Yleistajuisesti ja osaavasti islamista

Aikana, jolloin perustiedot islamista alkavat vähitellen kuulua paitsi jokaisen toimittajan myös kohtuullisen sivistyneen kansalaisen tietovarantoon, lienee yllätys, kuinka vähän islamiin johdattelevia perusteoksia on saatavilla suomeksi ja kuinka vähän suomalaiset tutkijat sellaisia kirjoittelevat. Vaikka suomeksi on ilmestynyt erityiskysymyksiin johdattelevia tieteellisiä teoksia ja islamilaisesta kulttuurista kertovia tiiliskiviä, napakoita perusteoksia ei ole pahemmin kirjoitettu. Siksi nyt ilmestyneelle johdannolle on ehdottomasti tilaa ja tarvetta. Painotan sanaa johdanto, koska mistään käsikirjasta ei ole kyse.

Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Otava, 2004. 256 sivua. ISBN 951-1-18669-8.

Aikana, jolloin perustiedot islamista alkavat vähitellen kuulua paitsi jokaisen toimittajan myös kohtuullisen sivistyneen kansalaisen tietovarantoon, lienee yllätys, kuinka vähän islamiin johdattelevia perusteoksia on saatavilla suomeksi ja kuinka vähän suomalaiset tutkijat sellaisia kirjoittelevat. Vaikka suomeksi on ilmestynyt erityiskysymyksiin johdattelevia tieteellisiä teoksia ja islamilaisesta kulttuurista kertovia tiiliskiviä, napakoita perusteoksia ei ole pahemmin kirjoitettu. Siksi nyt ilmestyneelle johdannolle on ehdottomasti tilaa ja tarvetta. Painotan sanaa johdanto, koska mistään käsikirjasta ei ole kyse. Ymmärrän käsikirjan pikemminkin tilastoja, nippelitietoa yms. sisältäväksi hakuteokseksi, joka ei vaadi johdantoteoksen tavoin lineaarista kerrontaa.

Teos on jaettu kolmeen osaan. Ensiksi käsitellään islamin historiaa. Toiseksi valotetaan islamin oppia peruspilareista spesifimpiin uskonkappaleisiin ja velvollisuuksiin asti. Tässä osassa kerrotaan lyhyesti myös islamin erilaisista suuntauksista, lähinnä shiialaisuudesta ja suufilaisuudesta. Ne poikkeavat jonkin verran islamin pääsuuntauksesta sunnalaisuudesta, joka muutoin muodostaa käsittelyn kiinnekohdan. Islamia koskevat yleistykset tarkoittavat siis pääosin sunnalaista islamia. Kolmannessa osassa käsitellään "erikoistapauksia", joita yhdistää lähinnä se, että ne ovat oletetusti laajaa lukijakuntaa kiinnostavia ajankohtaisia aiheita. Tarkempaan syyniin pääsevät islamin mediajulkisuuden polttopisteet, kuten Iran, Irak ja terrorismi. Myös Samuel Huntingtonin ajatusta kulttuurien tai sivilisaatioiden välisestä kamppailusta tarkastellaan tässä yhteydessä. Seuraavassa esittämäni kriittiset huomiot eivät tarkoita, etteikö käsiteltävä teos olisi tällaisenaankin mitä tervetullein johdanto.

Islamin ja arabimaailman historia käydään kursorisesti mutta napakasti läpi aina islamin synnyn ja kukoistuksen kautta siirtomaavallan aikaan. Siirtomaa-ajan ja osittain sen jälkeisiä virtauksia, kuten arabisosialismia ja nationalismia, käsitellään lyhyesti. Olennaista nykytilanteen hahmottamisen kannalta on ymmärtää modernistisen ja fundamentalistisen islamin nousu. Nämä kaksi tekijää ovat määrittyneet suhteessa ns. traditionalistiseen valtavirran islamiin ja molemmat ovat suhtautuneet suufilaisuuteen hyvin kriittisesti. Kuvausta jäsentää vahvasti hallinto- ja hallitsijakeskeinen näkökulma. Valinta on ymmärrettävä ja tässä yhteydessä toimiva.

