Hannele Cantellin toimittama Ympäristökasvatuksen käsikirja on näpsäkkä ja monipuolinen opas. Se on laadittu oppikirjaksi ympäristökasvattajien koulutuksen tarpeisiin, mutta aihepiiriä hyvin taustoittavana ja runsaasti konkreettisia esimerkkejä sisältävänä sitä voi soveltaa laajempaankin käyttöön. Teos antaa paljon myös teoreettista näkökulmaa kaipaaville katsauksissaan ympäristökasvatuksen alan kehitykseen ja teorioihin sekä ympäristö- ja kulttuurifilosofisissa pohdinnoissaan. "Ympäristöä" lähestytään monipuolisesti, sen eri ulottuvuudet huomioiden, eli luonnonympäristöjen ohella huomioidaan täysipainoisesti kulttuuriset ja sosiaaliset ympäristöt sekä eettiset ja esteettiset arvot. Ympäristökasvatuksen alaan kuuluu sisäänrakennettuna monitieteisyys ja holistisuus, ja teosta voikin suositella sekä luonnontieteellisten, yhteiskuntatieteellisten että humanististen alojen harjoittajille.

Teorioiden ja ympäristökasvatuksen toimintamallien – miten ympäristössä opitaan, mitä ympäristöstä opitaan ja kuinka ympäristön puolesta opitaan toimimaan – ohella annetaan runsaasti esimerkkejä käytännön ympäristökasvatushankkeista. Vaikka teos ei varsinainen menetelmäopas olekaan, siitä löytyy selitys sekä sille, mitä ovat Vihreät Liput ja Metsämörrit, että esimerkkejä vaikkapa ympäristöohjelman laadintaan. "Käsikirjaan" on listattu myös jonkin verran alan toimijoita ja yhteistyötasoja. Myös kohtalaisen laaja kirjallisuuslista löytyy. Listat tarjoavat vähän kaikkea, mikä kuvaa holistisen ympäristötutkimuksen yhtä erityispiirrettä. Kaikenkattavuus voi näyttäytyä vahvuutena silloin, kun vaaditaan tiederajat ylittävää otetta "ympäristön" kaltaisen monimerkityksisen ilmiön edessä, mutta heikkoutena sillä on usein liian laajalle kurkottaminen.

Kirjoittajat ovat sekä ympäristöalojen konkareita että uusia nimiä – mukana ovat aakkosjärjestyksessä Päivi Anunti, Hannele Cantell, Jaana Hiltunen, Lea Houtsonen, Mira Jarkko, Marjut Joensuu, Taina Kaivola, Anna-Liisa Kiiskinen, Sanna Koskinen, Laura Manninen, Hanna Nordström, Irmeli Palmberg, Kirsi Palviainen, Hannele Rikkinen, Liisa Suomela, Sirpa Tani, Mika Vanhanen, Kirsi Verkka, Risto Willamo ja Lili-Ann Wolff.

Ihminen voi jos tahtoo

Käsikirja tarjoaa ensinnäkin selkeän johdannon ympäristökasvatuksen alan kehitykseen. Lili-Ann Wolff käy läpi sekä ympäristökasvatuksen kansainvälistä että kotimaista kehitystä, ja nostaa esille ne ohjelmat ja tavoitteet, joita mm. Brundtlandin raportin ja Agenda 21:n myötä on noussut esille. Kansainvälisistä sopimuksista löytyy se kehikko, jonka varaan ympäristökasvatusta tänä päivänä rakennetaan. Taloudellisesti, ekologisesti sekä sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä kehitys on haaste, joka asettaa ympäristökasvatuksen tavoitteet korkealle. Paitsi maailman tila, myös sen tulevaisuus huolettavat.

Ympäristökasvatuksen tematiikka on tänä päivänä huomattavasti laajempi kuin vielä silloin, kun puhuttiin lähinnä luonnonsuojelusta. Kestävän kehityksen kautta mukaan tulevat paitsi ekologiset kysymykset, myös mm. taloudellinen kestävyys ja oikeudenmukaisuus, kulutuskysymykset, maailmankauppa, kulttuuriperinne, rakennettu ympäristö, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja monikulttuurisuus.

”Ympäristön” monipuolinen tulkinta

Risto Willamon, Liisa Suomelan ja Liisa Tanin kirjoittama luku ”Ympäristö: luontoa vai kulttuuria?” on erittäin hyvää taustamateriaalia kenen tahansa ympäristön määrittelystä kiinnostuneen luettavaksi. Tarkoitetaanko "ympäristöllä" luonnonympäristöä, rakennettua ympäristöä tai kulttuuriympäristöä, kulutusympäristöä, ihmisen sosiaalista ympäristöä, elin- tai kokemusympäristöä vai mitä sillä halutaan tarkoittaa?

