Yleistajuisesti lasten- ja nuorten kirjallisuusterapiasta

Julkinen keskustelu lasten ja nuorten lukemisesta – tai sen puutteesta – tuntuu painottuvan lukemiseen tiedonhankintana, vaikka enemmän soisi puhuttavan myös kirjallisuuden kokemuksellisesta ulottuvuudesta sekä kielen ja tarinoiden keskeisestä merkityksestä tunteiden käsittelyssä ja identiteetin rakentamisessa. Pirjo Suvilehdon Oi ihana satu luotaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden terapeuttisia mahdollisuuksia ja sisältää käytännönläheisiä ajatuksia kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn soveltamiseen monenlaisissa yhteyksissä. Teos on suunnattu erityisesti lukijoille, joille kirjallisuusterapia ei ole ennestään tuttua.

Suvilehto, Pirjo: Oi ihana satu: lasten ja nuorten kirjallisuusterapia. Avain, 2020. 269 sivua. ISBN 978-952-304-213-1.

Lasten- ja nuorten kirjallisuusterapiasta on vähäisesti kotimaista tutkimusta ja yleistajuisia esityksiä. Pirjo Suvilehdon Oi ihana satu: lasten ja nuorten kirjallisuusterapia paikkaa aukkoa nivomalla yhteen aiempaa kansainvälistä ja kotimaista tutkimuskirjallisuutta ja kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn käytännön toteutuksia.

Teos pohjaa Suvilehdon väitöskirjaan (2008), joka on ensimmäinen Suomessa tehty väitöstasoinen tutkimus lasten- ja nuorten kirjallisuusterapiasta ja luovasta kirjoittamisesta. Suvilehto nojaa myös pitkäaikaiseen opetuskokemukseensa. Hän on luennoinut kirjallisuusterapiasta yliopistoissa sekä ollut mukana valtakunnallisessa kirjallisuusterapiaan perehdyttävässä koulutuksessa.

Suvilehto ammentaakin teoksessa monenlaisista lähteistä: tutkimuskirjallisuudesta, kaunokirjallisuudesta, omista opetuskokemuksistaan sekä tutkimusaineistoina olleista lasten ja nuorten teksteistä.

Suvilehdon teos on paitsi yleistajuinen myös monenlaisten lukijoiden käyttöön soveltuva. Pidän hyvin tärkeänä Suvilehdon ajatusta, että kirjallisuusterapeuttista työskentelyä ei rajata terveydenhuollon kliiniseen työhön, vaan sitä voidaan toteuttaa myös esimerkiksi kouluissa ja harrasteryhmissä (s. 50). Suvilehto tekee siis eron varsinaisen kliinisen kirjallisuusterapian ja väljemmin määriteltävän kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn tai kehityksellisen kirjallisuusterapian (s. 25) välillä. Teoksessa keskitytään jälkimmäiseen ja erityisesti ”kirjallisuusterapian käyttömahdollisuuksiin […] kehityksen haasteissa, lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä tukevissa ja ongelmia ennaltaehkäisevissä yhteyksissä” (s. 21).

Tällaisia yhteyksiä voivat olla yksilön elämäntilanteet, joihin liittyy suuria tai pieniä muutoksia ja tunteita, mutta myös jaetut kasvatukselliset hetket, jolloin esimerkiksi päiväkoti- tai kouluryhmässä opetellaan yhdessä käsittelemään tunteita tai pyritään lisäämään ymmärrystä omasta ja muiden ihmisten käyttäytymisestä. Kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita etäännytetysti: ”[sen] kautta voidaan puhua turvallisen välimatkan päästä lapsen ja nuoren kokemusmaailmasta” (s. 215), mikä tapahtuu kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä aina (turvallisen) aikuisen johdolla.

Suvilehto on määritellyt kohdeyleisökseen erityisesti opettajat ja kasvattajat varhaiskasvatuksesta kolmannen asteen koulutukseen. Teos kuitenkin soveltuu erinomaisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä lasten kanssa toimiville tahoille kuten puheterapeuteille, psykologeille tai sosiaalityöntekijöille sekä ylipäätään toimijoille, joita kiinnostavat kirjallisuusterapeuttiset lähestymistavat lasten ja nuorten kehityksen tukemisessa. Teoksessa esitellään niin yksilö- kuin ryhmätyöskentelyyn sopivia kirjallisuusterapeuttisia toimintamalleja ja harjoitteita, joten soveltamismahdollisuuksia on monenlaisia.

Lapset lähdössä kouluun Ruovedellä 1913, J. H. Aho, Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Kirjallisuusterapian historiaa, tutkimusta ja käytännön sovelluksia

Suvilehdon teos koostuu kahdestatoista luvusta, joista kolme ensimmäistä taustoittavaa lukua johdattaa kirjallisuusterapian määritelmiin, historiaan ja aiempaan tutkimukseen. Loput luvut käsittelevät erilaisia kirjallisuusterapian sovelluksia. Kolme soveltavista luvuista keskittyy tiettyihin ikäryhmiin liittyviin kysymyksiin: Suvilehto käsittelee runojen ja satujen hyödyntämistä varhaiskasvatuksessa, päiväkoti-ikäisille sopivaa terapeuttista kuvakirjaa sekä erilaisten kirjallisuusterapeuttisten menetelmien käyttöä nuorten kanssa. Kahdessa luvussa käsitellään psykoanalyyttisen viitekehyksen pohjalta myyttien ja satujen sekä unipäiväkirjan hyödyntämistä kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa.

Lisäksi soveltavissa luvuissa käsitellään tarkemmin luovan kirjoittamisen merkitystä kirjallisuusterapiassa sekä eläinkirjallisuusterapiaa. Teoksen päättävät lyhyet katsaukset kliiniseen kirjallisuusterapiaan sekä kansainväliseen yhteistyöhön ja tulevaisuuden näkymiin.

Taustoittavissa luvuissa määritellään kirjallisuusterapian käsitteistöä, esitellään lyhyesti aikaisempia tutkimuksia, käydään läpi muutamia historiallisia virstanpylväitä, ja välillä kuvataan tarkemmin joitain sovelluksia. Tämä on aihetta tuntemattomalle lukijalle tarpeellista, mutta selkeämpi fokusointi nimenomaan lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaan olisi helpottanut saamaan kiinni keskeisistä ajatuksista.

Alussa on tuntu, että kirjoittajan vankka tietous kirjallisuusterapian tutkimuksesta on typistetty hieman liian tiiviiseen tilaan. Paikoin vaikuttaa myös siltä, että kirjallisuusterapian määritelmä lavenee niin paljon, että mikä tahansa tunteisiin ja kokemuksiin liittyvä kielenkäyttö näyttäytyy terapeuttisena – henkilökohtaisesti en ole vakuuttunut esimerkiksi Paavalin kirjeiden terapeuttisuudesta (s. 63). Taustoituksessa vilahtelevat erilaisten kirjallisuusterapian sovellusten esittelyt jäävät lyhyiksi väläyksiksi. Kenties on kuitenkin tarkoitus, että lukija voi runsaiden lähdeviitteiden kautta tarkemmin perehtyä itseään kiinnostaviin tutkimuksiin ja kirjallisuusterapian toteutuksiin.

R.W. Buss: Ghost story. Advertisement for Dr. Jayne’s Expectorant, National Library of Medicine.

Jos alku tuntuu hengästyttävältä, soveltavissa luvuissa tahti tasoittuu ja erilaisten käytännön lähestymistapojen ja harjoitteiden esittelyn lomassa kirkastuvat myös lasten ja nuorten kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn lähtökohdat ja tavoitteet. Suvilehdon mukaan kehityksellinen kirjallisuusterapia voi alkaa jo vauvaiästä (s. 75) ja toimia kehityksen tukena kaikissa sen vaiheissa. Tällöin esimerkiksi lapselle ja lapsen kanssa lukemisen tärkeyttä ei korosteta vain kielen (teknisen) oppimisen vuoksi, vaan myös laajemmin vuorovaikutustaitojen ja sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta.

Samoin esimerkiksi nuorelle lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole pelkkää tiedon prosessointia, vaan kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä lisäävät ymmärrystä itsestä ja muista. Ajatuksina nämä eivät liene ole lasten ja nuorten kanssa työskenteleville tahoille uusia, mutta Suvilehdon teoksen etu on, että tavoitteet konkretisoituvat selkeästi kuvatuissa käytännön harjoitteissa.

Käytännön harjoitteiden kuvaukset ja niiden motivointi aiemman tutkimuksen ja kokemuksen pohjalta ovatkin teoksen parasta antia. Harjoitteita on eri ikäryhmille ja erilaisiin tilanteisiin, osa liittyy lukemiseen, osa kirjoittamiseen ja osa sekä että. Henkilökohtainen suosikkini on hyvin yleistajuisesti esitetty lastenkirjan kirjallisuusterapeuttinen analyysi (s. 110–114), johon soisi tutustuvan jokaisen, joka ei tiedä, mitä kaikkea kuvakirjan lukemisesta voi saada irti. Rikas, kokemuksellinen lukemistapahtumahan ei koostu siitä, että aikuinen mekaanisesti lukee lapselle kirjan tekstit, vaan aktiivisesta kirjan äärellä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta, joka parhaimmillaan laajentaa lapsen kieltä, kokemuspiiriä ja ymmärrystä.

Jessie Willcox Smith, Fairy Tales. Boston Public Library, Wikimedia Commons.

Itselleni tuoretta näkökulmaa kirjallisuuden kokemuksellisuuteen avasi erityisesti eläinkirjallisuusterapiaa käsittelevä luku: miten havainnoida ja kuvitella eläimiä ja luontoa monin tavoin, luonnon keskellä tai eläinten kanssa. Eläimistä ja luonnosta lukeminen ja kirjoittaminen voi olla lapselle ja nuorelle kirjallisuusterapeuttista niin oman ihmisyyden kuin esimerkiksi ekologisten ongelmien pohtimisen kannalta.

Lopuksi on todettava, että teoksessa puhutaan paljon lapsen ja nuoren kehityksestä, mihin nähden on hieman harmillista, että tekstissä ammennetaan paikoin laajasti psykoanalyysin klassikoiden eli Freudin ja Jungin teorioista, vaikka psykoanalyyttiset lähestymistavat eivät enää edusta nykykehityspsykologian valtavirtaa. Näin tuoreimman kehityspsykologisen tietämyksen ja kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn yhteyksien löytäminen jää usein lukijan tehtäväksi. Tehtävä ei sinänsä ole vaikea: kirjallisuusterapeuttisen toiminnan hyödyt on helppo nähdä esimerkiksi lapsen mielen teorian kehityksen kannalta.

Terapeuttisesti hyvää lastenkirjaa etsimässä

Kirjavinkkilistana Suvilehdon teos ei toimi – eikä sen pidäkään. Lukujen lopussa olevat lyhyet esimerkkilistat suositeltavista lasten- ja nuortenkirjoista jäävät pintaraapaisuiksi etenkin, kun niihin liittyviä teemoja ja lukijaryhmiä ei tarkemmin avata. Vinkkilistat ovat kenties myös ristiriidassa terapeuttisesti hyvän kirjan kriteerien kanssa. Kuten Suvilehto toteaa, kirjallisuusterapiassa on keskeistä valita juuri tietylle lukijalle tiettyyn tilanteeseen sopivat kirjat (s. 32) ja ”[t]erapeuttisesti hyvälle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle ei löydy yhtä oikeaa määritelmää” (s. 223). Hyvin monenlainen teksti voi olla sopiva tietylle lukijalle tietyssä tilanteessa. Valintaan vaaditaan terapian toteuttajan tilannetajua, ymmärrystä kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn tavoitteista ja tietämystä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, joskin viimeinen voi toteutua myös yhteistyönä kirjastonhoitajien kanssa.

Vinkkilistat myös vanhenevat huomattavasti nopeammin kuin Suvilehdon teoksen keskeisin anti: teos avaa monipuolisesti kirjallisuuden terapeuttisia ulottuvuuksia ja soveltamismahdollisuuksia ja antaa lukijalle ymmärrystä lähteä itse etsimään omiin tarkoituksiinsa sopivia kirjoja. Tässä mielessä Suvilehdon teosta voi suositella myös lukijoille, jotka eivät ajattele varsinaisesti soveltavansa kirjallisuusterapeuttisia työskentelytapoja, mutta kaipaavat muistutusta kirjallisuuden, tarinoiden, lukemisen ja kirjoittamisen merkityksestä lasten ja nuorten kehitykselle, itseymmärrykselle ja hyvinvoinnille.

Christ’s Descent into Hell, detalji, Hieronymus Boschin seuraaja, 1550-luku. The Met, Harris Brisbane Dick Fund.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *