Yritysjohtamisen pitkä linja

Porvaristo ei ole koskaan historiansa aikana tullut toimeen ilman laillista esivaltaa, jonkinlaista valtiota. Vain väkivallan monopolisoinut esivalta on viime kädessä voinut taata porvaristolle omistusoikeudet. Onkin tärkeää, että taloushistoriassa pyritään analysoimaan talouselämän ja valtion välistä, joskus varsin monimutkaista ja vaikeasti hahmotettavaa, suhdetta. Petri Karosen tutkimus ”Patruunat ja poliitikot.

Karonen, Petri: Patruunat ja poliitikot. Yritysjohtajat taloudellisina ja poliittisina toimijoina Suomessa 1600-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 373 sivua. ISBN 951-746-589-0.

Porvaristo ei ole koskaan historiansa aikana tullut toimeen ilman laillista esivaltaa, jonkinlaista valtiota. Vain väkivallan monopolisoinut esivalta on viime kädessä voinut taata porvaristolle omistusoikeudet. Onkin tärkeää, että taloushistoriassa pyritään analysoimaan talouselämän ja valtion välistä, joskus varsin monimutkaista ja vaikeasti hahmotettavaa, suhdetta.

Petri Karosen tutkimus ”Patruunat ja poliitikot. Yritysjohtajat taloudellisina ja poliittisina toimijoina Suomessa 1600-1920” pyrkii selvittämään tätä suhdetta systemaattisesti. Tutkimus kartoittaa suomalaisten porvarien toimintaa politiikassa ja yrityksensä johtamisessa yli kolmensadan vuoden jaksolla 1600-luvun Ruotsin valtakunnan suurvalta-ajoista 1900-luvun alkuun ja itsenäisen kansallisvaltion syntyyn. Karosen käyttämä lähdemateriaali on varsin laaja ja moninainen. Hän myös pyrkii yhdistämään eri tutkimuksellisia lähestymistapoja mm. hallintotieteiden ja modernin liiketaloustieteen tutkimuksen perinteistä ammentaen. Pyrkimys kirjoittaa suomalaisen yritysjohtamisen vuosisataista historiaa on haastava.

Yrittäjät politiikassa – erityisvoitonpyynti

Karonen yhdistää tutkimuksessaan makrotason rakenteet ja historialliset yksilöt, merkittävät porvarit eli yritysjohtajat. Hän hakee yritysjohtajista eri aikakausille tyypillisiä piirteitä aikalaisvertailun avulla. Tarkastelussa ovat toisaalta porvareiden toimintatavat valtiopäivillä ja toisaalta yrityksensä johtamisessa. Karonen pyrkii selvittämään, millaista tehokas ja tuloksellinen yritysjohtaminen on ollut eri aikakausina? Valtion ja talouselämän läheinen suhde johtaa myös kysymään, miten yritysten johtajat ovat ajaneet etujaan suhteessa valtioon? On luonnollisesti selvää, että poliitikon ja patruunan roolit eivät olleet kovin selvärajaisia tai toisistaan helposti erotettavissa. Yrittäjä ajoi etujaan, muodossa tai toisessa myös politiikassa. Politiikka oli osa yrityksen johtamista.

Etujen ajamisen tavat, Karosen käsittein erityisvoitonpyynti (rent seeking), ovat vaihdelleet eri aikoina. Suurvalta-ajalla porvariston valta valtiopäivillä oli olematon. Porvariston oli pyrittävä vaikutusvaltaisimman säädyn eli aateliston suosioon saavuttaakseen etuja, esimerkiksi monopoleja suurvaltasotien vaatimaan tavaratuotantoon ja rahtauksiin. Aikakauden johtava elinkeino olikin kauppa.