Willamo aloittaa "luonnon" määrittelystä. Hän tuo luonnon ja ei-luonnon määrittelyyn rakenteellisen jaottelun sijaan toiminnallisen tarkastelun, jossa ekologinen ja inhimillinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa. ”Luonnon” määrittely on tärkeää, koska muutoin emme tiedä mitä pitäisi suojella, ja miksi. Mistä siis puhutaan silloin kun puhutaan ”luonnosta”? Willamon toiminnallisen määritelmän mukaan ajatellen luonto on kaikkialla. Toiminnallisuus ja jatkumoajattelu eivät kuitenkaan ole vielä kovin hyvin sisäistettyjä – metsään mennään ”luontoretkelle” mutta kauppaan ei mennä ”yhteiskuntaretkelle”. Onko siis niin, että yhteiskunnassa ollaan koko ajan, kun taas luontoon mennään erikseen? Toinen raja tavataan vetää ihmisen sisäisen ja ulkoisen luonnon välille, mikä ilmenee esimerkiksi käsitteessä ”luonnonsuojelu”, jossa suojelija ja suojelun kohde eriytetään. Tällöin häviää näkyvistä se, pitäisikö hoitaa luontoa vai ihmistä – tapaamme esimerkiksi sanoa että ilma on saastunutta, vaikka tarkempaa olisi todeta että ilmaa on saastutettu. Willamon mukaan olisikin syytä alkaa tiedostaen ja vastuullisesti puhua luonnon muuttamisesta eikä muuttumisesta.

Siinä missä Willamo avaa "luonnon", Suomela ja Tani puolestaan avaavat ”ympäristön” erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Kuten tunnettua, termi ymmärretään monin eri tavoin. Useimmat luonnontieteelliset lähestymistavat katsovat, että ympäristö voidaan hahmottaa kokijan ulkopuoliseksi kokonaisuudeksi. Käsitys on varsin lähellä perinteistä luonto-ihminen -dualismia, mutta toisaalta on myönnettävä, että luonnontieteellinen lähestymistapa tuottaa paljon arvokasta tietoa maailman toiminnasta. Luonnontieteellisen mallin ohella ympäristö voidaan mieltää eletyksi ympäristöksi, elämänpiiriksi, joka jäsentyy merkitykselliseksi koettujen asioiden ja ilmiöiden kautta. Lähestymistapa on tuttu ympäristöestetiikasta, -psykologiasta ja humanistisesta maantieteestä, ja sen avulla voidaan korostaa ihmisen henkilökohtaista, toiminnallista ja koettavaa ympäristösuhdetta. Tämäkin on vaarassa jäädä irralliseksi näkemykseksi ilman yhteyttä sosiaaliseen ympäristöön. Kolmas tapa tulkita ”ympäristö” onkin nähdä se yhteiskunnallisesti tai sosiaalisesti tuotettuna kokonaisuutena, mitä kautta voidaan tarkastella ympäristökysymyksen yhteiskunnallista ja historiallista rakentumista. Suomela ja Tani ehdottavat integroivaa lähestymistapaa: heidän mielestään luonnontieteellinen, humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen ympäristökäsitys tukevat toisiaan, ja niitä kaikkia tarvitaan ympäristökasvatuksen taustaksi.

Kestävän kehityksen kautta tulevaisuuskasvatukseen?

Ympäristökasvatus mielletään teoksessa pääasiassa pragmaattisesti kestävän kehityksen kasvatuksen synonyymiksi. Samalla kuitenkin huomioidaan, että ala muuttuu ja kehittyy, ja viitteitä on mm. tulevaisuuskasvatuksen suuntaan. Kestävän kehityksen kasvatuksen aikakäsitys pohdituttaa: Lili-Ann Wolffin mielestä kestävä kehitys ei ole nopean tiedon asia, vaikka olisi kuinka kiire. Ja kiire on, jos tulevien sukupolvien mahdollisuudet halutaan turvata.

Alun ympäristökasvatuksen historiaa ja teorioita käsittelevien lukujen jälkeen kirjan luvut 5-8 käsittelevät käytännönläheisesti ympäristökasvatuksen suunnittelua ja arviointia, keinovalikoimia ja tulevaisuudennäkymiä. Prosessuaalinen ja syklinen näkökulma ovat teoksessa vahvasti esillä. Ympäristökasvatus lähtee suunnittelusta ja päätyy arviointiin, joka puolestaan toimii tukena uusille suunnitelmille. Laura Manninen ja Kirsi Verkka ovat laatineet koosteen erilaisista suunnittelun, toteuttamisen, arvioinnin ja parantamisen vaiheista; mukana on myös kriteereitä ja muita apuvälineitä sekä konkreettisia esimerkkejä, joiden avulla koulujen ympäristökasvatusta voidaan toteuttaa. Hanna Nordströmin (osin Sanna Koskisen) kirjoittama luku ympäristökasvatuksen toimintamalleista on selkeä, ajanmukainen ja monipuolinen pikaopas ympäristöpedagodiikan käytäntöjen kirjavalle kentälle.

Loppuluvut on suunnattu lähinnä kouluopetuksen tarpeisiin ja sellaisenaan ne palvelevat lähinnä opettajia ja kasvattajia. Pienellä laajennuksella mukaan olisi saatu myös alun puheenvuoroissa kunnianhimoisesti hahmoteltu laajempi ulottuvuus (työpaikat, -yhteisöt ja liike-elämä). Aikuispedagogiikka jää kuitenkin teoksessa vielä sivuun, vaikka siinä todetaankin usein, että ympäristökasvatus ja etenkin kestävän kehityksen kasvatus on kaikkia koskettava kysymys. Käsikirja täyttää kuitenkin hyvin paikkansa käsikirjana, oppaana ja kentän esittelijänä. Hyvä kirjahan nostattaa aina jatkokysymyksiä.