Ympäristöhistoriaa konstruktivismista kissanrasvoihin

Noin viikko sitten Helsingin Sanomissa oli pienehkö uutinen, jossa ympäristöhistoriaan perehtynyt toimittaja Juha Kuisma kritisoi Suomen nostamista ympäristönsuojelun mallimaaksi ja samassa yhteydessä valitteli sitä, että suomalaisen ympäristötietoisuuden kehitys liian usein esitetään jatkumona A. E. Nordenskiöldistä Koijärven kautta ympäristöministeriön perustamiseen. Unhoon jäävät sellaiset aiheet kuin 1800-luvulla alkanut vesiensuojelu ja sodan vaikutukset suomalaisten luontosuhteeseen.

Jalonen, Kimmo (toim.): Horjutettu tasapaino ja kadotettu harmonia - maaseutuyhteisö, ympäristö ja muutos.. Turun yliopiston historian laitos, 2000. 193 sivua. ISBN 951-29-1783-1.

Noin viikko sitten Helsingin Sanomissa oli pienehkö uutinen, jossa ympäristöhistoriaan perehtynyt toimittaja Juha Kuisma kritisoi Suomen nostamista ympäristönsuojelun mallimaaksi ja samassa yhteydessä valitteli sitä, että suomalaisen ympäristötietoisuuden kehitys liian usein esitetään jatkumona A. E. Nordenskiöldistä Koijärven kautta ympäristöministeriön perustamiseen. Unhoon jäävät sellaiset aiheet kuin 1800-luvulla alkanut vesiensuojelu ja sodan vaikutukset suomalaisten luontosuhteeseen. Kuisma halusi ”syvää” ympäristötietoisuuden historiaa, joka kuvaisi tutkimuskohdettaan elinkeinojen muutoksen ja teknologisten valintatilanteiden kautta. Tässä sellaista olisi tarjolla, kokonaisen kirjan verran.

"Horjutettu tasapaino ja kadotettu harmonia – maaseutuyhteisö, ympäristö ja muutos" on Turun yliopistossa vuodesta 1997 toimineen maaseutuyhteisön ja ympäristöhistorian tutkimusryhmän julkaisema artikkelikokoelma, järjestyksessä toinen. Kirjan aihepiiri, ympäristöhistoria, on itse asiassa minulle täysin vieras – teoksen nimi johdatti minut nimittäin uskomaan sisällöksi maaseutuyhteisön käsittelyä sosiaalisena ympäristönä, sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Mutta ei auta, yritän silti arvioida teosta jotenkin.

Teoksen kirjoittajakaarti koostuu nuorista, aloittelevista tutkijoista, maistereista ja muutamasta kandista, ja artikkelit liittyvät tekijöiden opinnäytetöihin. Ajallisesti aiheet ulottuvat keskiajalta nykypäivään saakka, ja temaattisesti keskiaikaisista maakaupoista aina rikkaruohojen torjuntakeinojen historiaan ja margariiniin liittyvien mielikuvien muutoksiin. Yhtenäisyys teoksessa on seurausta yhteisestä näkökulmasta – maaseudulla asuvien ihmisten vuorovaikutuksesta lähiympäristönsä kanssa. Yhteisönäkökulma tulee teoksessa melko rajoitetusti esille.

Kirjan alkupään artikkelit käsittelevät luontosuhdetta ja luonnon käyttöä teoreettisista lähtökohdista ja pitkän aikavälin ongelmana. Sami Louekari kysyy artikkelissaan, mikä on ympäristöongelma, ja päätyy vastauksessaan Katharina Hayles´in ajatukseen ”rajoitetusta konstruktivismista” (constrained constructivism): Ihminen tietoisena olentona rakentaa maailmankuvansa omien havaintojensa perusteella, mutta maailmankuvan rakennusprosessi on objektiivisten, ulkoisten pakotteiden ehdollistamaa. Samalla Louekari kysyy, miksi ja miten ympäristöongelmiksi käsitetyt asiat johtavat toimintaan ympäristön hyväksi – tai miksi ja miten eivät johda?

Sivujuonteena Louekari valitettavasti piirtää sosiologiaan (Giddens, Beck ym. modernin teoreetikot) nojautuen rajaa ja dikotomiaa esimodernin ja modernin välille. Tätä rajaa en historioitsijana voi hyväksyä, sillä se perustuu koko joukolle yksinkertaistuksia ja virheellisiä käsityksiä. Esimerkiksi kelvannee väite, jonka mukaan: ”Esimodernissa yhteiskunnassa ihmisten elämä rajoittui paikalliseen toiminta- ja kokemuspiiriin, jossa aika ja paikka oli sidoksissa toisiinsa. Ihmissuhteet olivat paikallisia ja perustuivat sukulaisuuteen”(s. 16). Jokainen ns. esimodernia aikaa (tai esiteollista aikaa, tai uuden ajan alkua, tai mitä nimitystä halutaankaan käyttää) tietää, ettei tämä väite pidä alkuunkaan paikkaansa.