Säätyjen aikana 1700-luvulla porvaristo saattoi jo vaikuttaa valtiopäivätyöskentelynkin kautta etuihinsa. Ruotsin valtio alkoi harjoittaa suunnitelmallista manufaktuuripolitiikkaa, mikä lisäsi yrittäjien hyötymisen mahdollisuuksia. Säätyjen ajalla porvariston etutoiminta valtiopäivillä olikin vilkkaimmillaan. Autonomian ajalla, erityisesti valtioyön aikana yritysjohtajat joutuivat sitä vastoin perustamaan paljon epävirallisten suhteidensa varaan. Valtiopäivien merkitys alkoikin etujen hankkimisen välineenä vähetä. Vuosisadan lopun elinkeinouudistukset antoivat yrittäjille vapaammat kädet liiketoimintaan. Toisaalta samalla pääomien keräämisen merkitys korostui ja suhteet rahamaailmaan ja mm. Suomen Pankkiin tulivat tärkeämmiksi.

Karonen jakaa eduntavoittelun kahteen pääasialliseen ryhmään. Osa johtajista oli ”suorien taloudellisten etujen pyytäjiä” ja osa tyytyi ”tiedonpyyntiin”. Jaottelu tuo esille sen tärkeän seikan, että tieto oli ja on liiketoiminnassa tärkeä hyödyke. Erilaisten valtiopäivien valiokuntien jäsenyyksistä yritysjohtajat hyötyivät juuri tiedon saamisessa. Varsinkin autonomian aikana tiedon pyynnillä oli huomattavaa merkitystä.

Myös suoria taloudellisia etuja pyydettiin ja saavutettiin. Usein anomuksia silti perusteltiin vetoamalla yhteiseen hyvään. Tavallisesti kyse oli jonkin kaupungin eduista, mutta joissain anomuksissa ja perusteluissa haettiin tueksi jopa koko valtakunnan etua. Jos omaa asiaa ajettiin, se ainakin osattiin pukea yhteisen edun asuun. Toki omaankin tilanteeseen saatettiin viitata esimerkiksi silloin, kun sodan takia oli menetetty omaisuutta.

Yritystoiminnan muutokset – kauppahuonemallin pysyvyys

Karonen tekee aikalaisvertailua yritysjohtajista heidän toiminnastaan paitsi valtiopäivillä myös yrityksessään. Tavoitteena on saada esiin kunkin aikakauden keskeiset piirteet. Yritysjohtajat ja johtaminen jakautuvat kolmeen kauteen. Kaupan kulta-aikaa oli 1600-luku. Tuolloin kauppahuoneet olivat suurimpia ja menestyvimpiä yrityksiä. Karonen nimittää aikakauden johtajia kauppiasjohtajiksi. Kauppahuonetta voitiin johtaa tehokkaasti vain laajan luottamukseen perustuvan sukulais-, ystävä ja liiketuttavaverkoston avulla, jossa kauppiasjohtaja piti kuitenkin kaikki langat käsissään. Liiketoiminta oli riskejä välttelevää ja perinteeseen nojaavaa.

Suurvallan romahtaminen ja säätyjen aika toi mukanaan entistä röyhkeämmän yrittäjätyypin. Yritystoimintaa alettiin 1700-luvun mittaan laajentaa uusille aloille kauppahuoneen ja sen johtajan pysyessä edelleen keskuksena. Riskien minimoiminen oli yhä edelleen tärkeää ja tämä näkyi pyrkimyksessä siirtää liiketoimintaa epävarmasta kaupasta ja merenkulusta maalle, manufaktuureihin ja hiljalleen nousevaan sahateollisuuteen. Myös omistuksia alettiin hajauttaa yhä enemmän.

Kauppahuonemalli osoittautuu Karosen tutkimuksen perusteella varsin elinvoimaiseksi. Patriarkaaliset johtamiskäytännöt, patruunalle keskitetty valta ja riskejä välttelevä perinteeseen nojaaminen näyttävät olevan tyypillisiä liiketoiminnassa läpi vuosisatojen. Todella merkittäviä murroksia alkaa ilmetä vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vaikka kauppahuonemallin vaikutus on vielä silloinkin vahvasti nähtävissä.

Autonomian aikana ja varsinkin sen lopussa ilmaantuu uudenlainen yrittäjätyyppi. Laajoista ja monialaisista kauppahuonepohjaisista yrityksistä pyrittiin erikoistumaan tietyille aloille. Erityisesti metsäsektori veti. Kehittyvä teollinen tuotanto, erikoistuminen ja uusi tekniikka vaativat myös uudenlaista johtamista. Myös vakuutus- ja pankkialan laajeneminen toi mukanaan uudenlaisia yritysjohtajia ja johtamistyylejä. Toiminta oli yhä riskialttiimpaa ja riippuvaisuus rahoittajista kasvoi.

Yhtenä merkittävänä tekijänä oli myös kasvava omaisuudeton työväki, jota teollisuuslaitoksiin palkattiin. Karonen huomioi mielestäni valitettavan vähän teollisuuden käyttämän työvoiman vaikutusta johtamistapoihin. Työväenliikkeen synty ja sen politisoituminen viimeistään teki ilmeiseksi teollisen ristiriidan. Se sai myös yrittäjät virittelemään uudenlaista yhteistoimintaa. Tällaisen kehityksen merkitys johtamiselle olisi myös kiinnostavaa selvittää.

Pirstaleinen kokonaiskuva

Karosen tutkima ajanjakso on todella pitkä, yli kolme sataa vuotta. Se mahdollistaa mielenkiintoiset vertailut eri aikoina vaikuttaneiden yrittäjien välillä. Karosen käyttämä lähdeaineisto on aiemmin ilmeisen niukasti käytettyä. Myös tuore näkökulma ja eri tutkimusalojen rajoja rikkomaan pyrkivä lähestymistapa tekee teoksesta arvokkaan jokaiselle taloushistoriasta kiinnostuneelle.

Pitkä tutkimusjakso on tutkijalle kuitenkin todella haastava. Ongelmia aiheuttaa toisaalta myös lähestymistapojen moninaisuus. Karosen systemaattisuuteen pyrkivä esitys on paikoitellen valitettavan vaikeaselkoinen. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee Karosen intressi jäljittää johtajien toimintatapoja ja johtamistyyliä. Karonen kyllä kuvailee monipuolisesti eri aikakausien yrittäjien toimintaa historiallisessa kontekstissaan, mutta toimijan ja rakenteen suhdetta tulisi ehkä analysoida vielä syvällisemmin.

Mielestäni erilaisten johtamistyylien hahmottelu antaa tutkimuksen kohteena olevasta yksilöstä ja historiallisesta kontekstista paikoin liian pinnallisen kuvan. Anakronististen johtopäätösten vaara on suuri, kuten Karonen toteaakin. Tämä ilmenee jo tutkimuksessa käytetyissä käsitteissä. Esimerkiksi käsite ”yrittäjä” on nykykäytössään niin ideologisesti ladattu, että sen käyttö kolmensadan vuoden takaisesta kauppiaasta on mielestäni uskallettua. Sama koskee myös käsitettä ”johtaja”. Liiketaloustieteen ja liikkeenjohdon tutkimuksen soveltaminen historiallisen todellisuuden kuvaamiseen osoittautuu vaikeaksi. Sen käsitteet alkavat tuntua ontoilta, kun niillä pyritään kuvaamaan porvariston ja talouden kehitystä satojen vuosien ajanjaksolla.

Toinen ongelma, jonka pitkä tutkimusjakso ja valittu lähestymistapa aiheuttaa on tutkimuksen katkelmallisuus. Historiankirjoitukselle tyypillistä ehyttä kertomusta on vaikea luoda. Yleisvaikutelma Karosen tutkimuksesta onkin kovin pirstaleinen. Tämä lienee yleisempikin ongelma sinänsä arvokkaassa monia tutkimuksellisia lähestymistapoja, monia aikakausia ja toimijoita yhdistämään pyrkivässä historiantutkimuksessa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *