Suurten kustantamoiden kirjakatalogeja hallitsevat sotaopukset, keittokirjat ja elämäntapaoppaat. Kasvit, puutarhat ja niitä hoitaneet ihmiset ovat kiehtova aihe, joiden historiasta ja kulttuurisista merkityksistä saa harvemmin lukea suomalaisista tietokirjoista. Turun yliopiston tutkija Teija Alanko on suomalainen kasviarkeologi, joka väitteli Helsingin yliopistosta vuonna 2017. Väitöskirjassaan Cloister, Manor and Botanic Gardens in Medieval and Early Modern Finland and Sweden: An Archaeobotanical Approach to Garden History Alanko tutki kasviarkeologian keinoin Suomen ja Ruotsin historiallisia puutarhoja. Vuonna 2018 ilmestynyt Malva ja mulperi: Poimintoja entisajan puutarhoista on yleistajuinen ja monipuolisesti kuvitettu tietokirja, joka pohjaa Alangon väitöstutkimukseen.

Alanko on määritellyt itsensä kasvibiologiksi, kasviarkeologiksi, humanistiksi ja luonnontieteilijäksi – nämä puolet ovat kaikki esillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa teoksessa, joka yhdistää botaniikan eli kasvitieteen taidehistoriaan ja kulttuurihistoriaan.

Alaotsikkonsa mukaisesti Malva ja mulperi koostuu poiminnoista eri aikakausien puutarhoista – se ei siis pyrikään olemaan kaikenkattava perusteos, vaan esittelee mielenkiintoisia esimerkkejä ja pohjustaa monien hyvin tuttujen ja arkistenkin kasvien historiallisia vaiheita. Teoksessa käsitelty ajanjakso kattaa 1400-luvun birgittalaisluostaripuutarhat 1800-luvun kaupallisiin ja kasvitieteellisiin viljelyksiin.

Kirja on jaettu lukuihin, jossa käydään läpi linnojen, kartanoiden ja pappiloiden puutarhoja, yksittäisten kasvien historiaa ja erilaisia käyttötarkoituksia sekä 1700- ja 1800-lukujen kaupunkien pihoista löytyneitä hyöty- ja koristekasviviljelmiä. Esimerkiksi Naantalin birgittalaisluostaripuutarhassa kasvoi 1400-luvun lopulla ahomansikkaa, vadelmaa, hullukaalia ja katajaa; samoin nokkonen, hamppu ja humala kuuluivat kasvivalikoimaan. Teos paljastaa myös, että Suomessakin kokeiltiin riisinviljelyä, mutta kokeilu epäonnistui – tämä tapahtui niin sanotun hyödyn aikakaudella 1760-luvulla, jolloin kasviviljelyyn yhdistyivät valistuksen aatteet ja ajan talouspoliittiset ajatukset kansallisesta omavaraisuudesta. Samaan aikaan paremmin menestynyt peruna alkoi yleistyä suomalaisilla viljelmillä. Suosiota se alkoi saada varsinkin sen jälkeen, kun keksittiin, että perunasta saattoi valmistaa myös viinaa.

Huviksi ja hyödyksi

Puutarhan käsite ja käyttötarkoitukset ovat tietysti muuttuneet viidessä sadassa vuodessa. Joskus on voitu puhua puu-tarhasta, joskus kaalimaasta, joskus taas keittiöpuutarhasta. Yhteistä viljelyksille on ollut se, että ne ovat ihmisten muokkaamia, sijainneet lähellä asutusta ja että viljeltyjä kasvilajikkeita on ollut useampia. Esimerkiksi nykyihmisellekin hyvin tutuilla sipulilla, kaalilla, tillillä, palsternakalla ja porkkanalla on takanaan pitkä historia viljelykasveina. Oranssi porkkana kehitettiin 1600-luvun Hollannissa, mutta porkkana tunnettiin hyvin erivärisinä muunnelmina jo paljon aikaisemmin. Ruotsissa selleristä ja persiljasta on löytynyt jälkiä viikinkien viljelmien ja keskiajan varhaisten kaupunkikeskittymien kasvijäänteissä.

Puutarhoja on pidetty monesta eri syystä: huviksi, hyödyksi, statussymbolina, vallan näyttämönä ja ajanviettopaikkana. Puutarhoissa ja kasvimailla viljellyillä yrteillä hoidettiin terveyttä ja parannettiin sairauksia – monen nykylääkkeen tausta on juuri botaniikassa ja kansanlääkinnässä kertyneessä kasvitietämyksessä. Kasvien eri osat, kuten lehdet, mukulat ja marjat sisältävät runsaasti vitamiineja ja muita hyödyllisiä ainesosia, mutta osa on myös erittäin myrkyllisiä ja väärinkäytettyinä vaarallisia. Toisaalta kasveilla on vuosituhansien ajan maustettu ruokia, värjätty kankaita ja ruokittu karjaa.

Kasvit ovat epäilemättä tuoneet niitä hoitaneille ihmisille myös iloa ja esteettistä mielihyvää, vaikka tästä puolesta säilyneet kirjalliset lähteet useimmiten paljastavat vähemmän tietoa. Kirjalliset lähteet yleistyvät 1700-luvulta lähtien, mutta silloinkin ne kertovat lähinnä yläluokkaisten miesten viljelyharrastuksista, tieteellisemmistä kiinnostuksenkohteista ja halusta tehdä vaikutus puutarhan kautta – mikä sekin on toki kiinnostavaa, mutta mikä paljastaa vähemmän siitä mitä viljelykset merkitsivät vähemmän vaikutusvaltaisille kasvitarhojen hoitajille.