Historiallisen ajan mekaanisen jäsentämisen vaaran välttää sen sijaan Minna-Liisa Mäkiranta, siitä huolimatta, että käsittelee varsin vaativaa aihetta, luonnon hyväksikäytön historiaa Suomessa pitkän aikavälin muutoksina. Hän liittää ihmisen luontosuhteen elinkeinojen muutokseen ja hahmottaa luonnon hyödyntämisen historian omistusoikeuden, tekniikan ja väestönkasvun historiana.

Teoksen ajallisesti varhaisempaan aikaan sijoittuvat artikkelit lähestyvät maaseutua selvemmin yhteisön näkökulmasta kuin myöhempään aikaan sijoittuvat kirjoitukset.

Kari Alifrosti käsittelee maatilojen kauppaa keskiajalla sekä kirjoitetun lain, että säilyneiden kauppakirjojen avulla oikeuskäytännön kannalta. Johtopäätös noudattaa aiempia tuloksia lain soveltamisen joustosta paikallisten olosuhteiden ja tapojen mukaan. Sami Männistön artikkeli ”Talonpoika kriisissä – Oripään sekä Tanskilan kylät kuolovuosien (1696-1697) ja Pohjan sodan aikana” käsittelee suomalaista yhteiskuntaa syvällisesti koskettanutta kriisiä paikallistasolla, kahden kylän puitteissa. Artikkeli keskittyy lähinnä taloudellisiin seikkoihin, eli siihen, kuinka kriisi vaikutti sukujen maanhallintaan. Kimmo Jalonen käsittelee artikkelissaan 1800-luvulla alkanutta kansanvalistusta erityisesti maanviljelystä koskeneen valistuksen näkökulmasta.

Siinä missä kauempaan menneisyyteen sijoittuvat artikkelit keskittyvät enemmän sosiaaliseen, ovat läheisempää menneisyyttä käsittelevät artikkelit lähestymistavaltaan puhtaammin ympäristöhistoriallisia.

Raija Ollila puuttuu kysymykseen suomenkarjan säilymisestä. 1860-luvulla maatiaisrotu selvisi uhanneelta häviämiseltä jalostettuja ulkomaisia rotuja paremman taudinkestävyytensä ansiosta, mutta rodun säilyminen on ollut jo 40 vuotta jälleen vaakalaudalla. Toivottavasti säilymisen edestä ponnistelevien ihmisten vaiva ei osoittaudu turhaksi, onhan suomenkarjan säilyminen tärkeää sekä kulttuurihistorialliselta, että geneettisen monimuotoisuuden kannalta.

Petri Kähkönen käsittelee kuhmolaisten asutustilojen metsänkäyttöä 1930-luvulla. Pohjoisessa Suomessa lex Kallion seurauksena synnytetyt asutustilat olivat huomattavasti suurempia kuin etelässä, ja huomattava osa pinta-alasta oli metsämaata. Vaikka valtio säilytti puuston omistusoikeuden usein silloinkin, kun asutustilallinen sen olisi halunnut lunastaa, ja halusi tiukasti kontrolloida uusien tilallisten metsänkäyttöä, muodostui metsistä silti huomattava taloudellinen resurssi, jonka avulla tilat saatiin maksetuksi ja jäipä metsärahoja monilla perheillä muuhunkin käyttöön.

Mari Jäppilä kirjoittaa rikkaruohojen torjunnan historiasta; artikkelin aikajänne ulottuu 1800-luvun lopun ensimmäisistä ruokasuola-, rikkihappo- ja arsenikkikokeiluista 1960-luvulla aloitettuun ”Rikkaruohosotaan”. Näin maallikkona artikkelissa olisi toivonut käsiteltävän hiukan enemmän käytettyjen torjunta-aineiden koostumuksia ja toimintamekanismeja, sekä laajempia ympäristövaikutuksia – nyt pahamaineinen DDT:kin vain vilahtaa sivuosassa.

Timo Kuukasjärvi käsittelee kirjan päättävässä artikkelissa margariiniin liittyneitä mielikuvia. Margariinin mielleyhtymäthän muuttuivat radikaalisti 1950-60-lukujen taitteessa alkaneet rasvasodan myötä; koko kansan halvasta ruokarasvasta tuli teurasjätteistä ja tauteihin kuolleiden eläinten ruhoista valmistettua ravinnoksi kelpaamatonta saastaa. Huhu kissanraatomargariinista eli niin sitkeästi, että saavutti minunkin lapsenkorvani vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Toimittaja Kimmo Jalosen kirjoittaman johdannon mukaan ”Horjutettu tasapaino ja kadotettu harmonia” on tutkimusryhmän keskustelupuheenvuoro muutoksen teemaan. Sen lisäksi kirja on mielenkiintoinen kurkistus maaseutuyhteisön ja ympäristöhistorian tutkimusryhmän työhön, väliraportti tutkimusteemoista ja tähän mennessä saavutetuista tuloksista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *