Yritys ja yhteiskunta ei ole perinteinen henkilöhistoria, eikä Huhtamäki itse ole huomion keskipisteenä. Huomio kohdistuu Huhtamäen ja hänen aikalaistensa välisiin suhteisiin. Käsittelyssä ovat sekä Huhtamäen henkilökohtaiset (egosentriset) verkostot, että kokonaisverkostot, joissa hänen asemansa vaihteli ja joihin hän saattoi olla osallinen vain välittäjien kautta. Verkostonäkökulmalla Teräs haluaa murtaa toisaalta henkilöhistoriallisen tutkimuksen konventioita, toisaalta liike-elämän historiassa yleistä self made man -tulkintaa, jollainen Huhtamäkeenkin on menestyneenä yrittäjänä liitetty.

Kysymys on myös mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisen vallankäytön tutkimisesta. Heikki Huhtamäen poikkeuksellisen vahva toiminta erityisesti politiikan ja kulttuurin alueella kertoo pyrkimyksestä laaja-alaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Asetelma on hedelmällinen elinkeinoelämän ja yhteiskunnan vuorovaikutusta käsittelevälle verkostotutkimukselle. Teräksen toimijakeskeinen, yksityiskohtainen analyysi Huhtamäen toiminnasta talouden, politiikan ja kulttuurin kentillä antaa eväitä ymmärtää paremmin myös sodan jälkeiseen Suomeen rakentuneen yhteiskunnallisen konsensuksen taustoja.

Verkostot nostavat maan huipulle

Huhtamäen aloittaessa teollisuusmiehen uraansa Pohjanmaalla muodostivat sukuverkostot merkittävimmän sosiaalisen pääoman lähteen. Huhtamäki oli oppinut käsityömäisen tuotannon ja myyntityön arvostamisen leipomo- ja makeisalan yrittäjänä toimineelta isältään. Huhtamäen appi, kokkolalainen nahkatehtailija A.L. Hagström, oli seudun merkittävimpiä teollisuusmiehiä. Hagströmin suhdeverkostot toimivat Huhtamäenkin apuna.

Vuonna 1920 Huhtamäki perusti ensimmäisen makeistehtaansa. Pohjanmaalla luodut liikeverkostot ja etenkin turkulaisen Makeistehdas Hellaksen ja Huhtamäen tehtaiden fuusioituminen avasivat hänelle pääsyn turkulaisiin verkostoihin. Kun Huhtamäki muutti Turkuun 1930-luvun alussa, saattoi hän liikesuhteidensa avulla päästä nopeasti sisälle paikalliseen liikemiesverkostoon, joka vaikutti vahvana myös politiikassa ja kulttuuripiireissä.

Paikalliset verkostot toimivat Heikki Huhtamäen ponnahduslautana kansalliselle tasolle. Erityisesti hänen toimintansa Turun yliopiston hyväksi avasi tietä maan kulttuurieliittiin ja lopulta aivan valtakunnan korkeimpaan poliittiseen johtoon. Huhtamäen ei tarvinnut itse kuulua kaikkiin merkittäviin verkostoihin, vaan hän saattoi päästä osalliseksi niiden resursseista välittäjien ja linkkimiesten avulla. Huhtamäelle arvokkain välittäjä oli Suomalaisen Kulttuurirahaston asiamies L.A. Puntila. Puntilalla oli erinomaiset suhteet maan poliittiseen eliittiin. Hän omasi paljon epämuodollista valtaa.

Vuonna 1940 perustetun Huhtamäki-yhtymän osake-enemmistön lahjoittaminen vuonna 1943 Suomalaiselle Kulttuurirahastolle, Turun Yliopistolle ja Työväen Akatemialle sekä yhtymän hallintoneuvoston miehittäminen keskeisten sidosryhmien edustajilla tekivät yhtymästä entistä ”yhteiskunnallisemman”. Teräksen mukaan Huhtamäki laskeskeli, että ”’yleishyödyllinen yritys’ olisi paremmin turvassa erilaisilta valtiollisilta interventioilta kuin puhtaasti yksityiset yritykset”. Huhtamäki varautui näkyvissä olleen maailmansodan käänteen aikoihin tulossa olevaan yhteiskunnalliseen muutokseen.

Huhtamäen mittavat lahjoitukset Kulttuurirahastolle tasoittivat hänen tietään sota-ajan poliittisen johdon edustajiin presidentti Rytiin ja pääministeri Rangelliin. Liiketoimien kannalta tärkeä kontakti säännöstelytalouden aikana oli kansanhuoltoministeriön jakeluosaston päällikkö, sosialidemokraattinen Onni Toivonen. Huhtamäen suhdetta Toivoseen vahvistivat niin ikään lahjoitukset Työväen Akatemialle.