Kaiken taustalla kulkee suuri kertomus ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta: puutarha on ihmisen muokkaama tila, paranneltua luontoa, joka on voinut olla geometrisesti jaettu puisto tai näennäisen villisti rehottava metsikkö, joka on pyrkinyt jäljittelemään luonnonmukaista maisemaa. Kulloisetkin ilmasto-olosuhteet ovat tietenkin aina vaikuttaneet puutarhoihin, mutta toisaalta ihmisen toimien seurauksena luontoon on päässyt monia haitallisia vieraslajeja. Kirja kertookin, kuinka puutarhat ovat aina olleet kansainvälisiä ja kuinka vaikutteet ovat levinneet eri maiden ja kulttuuripiirien kesken.

Sodat, pienet ja suuremmat yhteiskunnalliset muutokset, muotivirtaukset, aatteet ja politiikka ovat vaikuttaneet puutarhaviljelyyn. Esimerkiksi reformaation aika 1500-luvun Euroopassa kuihdutti luostareiden kasvitarhakulttuuria, mutta toisaalta löytöretket toivat uusia kasvilajeja myös Pohjois-Eurooppaan ja valistusaika puolestaan korosti hyödyn ja kansanvalistuksen merkitystä myös puutarhaviljelyssä. Puutarhat kertovatkin suoraan niitä hoitaneista ihmisistä, muuttuvista luonto-käsityksistä ja toisaalta ihmisten välisistä verkostoista ja kaupankäynnin reiteistä: tietämys, vaikutteet ja trendit, konkreettiset kasvit ja niiden siemenet ovat liikkuneet maasta toiseen juuri ihmisten mukana.

Samalla Malva ja mulperi muistuttaa, että kasvien luokittelu ja nimitykset ovat aina olleet muuttuvia: erilaisia nimityksiä on ollut niin 1500- kuin myös 1800-luvuillakin. Tieteellinen latinankielinen luokittelu kehittyi 1700-luvulla ruotsalaisen Carl von Linnén luoman kaksinimijärjestelmän myötä, mutta kansan suussa kasveilla on aina ollut omat nimensä. Esimerkiksi porkkanasta käytettiin nimityksiä keltajuuri, moilikas, morintteri, nurmen juurikas – ja myös tutummalle kuulostavaa porckanaa. Siksi usein voikin olla epäselvää, mistä kasveista kirjallisissa lähteissä puhutaan. Toisaalta nyt jo kadonneiden puutarhojen jäänteitä tutkiva arkeobotaniikka eli kasviarkeologia ei sekään ole varmaa, sillä aina ei voida tietää, onko kyse viljellyn vai vapaasti levinneen kasvin jäänteistä.

Puutarhaviljelyn historiaa koskeva monialainen tutkimus kuitenkin osoittaa, kuinka parhaimmillaan eri tieteenalat voivat täydentää toisiaan. Koska puutarhoja koskevat kirjalliset lähteet ovat usein niukkoja, voi kasviarkeologia kertoa paljonkin siitä, mitä esimerkiksi 1600- ja 1700-lukujen suomalaiskaupungeissa on aikoinaan kasvanut – tieto, joka on ollut ihmisille itsestään selvää jokapäiväisessä arkisessa elämässä, mutta joka sittemmin kirjaamattomana on kadonnut kokonaan.

Elävää kulttuuriperintöä

Konkreettisena esineenä Alangon teos on kaunis – kasviaiheiset kuvitukset ja valokuvat hehkuvat kirkkaissa väreissä, paksun paperin tuntu sormissa on miellyttävä ja kirjan taitto kansineen kaikin puolin onnistunut. Alanko on itse ottanut osan kirjan valokuvista, mutta teoksessa hyödynnetään myös vanhoja kasvikuvituksia, joista itse pidin erityisen paljon.

Paitsi että teoksen sisältö perustuu tieteelliseen tutkimukseen, se myös viihdyttää. Kirjan voikin hyvin antaa lahjaksi sekä puutarhoista että kulttuurihistoriasta kiinnostuneille – sitä voi lukea osissa, kappale kerrallaan tai etsiä tietoa tietyn kasvin vaiheista ja eri käyttötarkoituksista. Loppuun olisin tosin kaivannut jonkinlaista napakkaa yhteenvetoa – nyt kirjan päättää ennen lähdetietoja sivun pituinen esittely pioneista, mikä jättää tietynlaisen keskeneräisyyden tunteen, vaikka kyseessä onkin 250-sivuinen kattava tietopaketti.

Mutta kuten Alanko kirjoittaa kirjassaan:

puutarhaa voi kasvattaa samanaikaisesti sekä hyötyä, taloudellista tuottoa että kauneutta ja mielihyvää varten, ilman että erilaisten tarkoitusten täytyy sulkea pois toisia (s. 49).

Myös tietokirja voi samaan aikaan olla kaunis ja hyödyllinen – Malva ja mulperi yhdistää kulttuurihistorian kiehtovasti botaniikkaan ja puutarhoihin. Yhdistelmä on jo osoittautunut varsin menestyksekkääksi: teos palkittiin vuonna 2019 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.