukuuta 1869: ”Teidän vanhan trubaduurinne ylitse kävellään uskomattomalla tavalla. Ihmiset jotka ovat saaneet minulta kirjani kappaleen arastelevat puhua minulle siitä. Pelosta että he kompromettoivat itsensä tai säälistä minua kohtaan. — Theo ei ole paikalla eikä kukaan (ei kerrassaan kukaan) käy puolustamaan minua.” Kuvaavasti Flaubert käyttää samaa sanaa ”kompromettoida” neljä päivää aiemmin lähettämässään kirjeessä. Ja 17. joulukuuta Flaubert sanoo näin: ”Vakuutan teille, että teidän vanhan trubaduurinne persoonaa kohtaan tunnetaan vihaa. Se on ilmeistä artikkeleissa. Onneksi en ole herkkätunteinen mies! (kursivointi Flaubertin)” Flaubertilla oli kova tarve vakuuttaa, lähinnä itselleen, ettei ole herkkätunteinen mies, vaikka sitä hän juuri oli. Tietyssä vaiheessaan hän toivoo olevansa kuollut, sitä hän toistelee yli 60-vuotiaalle kirjeystävälleen, jolle kuolema oli iän vuoksi ihan konkreettinen vaihtoehto.
Mutta pian Flaubert alkaa tehdä uutta romaania, joka tosin oli vanha Pyhän Antoniuksen kiusaus, jota hän oli suunnitellut ja kirjoittanut jo nuoruudessaan. Tulee mieleen Nora Joyce, joka huokaili Odysseuksen jälkeen, että nyt se on taas alkanut tehdä uutta romaania, vasta kun edellisestä päästiin. Joka tapauksessa Flaubert taas uppoutuu työhön, kiertelee ja kaartelee entistä innokkaammin Sandin luona käyntiä ja Sand alkaakin epäillä, että Flaubertia olisikin parempi nimittää ”erakkomunkiksi” kuin ”vanhaksi trubaduuriksi”.
Mutta Pyhän Antoniuksen kiusaus oli vasta alkua verrattuna romaaniin ”kahdesta ukkelista”, joka ilmestyi postuumisti nimellä Bouvard ja Pécuchet. Aiemmin Flaubert oli keskittynyt vain yhteen asiaan, joka oli Rouva Bovaryssa maaseutukaupungin väki, Sydämen oppivuosissa porvarit ja Pyhän Antoniuksen kiusauksissa erakon elämä, mutta Bouvardissa ja Pécuchetissa Flaubertin tutkimuskohteena oli kaikki (ja samalla ei-mikään). Ennenkin Flaubertin lukuohjelma oli ollut valtaisa, nyt se oli valtaisin. Kun Flaubert, toviksi, hylkää romaanin, Sand vastaa 8. lokakuuta 1875: ”– olet luopunut työskentelystä aiheen parissa jolla ei olisi ollut menestystä. Tee jotakin joka on lähempänä maan kamaraa ja sopii kaikille.” Tässä näkyy jälleen elämän- ja taidekäsitysten erilaisuus, Sandin seesteisyys verrattuna Flaubertin raivoon eli ”karjuntaan”, niin kuin sitä kirjeissä kutsutaan.
Joulukuun 8. 1874 Sand kirjoittaa Flaubertille: ”Sinä rakastat liikaa kirjallisuutta, se vielä tappaa sinut mutta sinä et saa tapetuksi ihmisen tyhmyyttä. Poloinen rakas tyhmyys, minä en sitä vihaa vaan katson siihen äidillisin silmin. Sillä se on lapsuutta ja kaikki lapsuus on pyhää.” Sand oli isoäitinsä kasvattama ja isoäidit usein kasvattavat varsin hellästi, lähin esimerkki löytyy Sandin omasta isoäitiydestä, mutta Flaubert oli Sartren sanoin ”perheen idiootti” (tosin oivallisempi suomennos ehkä olisi ”perhehullu”), se poika, josta ei tullut isänsä työn jatkajaa, lääkäriä. Ehkä olikin onni, ettei Flaubertilla ollut perillistä, sillä kuka olisi voinut jatkaa hänen työtään.
Sand oli tasavaltalainen, mutta Flaubert ei tasavaltalaisuudesta välittänyt ja yleinen äänioikeus oli hänelle kauhistus, niin kuin se on monille edelleen. 1800-luvun jälkipuoliskon Ranskassa oli raivokkaita miehiä, jotka eivät voineet sietää moderneja uudistuksia. Flaubert kuului heihin, samoin Baudelaire, joka kertoi dandyn vain solvaavan väkijoukkoa, ei muuta. Sitten oli George Sand, raivokkaita miehiä hieman vanhempi nainen, joka rakasti elämää ja ihmisiä. Muodostuu hieno kontrasti. Baudelairekin oli yksinäinen ja lapseton, joutui jopa Belgiaan kärsimystiellään ja merkittävin naissuhde (äitinsä lisäksi) hänellä oli prostituoituun (”kurtisaaniin”). Van Goghilla prostituoituja oli enemmänkin, yhdelle hän jopa vei korvansa, hyvä ettei George Sand joutunut sitä aikaa enää näkemään.
Olisiko liioittelua sanoa, että Sand on ”ajanmukainen” ja Flaubert ”ajaton”? En tiedä. Mutta heidän kirjeenvaihtonsa on sekä ajankuva että ajattomia aiheita käsittelevä kooste, joka kannattaa lukea, ellei ole todella kiireistä muuta tekemistä. Myös suomennos on erinomainen, puhumattakaan tyylikkäästä ulkoasusta, joka sisältää ranskaa.