Sodan jälkeen Huhtamäki kiinnittyi Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittiseen suuntaukseen. Hän solmi myös suhteita johtaviin kansandemokraatteihin ja kommunisteihin. Huhtamäki valittiin Suomi-Neuvostoliitto Seuran valtuuston johtoon. Ensimmäisen tasavallan ja sota-ajan verkostosuhteet joutuivat tuolloin koetukselle. Esimerkiksi Puntila ei voinut hyväksyä Huhtamäen uutta linjaa, mutta verkostosuhteet kestivät silti ristiriidan. Vuorineuvos irtautui melko pian olojen vakiintuessa näkyvästä poliittisesta toiminnasta ja alkoi 50-luvulle tultaessa luopua myös tehtävistä Huhtamäki-yhtymän johdossa.

Sosiaalisen pääoman kasautuminen

Yritystoiminta oli Huhtamäelle yksi yhteiskunnallisen toiminnan muoto. Yrittäjän tehtävänä oli palvella koko kansakuntaa ja sen yhteistä etua. Huhtamäen yhteiskunta-ajattelu nojasi suomalaisuusliikkeeseen. Hän ehti itsekin olla aktiivisesti mukana 1920-30-lukujen uudelleen lämmenneessä suomalaisuusliikehdinnässä ja usko talouselämän ja yhteiskunnan yleistä hyvää luovaan liittoon säilyi Huhtamäen johtoajatuksena hänen koko uransa ajan. Huhtamäki oli fennomaanisen liikkeen perillinen, ehkä viimeisiä afäärifennomaaneja.

Heikki Huhtamäki osasi luoda, kasvattaa ja hyödyntää taitavasti verkostosuhteista, luottamuksesta ja normeista koostuvaa sosiaalista pääomaa. Sen avulla vuorineuvos saattoi ulottaa vaikutusvaltansa laajalle suomalaiseen yhteiskuntaan. Huhtamäki oli myös valmis maksamaan suuriakin summia hyvistä yhteyksistä, kuten systemaattinen lahjoituspolitiikka osoittaa. Teräksen mukaan Huhtamäki arvosti rahallisia rikkauksia enemmän juuri sosiaalista pääomaa, sen tuomaa arvostusta ja vaikutusvaltaa. Yhden korkean statusaseman hän saavutti vuonna 1945, kun silloisesta kauppaneuvoksesta tuli vuorineuvos huomattavan nuorella iällä.

Heikki Huhtamäki oli edelläkävijä, jonka toimintastrategiana oli mukauttaa oma ja yritystensä toiminta kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Huhtamäki laajensi ja aukoi uusia uria yhtä jalkaa yhteiskunnallisten murrosten kanssa. Ahkera keskustelija ja kirjoittaja osasi argumentoida oman ajatuksensa vastaansanomattomasti. Huhtamäki asetti ongelman oikeaan asentoon ja tarjosi siihen omaa ja yritystensä etua edistävät ratkaisuehdotukset yhteisen, jopa koko kansakunnan sisäänsä sulkevan, edun asussa. Piinkova liikemies piti huolen siitä, että oma ja yritysten avulla toteutettu yhteiskunnallinen vaikuttaminen palveli viimekädessä hänen liiketoimiaan.

Poikkeusoloissa lujittuva luottamus

Henkilökohtaisten ja muodollisempien verkostosuhteiden varaan rakentuneet sidosryhmäsuhteet tukku- ja vähittäismyyntiliikkeisiin, kotimaisiin ja ulkomaisiin elintarvikealan yrityksiin, elinkeinoelämän järjestöihin, tutkija- ja yliopistopiireihin sekä valtion päätöksentekokoneistoon nousivat Huhtamäen liiketoiminnassa keskeiselle sijalle jo varhain. Teräksen mukaan Huhtamäki alkoi käsittää yritystoimintansa sidosryhmälähtöisesti jo 1930-luvulla. Yhtymän kasvua alettiin rakentaa nimenomaan sidosryhmien varaan tavalla, jota nykyään sanottaisiin sidosryhmäjohtamiseksi. Sota-ajan lähestyessä sidosryhmäsuhteissa painottuivat aiempien kaupallisiin organisaatioihin solmittujen suhteiden ohella koko ajan enemmän yhteydet etujärjestöihin ja valtion viranomaisiin.

Varmastikin painavinta ja kiinnostavinta ainesta Teräksen lähes viisisataasivuisessa teoksessa ovat juuri sota-aikana ja vielä sen jälkeen harjoitetun säännöstelytalouden ajanjakso sekä vähittäinen siirtyminen takaisin kilpailutalouteen. Suhteellisen pienelle taloushistorialliselle huomiolle jäänyt aikakausi oli suomalaisen elinkeinoelämän yhteiskuntasuhteen kannalta haastava ja tuolloisilla ratkaisuilla oli kauaskantoisia vaikutuksia.

Elintarviketeollisuudessa puolustusvoimien tilaukset muodostivat keskeisen osan sota-ajan tuotannosta. Raaka-aineista oli pulaa ja elintarviketeollisuudessa kehitettiin erilaisia ravintovalmisteita, korviketuotteita sekä panostettiin mm. elintarvikkeiden säilyvyyden ja pakkausten kehittämiseen. Suhteet tiedemaailmaan nousivat tärkeiksi.

Sota- ja säännöstelytalouden hallintajärjestelmä perustui teollisuudenaloittain järjestettyihin luottamusneuvostoihin. Neuvostot organisoitiin keskitetysti kansanhuoltoministeriön aloitteesta. Ne pohjautuivat yritysten vapaaehtoiseen keskinäiseen ja suhteessa viranomaisiin tehtyyn yhteistyöhön. Sota- ja säännöstelytaloudessa valtio tarvitsi alakohtaiset luotettavat sopimusosapuolet, eikä elinkeinoelämän järjestäytyminen ollut monellakaan alalla vielä riittävän kattavaa, jotta järjestöjen kanssa olisi voitu sopia.

Vuoden 1940 syksyllä perustettu Ulkomaankaupan valtuuskunta, joka avusti tuonti- ja vientilisensseistä päättänyttä valtion lisenssitoimikuntaa ryhtyi luottamusneuvostojen organisoimiseen. Luottamusneuvostoilla oli laajat vaikutusmahdollisuudet. Niissä tehtiin viranomaisille ehdotuksia mm. teollisuudenalan tarvitsemien raaka-aineiden jakamisesta, tuotantomääristä ja tarvittavien lisenssien hankinnasta. Elintarviketeollisuudessa toimi mm. hedelmä- ja marjanjalostusteollisuuden, makeisteollisuuden sekä leipä-, keksi- ja makaroniteollisuuden luottamusneuvostot, joihin Huhtamäki kuului. Hänen asemansa neuvostoissa olivat kilpailijoita paremmat.

Sota-aikana luottamusneuvostoista kehittyi tiiviimpiä järjestöjä, jotka jatkoivat luottamuksellista yhteistyötään kansanhuoltoministeriön kanssa. Luottamusneuvostot olivat askel eteenpäin elinkeinoelämän järjestäytymisen tiivistymisessä. Sota- ja säännöstelyaika pakotti toistensa kanssa kilpailemaan tottuneet yritykset etsimään erottavien sijasta yhdistäviä etuja. Myös sodan jälkeisten yhteiskunnallisten muutosten pelko, joka Saksan häviön häämöttäessä alkoi tuntu yhä reaalisemmalta, tiivisti osaltaan yhteistyötä paitsi teollisuudenhaarojen sisällä myös koko suomalaisen elinkeinoelämän mitassa. Elintarviketeollisuus oli poikkeuksellisen riitaisa ja hajanainen ala. Huhtamäelle lankesi merkittävä rooli alan yhtenäistäjänä.

Sota- ja säännöstelytalouden oloissa suhteet etenkin viranomaisiin muodostuivat ratkaisevan tärkeiksi Huhtamäen menestymisen kannalta. Toimivat yhteydet varmistivat myös tiedonkulun ja sellaisen sosiaalisen pääoman karttumisen, joka teki mahdolliseksi sopeuttaa yhtymän toimintaa säännöstelytalouden jälkeiseen aikaan.

Sisäinen sidosryhmä ja tuotannon tekijä

Huhtamäki-yhtymän tärkein sisäinen sidosryhmä muodostui yhtymän työläisistä. Yhtymä oli erityisen kuuluisa edistyksellisestä sosiaalihuoltojärjestelmästään, jonka yhtenä tarkoituksena oli pitää yllä hyvää mainetta kuluttajien ja viranomaisten keskuudessa sekä tietysti tasoittaa työsuhteiden ristiriitoja.

Huhtamäen ajattelussa ammattiyhdistysliike kuului osaksi tehdasyhteisöä ja sille annettiin mahdollisuus vaikuttaa moniinkin yhtymän henkilöstöä koskeneisiin asioihin, kuten sosiaalihuoltoon ja palkkapolitiikkaan. Teollisuusyrityksen johto tuli sen sijaan rajata tarkkaan työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle. Liikkeenjohdolla tuli säilyttää yksinoikeus esimerkiksi osakepääoman käytöstä ja tuotosta, tuotannosta, ostoista ja myynneistä päättämiseen. Työntekijöiltä voitiin kyllä ottaa vastaan mm. aloitteita.

Tuotannon rationalisoinnista tuli keskeinen osa Huhtamäen työpoliittista linjaa viimeistään sota-ajan loppupuolelta alkaen. Huhtamäki uskoi rationalisoinnin luovan yhteistä hyvää paitsi yksittäisen yrityksen myös koko kansantalouden ja yhteiskunnan tasolla. Työväenliikkeessä asiaan ei suhtauduttu yhtä varauksettomalla myötämielellä. Huhtamäki-yhtymässä puhkesi lakkotaisteluja 1940-luvun lopulla. Ne olivat katkera pala vuorineuvos Huhtamäelle.

Tehtaidensa työntekijöiden kanssa Huhtamäki pyrki kasvokkaisiin kontakteihin ja luottamusmiesten kanssa hän pyrki solmimaan jopa henkilösuhteita. Teräksen tulkinnan mukaan monista muista teollisuusyrityksistä poiketen ay-liikettä ei Huhtamäki-yhtymässä koetettu tehdä tarpeettomaksi tarjoamalla henkilöstölle etuja, vaan Huhtamäki halusi ”koteloida ammattiyhdistyksen kiinteäksi osaksi tehdasyhteisöä”.

Konsensus-Suomen juurilla

Huhtamäki loi määrätietoisesti, asevelihengessä, suhteita johtaviin sosialidemokraatteihin. Näitä suhteita palvelivat mm. suuret lahjoitukset Työväen Akatemialle. Sosialidemokraattista työväenliikettä tukemalla Huhtamäki halusi suunnata huomiota yhtymänsä sosiaaliseen huoltotyöhön ja tasoittaa työsuhteiden ristiriitoja. Maltillinen sosialidemokraattinen työväenliike oli Huhtamäen katsannossa kansakuntaa rakentava voima. Johtavana ajatuksena Huhtamäellä oli usko yritystoiminnan kykyyn luoda yhteiskunnallista hyvää. Näissä rajoissa myös ay-liike saattoi tulla hyväksytyksi, kunhan se tunnusti, että työntekijöiden hyvinvointi riippuu heidän työnantajayrityksensä menestymisestä.

Sodan jälkeen tilanne työmarkkinoilla alkoi nousta yhteiskunnallisesti entistä keskeisemmäksi. Kysymys konfliktiherkkien työmarkkinasuhteiden paremmasta sääntelystä alkoi olla sekin ajankohtaisempi. Ainakin julkisissa puheenvuoroissaan Huhtamäen oli vaikea ymmärtää työmarkkinoiden kollektiivisia eturistiriitoja. Työnantajaroolissaan Huhtamäki pyrkikin luomaan yritykseensä jonkinlaista modernia paternalismia.

Monipuolisesti eri yhteiskunnan osa-alueilla vaikuttaneen Huhtamäen toiminnassa tiivistyy monia sodanjälkeisen Suomen yhteiskunnallisen kehityksen tärkeitä piirteitä. Huhtamäen jo sotaa edeltävältä ajalta juontuneet hyvät suhteet sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen, sodan jälkeiset tunnustelut vieläkin kauemmas vasemmalle sekä näkyvä toiminta uuden ulkopoliittisen linjan puolesta yhdistyivät elinkeinoelämän yhteistoiminnassa saatuihin kokemuksiin ja verkostoihin tavalla, josta voi hahmottaa hyvinvointivaltion rakentamiselle lähtökohdat asettaneen yhteiskunnallisen konsensuksen perusrakenteen.

Konsensuskausi saavutti sittemmin huippunsa tulopoliittisissa sopimuksissa ja kolmikantajärjestelmässä. Säännöstelytalouden aikana luotu korporatiivisia muotoja saanut valtajärjestelmä komitea-apparaatteineen oli olennainen osa suomalaisen yhteiskunnan hallitsemista sodan jälkeiseltä ajalta aina pääomamarkkinoiden vapauttamiseen ja länsisuuntauksen läpimurtoon saakka.