Kuvaus islamin historiasta ei varsinaisesti auta ymmärtämään islamin synnyn kulttuurisia ehtoja eikä se kerro Muhammadin toiminnasta enempää kuin tyypilliset islamiin johdattelevat artikkelit. Lisäksi mikäli kuvausta Muhammadin elämästä pidetään pikemminkin myyttinä kuin historiallisena tietona – näin on koska Koraania lukuunottamatta Muhammadin elämästä kertovat lähteet ovat peräisin pääosin 800-luvulta eikä profeetan elinajalta – tekijää voidaan kritisoida kaiken myyttitutkimuksellisen näkökulman sivuuttamisesta. Hämeen-Anttila tarjoaa pikemminkin lyhyen toisinnon siitä, miten islam tärkeintä profeettaansa kuvaa. Se on merkittävää sinänsä, mutta tarvitseeko johdattelevan teoksenkaan jäädä siihen? Tämän sijaan islamin poliittisen nykytilanteen ymmärtämiseen tekijän kuvaus antaa hyvät lähtökohdat.

Opin osalta käsitellään uskonnollisen auktoriteetin lähteet ja ne perinteiset pilarit. Nämä osiot eivät tarjoa mitään merkittävästi uutta, mutta ne toimivat hyvinä ja käyttökelpoisina johdantoina islamin oppiin. Opin kuvailu on tärkeää, mutta sen rinnalla olisi kiinnostavaa lukea myös käytännöistä. Opinkappaleiden ja niiden kehittelytapojen tarkastelu tulisi yhdistää uskontoetnografisiin kuvauksiin, jotka kertoisivat, miten oppi on käytäntöihin sopeutuva ja käytännöissä joustava. Opin tasolla viini ja muut päihdyttävät aineet ovat kiellettyjä, mutta käytännössä moni muslimi juo viiniä potematta huonoa omaatuntoa. Vastaavasti voimakas yhden jumalan korostaminen opin tasolla ei tarkoita, etteivätkö miljoonat muslimit olisi arjessaan huolissaan jinnien (tai djinnien) ja muiden henkiolentojen vaikutuksesta heidän elämäänsä. Tämän antropologisen hyveen hyödyntäminen jää oikeaoppisuuden kuvaukseen keskittyvässä teoksessa vähiin. Kenties Hämeen-Anttila voisi jo oman kokemuksensa nojalla paikata tätä puutetta. Vielä parempi olisi, jos hyödynnettäisiin antropologisia ja etnografisia kuvauksia muslimien käytännöistä.

Tarkempi tutustuminen kirjan viimeiseen osaan, erikoistapauksiin, osoittaa tekijän tarkastelevan nykyisen mediajulkisuuden ja maailmanpolitiikan kannalta näkyvimpiä tapauksia. Käsittely alkaa Iranista. Vuoden 1978 vallankumous määrittyy lähtölaukaukseksi nykyiselle islamin näkyvyydelle maailmanpolitiikassa. Siitä edetään muihin teemoihin. Lukijalle tarjotaan tiivis kuvaus valtioiden ja niiden suhteiden kehittymisestä. Tosin aiheet eivät kata koko mediajulkisuuden teemakirjoa, sillä yhä enemmän uutisoidaan myös islamin arjesta ja sen läsnäolosta "takapihallamme", erityisesti konflikteissa. On kuitenkin tärkeää, että lukijat saavat yksissä kansissa hyvän yleiskuvan Osaman retkistä sekä Yhdysvaltojen "juupas-ystävä-eipäs-ystävä"-tyyppisistä valtapoliittisista suhteista Afghanistaniin, Irakiin, Saudi-Arabiaan ja Sudaniin. Henkilökohtaisesti pidin Iranin tilanteen kuvausta erityisen onnistuneena. Samoin muistutus siitä, että terroristien vihollisina ovat pääosin Israel ja Yhdysvallat eikä niinkään länsimaat, on omiaan muuttamaan islamia koskevia stereotypioita. Huntingtonin teesin käsittely on heikompi osio. Teesi saadaan vaivoin esiteltyä olkiukkomaisessa muodossa ja se teilataan kevyin perusteluin "tieteellisiltä perustoiltaan horjuvaksi". Sen suosio selitetään uuskonservatiivisella politiikalla ja median luomalla islam-kuvalla. Vaikka en tunnustaudu Huntingtonin teesin kannattajaksi enkä varmastikaan ole sitä koskevan keskustelun asiantuntija, käsittelyn toivoisi kuitenkin olevan ryhdikkäämpää, johdantoteoksessakin.

Paikoitellen lukija voi hämääntyä ilmeisen tarkoitushakuisesta otteesta. On järkevää yrittää selittää, että islam ei ole yhtä kuin karvaisten sovinistien sivistymätön lauma. Silti varhaisen islamin hallintomuotojen kutsuminen demokraattisiksi (joskin teokratian vaippaan sullottuna) pikemminkin jatkaa demokratia-sanan toimimista tyhjänä merkitsijänä (koska se voi tarkoittaa kaikkea ja ei mitään) kuin auttaa ymmärtämään käsiteltävää asiaa. Samoin toistuvat ja sinänsä perusteelliset selitykset siitä, että tavallisesti jihad tarkoittaa pikemminkin kamppailua tai kampanjaa eikä varsinaista sotimista, ovat hyviä muistutuksia. Silti voitaisiin ainakin hypoteesina ehdottaa kahden merkityksen korreloituminen spatiaalis-käsitteelliseen erotteluun: islamin alueella (dár al-islám) – tarkoitetaan alueella sitten käsitteellistä tai maantieteellistä aluetta – korostuu sisäinen kamppailu, kun taas sen ulkopuolella (dár al-harb) painottuu (tai on painottunut) jihadin militaarisempi merkitys (ks. Bruce Lincoln, Holy Terrors, The University of Chicago Press 2003, s. 33). Tämä korrelaatio, jonka sopivuus on toki kyseenalaistettavissa, tuntuisi jäsentävän jihadin käsitettä paremmin kuin yhden merkityksen korostaminen toisen yli.

Vielä kolmas esimerkki. Moni ei-arabiankielinen muslimi käyttää sanaa Allah eikä käännä sitä vaikkapa Jumalaksi. Tämän väittäminen harhaanjohtavaksi ei ole tutkijan tehtävä. Hämeen-Anttila ilmeisesti tarkoittaa, että semanttisesti ratkaisu on ongelmallinen. Ratkaisu on kuitenkin monille muslimeille harkittu – teologisesti, ideologisesti ja poliittisesti. Sanavalinta – Allah vai Jumala – on itsessään kiinnostava empiirisen tutkimuksen aihe. Se on sosioretorinen keino määrittää itsensä ja uskontonsa yhteisyyttä tai erityisyyttä suhteessa toisiin. Tämä kuvio toistuu toisessa muodossa Hämeen-Anttilan kirjoittaessa, että erilaisilla maallikkojen jihadin julistuksilla ei ole "mitään uskonnollista auktoriteettia, vaan kyse on ollut puhtaasti poliittisesta retoriikasta." (S. 218) Aivan niin, mutta eikö olekin kiinnostavaa, että uskonnollinen retoriikka, jonka islam tässä tapauksessa tarjoaa, kykenee värähdyttämään niin monien rivioppineiden sielujen kieliä kamppailtaessa sosiaalisten ja poliittisten intressien toteuttamisesta? Siksi tutkimuksellisesti on tärkeää korostaa, että jihad-retoriikassa niveltyy uskonto ja politiikka, vaikkakin vailla opillista auktoriteettia. Nämä kuitenkin ovat vain marginaalisia reunahuomautuksia verrattuna siihen kunnioitettavaan työhön, jota Hämeen-Anttila tässäkin teoksessa jatkaa.

Otavan julkaisema perusteos on hieno esine kansia ja esilehden karttaa myöten. Se toimii johdantona, jota voi suositella kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle sekä myös opetuskäyttöön. Erityisesti toivon aivan tavallisten rivitoimittajien tutustuvan kirjaan, jos he tekevät juttuja islamista. Minä ainakin olen kyllästynyt puheluihin, joissa kysytään ovatko ne shiialaiset vai sunnalaiset siellä Irakissa niitä fundamentalisteja. Mitä seuraavaksi? Näkökulmani värittämä käsitys on, että islamista tarvittaisiin myös uskontotieteellisemmin tai pitäisikö sanoa uskontoteoreettisemmin orientoitunut johdanto. Kukahan sen kirjoittaisi?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *