Yliopiston roolista suomalaisessa yhteiskunnassa

Pitkän linjan yliopistomiehen Ilkka Niiniluodon kirjoittama kirja ”Dynaaminen yliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987-2010” on tervetullut lisä keskusteluun koulutuksen, tutkimuksen ja  huippuosaamisen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle. Niiniluoto on tehnyt pitkän päivätyön eri tehtävissä Helsingin yliopiston palveluksessa. Kirja alkaakin kuvauksella uuden ylioppilaan taipaleesta yliopistolla ja osakunnassa, jatkuu siitä ensimmäisten virkojen kautta professoriksi, dekaaniksi, vararehtoriksi ja kansleriksi.

Niiniluoto, Ilkka: Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987-2010.. Gaudeamus, 2011. 400 sivua. ISBN 978-952-495-194-4.

Aluksi

En tiedä onko Niiniluodon tarina täysin ainutlaatuinen Suomessa. Joka tapauksessa se on aito suomalainen menestystarina, terävä-älyisen ja laaja-alaisen ajattelijan, tutkijan ja hallintovirkamiehen kehityskertomus Suomen suurimman yliopiston eri tehtävissä aina rehtoriksi ja kansleriksi saakka.

Niiniluodolla on ollut mahdollisuus tarkkailla suomalaista yliopistolaitosta ja korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaamme aitiopaikaltaan. Tämän lisäksi hän on äärimmäisen selkeä kirjoittaja, jonka älykästä ja punnittua tekstiä on vaivatonta lukea. Tuloksena on painavaa asiaa tärkeästä aiheesta. Edellä mainituista syistä onkin hienoa, että Niiniluodon tärkeät puheenvuorot on nyt toimitettu yksiin kansiin.

Viestistä ja rakenteesta

Niiniluodon teksti on punnittua ja harkittua. Hän pysyy korkeakoulu- ja tiedepoliittisissa linjauksissaan uskollisina omille ajatuksilleen läpi koko kirjan. Miltei neljännesvuosisadan aikajanakaan ei tässä mielessä ole ongelma. Teos voisi olla yksinään jo jonkunlainen ”yliopiston historia”, niin paljon asiaa ja tietoa se sisältää Helsingin yliopiston eri vaiheista. Kirjassa on kymmeniä painavia megaluokan kannanottoja yliopistolaitoksen, korkeakoulu- ja tiedepolitiikan järjestämiseksi sekä suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi. Luettavuuden nautintoa häiritsee hieman se, että mukana on myös puheita, kirjoituksia ja pöytäkirjan otteita yliopiston arkipäiväisestä hallinnosta. Kokonaisuus voisi siis olla korkealentoisempi ja kirjan teemat yhtenäisempiä.

Teoksessa on valtava määrä aiheita, henkilöstön palkkausjärjestelmästä filosofiaan, vastinekirjoituksista juhlapuheisiin. Kirja voisi näin toimia myös työnhakuoppaana jokaiselle rehtorin virasta haaveilevalle. Mukaan on hyväksytty rehtorin puheita jopa patsaiden julkistamistilaisuuksista, ilmeisesti jonkinlaisena kuriositeettina suuren yliopiston rehtorin vaihtelevista työtehtävistä. Tässä mielessä se toki vastaa otsikkonsa teemaan dynaamisesta sivistysyliopistosta koko väriskaalan laajuudelta.

Joukossa on lukematon määrä loistavia klassisia sitaatteja Snellmanilta ja Topeliukselta. Niiniluoto tekee suuren palveluksen toistaessaan omien suurmiestemme yhä ajankohtaisia viestejä. Turhan usein lähdetään merta edemmäs kalaan ja haetaan viisauksia ulkomaalaisten kirjoittajien teksteistä.Myös Niiniluodon omasta kynästä irtoaa nautinnollisia aikalaishavaintoja ja kommentteja. Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlissa vuonna 1990 tarkkavaistoinen ajattelija tunnisti ajanmerkit ja aisti lähestyvän romahduksen läheisyyden:

”Käsitykseni mukaan me elämme aikaa, jossa kulutusjuhla on saanut valomerkin, ehdottoman varoituksen ympäristön sietokyvyn ja sen myötä ”tarjoilun” loppumisesta. Maailma jatkaa silti optimistisesti eteenpäin virvatulen tavoittelua niin kuin mikään ei olisi muuttunut, niin kuin lisäaikaa, uusia markkinoita ja kasvua riittäisi rajattomasti. – – – Neonvaloissa leikkivä postmoderni sukupolvi puolestaan käyttäytyy niin kuin ravintolayleisö valomerkin jälkeen: tilataan nopeasti lisää ja pidetään hauskaa, kunnes valot kokonaan sammuvat.” (s.88)

Niiniluoto sivuaa usein valtionhallinnon parjattua tuottavuusohjelmaa (henkilöstön vähentämistä ja sitä kautta mekaanisesti ”tuottavuuden” lisäämistä). Esimerkkinä mainittakoon seuraava lainaus:

”… se (tuottavuusohjelma) jää historiaan kuriositeettina, jossa talouden veturin vauhtia ajateltiin parannettavan polttoainetta vähentämällä.” (s.296)

Erityistä huolta Niiniluoto kantaa tutkimuksen asemasta yliopistoissa. Ilman korkeatasoista, itse asiassa kansainvälisesti korkeatasoista, perustutkimusta yliopistot näivettyvät. Tämä näkyy välittömästi rahoituksen tason laskemisena, parhaiden tutkijoiden poismuuttona ja oppilaspakona koulutuksen tason heikentyessä. Korkeatasoinen tutkimus on yliopistojen menestymisen avain sen ”kolmen tehtävän toteuttamisessa”.

Parannusehdotuksia ja jatkotoivomuksia

Teknisenä huomiona voisi toivoa henkilö- ja asiahakemiston laatimista kirjan loppuun. Hakemistot palvelisivat lukijaa, sen verran asiaa ja henkilöitä vilahtelee 400 sivun aikana. Luettavuutta lisäisi myös kirjoituksen alkuperäisen kohteen merkitseminen otsikon yhteyteen. Nyt lukija joutuu hakemaan tiedon tekstin lopusta löytääkseen foorumin, jossa kirjoitus on julkaistu ja jolle se on alun perin tarkoitettu. Kriittisen lukijan silmissä on suuri ero sillä, onko teksti julkaistu Yliopistolaisessa vai Taloussanomissa. Tai onko puhe pidetty Ilmatorjuntapatsaan paljastamistilaisuudessa vai Yliopiston 350-vuotisjuhlissa.

Viestiltään ja painoarvoltaan ansiokkaan teoksen kokonaisarvosanaa heikentää sen perusrakenne sadan(!) eri puheen tai kirjoituksen kokoelmana. Olisiko mahdollista, että Niiniluoto – joko yksin tai yhdessä muutaman muun sivistysyliopiston kannattajan ja tiedepolitiikan asiantuntijan kanssa – kirjoittaisi eräänlaisen tilinpäätöksen, yksiin kansiin toimitetun painavan ja punnitun mielipiteen yliopiston tilasta, roolista ja tulevaisuudesta Suomessa? Kunpa saisimme vielä nauttia kriittisen ajattelijan ja havainnoitsijan selkeästä visiosta yliopistoinstituution kehittämiseksi. Tällaista sanomaa tarvitaan kipeästi nyky-Suomessa, jossa sivistys ja kulttuuri tuntuvat liian usein jäävän lyhytnäköisen taloudellisen hyötyajattelun jalkoihin.

Lopuksi

Ilkka Niiniluodon Dynaaminen sivistysyliopisto on ajankohtainen teos kaikille, jotka tuntevat osallisuutta tai kiinnostuneisuutta yliopistolaitokseen, länsimaisen sivistysvaltion keskeiseen elementtiin. Yliopistot ovat yli 900 vuotta vanha instituutio ja samalla eurooppalaisen yhteiskunnan peruskiviä. Vuosisatojen aikana tiedeyhteisön kriittisellä metodilla tuottama uusi tieto on nykyaikaisen elämäntapamme elinehto ja edellytys. Bulkkituotteilla ja raaka-ainevarannoilla emme pärjää nousevien talousmahtien kanssa kilpailtaessa. Globaalissa kilpailussa sivistys, koulutus ja huippuosaaminen ovat suomalaisen ja eurooppalaisen kilpailukyvyn edellytys tulevaisuudessa. Jotain, joka erottaa meidät muista. Tästä aiheesta kannattaa jatkossakin kirjoittaa, julkaista ja lukea.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *