Ystävyyden ymmärrystä yrittämässä

Ystävyys on historiankirjoituksessa paljolti laiminlyöty tekijä ja selittäjä. Oulun yliopiston symposiumin pohjalta laadittu artikkelikokoelmassa ystävyyttä yritetään ottaa haltuun, mutta yrityksessä onnistuu vain osa artikkeleista.  

Kari Alenius; Olavi K.Fält; Markus Mertaniemi (toim.): Ystävyyden monet kasvot. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2009. 211 sivua. ISBN 978-952-9888-37-5.

Oulun yliopiston historian oppiaineen väki ja Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys harjoittaa säännöllistä julkaisutoimintaa. Kesällä 2009 ilmestyi artikkelikokoelma ystävyydestä historiallisena tekijänä. Se perustuu talvella 2008 pidetyn symposiumin esitelmiin. Ystävyys on yksi tärkeimmistä ihmisten välisistä suhteista ja sille rakentuu oikeastaan kaikkinainen yhteiskunnallinen kehitys, pohtivat toimittajat esipuheessa.

Ilmoittauduin kirjan arvostelijaksi, koska itselläni on yhtä ”epämääräinen” teema: yhteenkuuluvuus. ”Ystävyyden monet kasvot” osoittautui kuitenkin hiukan pettymykseksi ja arvion kirjoittaminen viivästyi. Viidestätoista artikkelista korkeintaan puolessa todella pohditaan ystävyyttä historiallisten ilmiöiden tai tapahtumien osana tai selittäjänä. Muihin artikkeleihin, toki jotain keskinäissuhdetta koskeviin, ystävyys-problematiikka on kytketty melkein vain tai korkeintaan mainintana. Varmaan teema, niin merkittävä kuin se onkin, ei sittenkään ollut tarpeeksi monen harrastama.

Aamulehden aiempi Venäjän-kirjeenvaihtaja Matti Posio totesi jossain Vladimir Putinin lähipiiriä käsittelevässä raportissaan, että nuoruuden ystävyys on politiikan vahvimpia voimia. Jossain määrin ystävyyttä on otettu haltuun historiantutkimuksessakin, mutta verkostotutkimuksen keskiössä ovat kai enemmän olleet sukulaissuhteet.  Nehän ovat helpommin todennettavissa ja määriteltävissä.

 

Ystävyyttä hierarkkisesti ja hierarkiat ylittäen

Symposiumin toimeenpanijoiden yritys oli kuitenkin hyvä. Se tuotti laajan kirjon aikoja ja paikkoja Antiikin Ateenasta Irakin sotaan.  

Muutama kirjoittaja on paneutunut ystävyyteen ilmiönä sekä oman aiheensa tarkasteluun tätä yleistävää ystävyyspohdintaa vasten. Heistä perusteellisimpia on Mari Isoaho.  Hän on rohkeasti tarttunut teemaan, vaikka koko ystävä-sanaa ei ole ollut käytössä niissä niukkatyylisissä ajankohdan kronikoissa, joihin hänen tietonsa ruhtinas Jaroslav Vsevolodovitshinin  (1190-1246) ihmissuhdeverkostosta pääasiassa pohjautuvat. Vasta 1400-luvulla teksteihin alkoi tulla emootioita. ”Kenties ruhtinaan paras ystävä oli tuuli hiuksissa”, arvailee Isoaho parikymmensivuisen polveilevan elämäntarinan loppupäätelmänä. Ihmisten kanssa Jaroslav solmi liittoja, mutta ne palvelivat vain omia valtapyrkimyksiä.

Isoahon artikkelista selviää, että venäläisille sittemmin myös politiikassa niin merkittävä ystävä-sana, ’drug’ on etymologisesti lähellä ’toista’ ja ’muuta’ merkitsevää sanaa ja eroaa siis ajatuksellisesti latinalaisperäisestä ’amicitia’, ’amicus’ – sanaperheestä.

Jarmo Pulkkinen on pohjustanut Fredrik Suuren ja Voltairen suhteen tarkastelun Aristoteleella. Tämä määritteli ystävyyden vastavuoroisena hyvän tahtomisena toiselle ja nimesi muutamia ehtoja, kuten että ystävyydelle on ominaista tietty tasapainoisuus eli samanvertaisuus ystävien välillä. Kuninkaan ja filosofi-kirjailijan välillä ystävyyden tasapaino saavutettiin vasta viimeisessä vaiheessa varsin myrskyistenkin vaiheiden jälkeen.

Toisaalta ystävyys saattoi ylittää hierarkia-rajat, toteaa Tero Anttila, joka on tutkinut ruotsalaisten historiantutkijoiden teorioiden kehittelyä 1600-luvulla. Anttila muistuttaa myös käsiteparista patronus – klientti, eräänlainen ystävyyden muunnelma sekin.

Myös Jussi Jalonen esittelee hierarkiajärjestyksen ylittävää ystävyyttä artikkelissaan jääkärieversteistä Armas Kemppi ja Eino Polón. He olivat lähteneet jääkäreiksi aivan erilaisista kotitaustoista. Elämän varrella koettiin erottamisia ja ylennyksiä vuorottain, mutta ystävää ja toveria tuettiin. Vielä Kempin kuoltuakin Polón yritti saada hänen sotilaskunniaansa palautettua; Kempin vastuuttaminen Viipurista luopumiseen 1944 on monen muunkin mielestä ollut epäoikeudenmukaista. Jalosen artikkeli on kokoelman ehjimpiä; sotalaitoksen kulttuuria ja Armaksen ja Einon ystävyyttä tarkastellaan vuorovaikutteisesti, lisäksi inhimillisesti kiinnostavasti.

 

Ystävyyttä ulkopolitiikassa

Suomalais-japanilaisia valtiollisia suhteita leimasi ystävyys siitä pitäen, kun japanilainen tiedustelueversti vehkeili Konni Zilliacuksen kanssa 1904, kummallakin tarkoituksena heikentää Venäjää. Tästä kertoo Olavi K. Fält. ”Näyttäisi siltä, että ystävyys perustui pelkästään ajallisesti ja paikallisesti rajattuihin etuihin. Kuitenkin yhteistyösuhde näytti luoneen perustaa ajan ja paikan ylittävälle mielikuvalle kahden kansan välisestä ystävyydestä, joka voisi nousta esiin sopivan historiallisen tilanteen valitessa.” Tämä tilanne aukesi, kun  G. J. Ramstedt vuonna 1920 tuli itsenäisen Suomen ensimmäiseksi edustajaksi Japaniin. Useat korkea-arvoiset japanilaiset muistivat lämmöllä Akashin ja Zilliacuksen välistä yhteistyötä. Yhteinen naapuri oli ystävällisten suhteiden perustekijä, mutta henkilökohtaiset suhteet yhtä lailla. Näihin puolestaan varmaankin vaikutti se, että Zilliacus oli aiemmin oleskellut pari vuotta Japanissa ja Ramstedt oli suoranainen Japanin asiantuntija. Näihin taustoihin Fält ei tosin tässä ota kantaa.

Ilman taustatuntemustakin hyvien suhteiden luominen japanilaisiin on ollut mahdollista, ilmenee Juha Saunavaaran artikkelista. Hänen tutkimansa amerikkalaisdiplomaatti Joseph Grew ystävystyi japanilaisen ylimystön kanssa ennen toista maailmansotaa ja ponnisteli sodan estämiseksi. Militaristisempi kerrostuma kuitenkin johti Japanin sotaan. Se, että amerikkalaiset seuranneena miehitysaikanaan suhtautuivat kunnioittavasti maan kulttuuriperintöön ja keisari-instituutioon, voidaan yhdeltä osalta laskea varhaisemman positiivisen yhteistyön ansioksi.

Tuula Okkonen ja Jari Okkonen kertovat sodan jälkeisestä ajasta tarkemmin ja joutuvat toteamaan, että vastaavanlaisessa tilanteessa Irakissa 2003 amerikkalaiset olivat huomattavasti vähemmän kunnioittavia aineellista kulttuuriperintöä kohtaan. Henri Oinas-Kukkonen esittelee amerikkalaisten diplomaattien ystävystymistä ja ystävyys-retoriikkaa Japanin kommunistien kanssa ja luottamuksen murenemista pari vuotta myöhemmin, kun asetelma ja ihmisetkin olivat vaihtuneet.

Kirjan viimeinen, Kari Aleniuksen artikkeli käsittelee ystävyyttä sotapropagandan elementtinä ja vastaa selkeästi sitä, mitä symposiumkutsulla todennäköisesti tavoiteltiin, kuitenkin enemmän esimerkein kuin vielä kokoavasti.

Kaupanpäällisenä artikkeleissa on ystävyys-teemasta riippumatta kiinnostavaa tietoa, triviaakin. Kaksi suomalaisupseeria antoi 1940 Mantshukuossa japanilaisille oppia talvisodankäynnissä ja jotkut japanilaiset puolestaan suunnittelivat luovuttavansa läntistä Siperiaa Suur-Suomelle, kunhan Neuvostoliitto olisi tuhottu. (Fält) Monien modernien länsimaisten orientti-stereotypioiden juuret ovat antiikin kirjallisessa traditiossa, mutta mielikuvaperinne ei ole yksiselitteisesti kielteinen. (Mertaniemi). Suomalaiset olivat 1950- ja 60 -luvuilla Amerikan etnisen hierarkian pohjalla. (Taramaa). Venäjän-Turkin sodan suomalaiset sotilaat löysivät  eksotiikkaa pikemminkin matkan varren kaupunkien uutuuksista kuin itse turkkilaisista. (Outinen).

Ranskan Itä-Euroopan maiden kanssa solmimat liitot 1920-luvulla olivat nimeltään liitto- ja ystävyyssopimuksia. (Hovi) Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksella on siis vanhaa nimipohjaa. Tämä suomalaisia kiinnostava ystävyysmuoto kuitenkin puuttuu kirjasta. Kiinnostavaa olisi ollut sekin, mihin kunkin kirjoittajan artikkeli pohjautuu. Toiset ilmaisevat sen tekstissä tai alaviitteissä; toisten osalta jää täysin arvattavaksi, onko samanaiheinen tutkimus kenties tekeillä, jo tehty tai miksi tähän symposiumiin oli ilmoittauduttu. Kenestäkään ei ilmaista asemaa eikä titteliä, vain yliopisto joka useimmilla on Oulun. Toimituksellinen valinta tämäkin; nyt itse tekstit puhuvat puolestaan.

Joka tapauksessa artikkelit muistuttavat, että ystävyys, ylipäänsä henkilökohtaiset suhteet ovat historiassa vaikuttava tekijä. Amerikkalaisdiplomaatista kirjoittaneen Juha Saunavaaran sanoin:

”Ystävyyden teoreettisen määrittelyn ja hallinnan vaikeus ei oikeuta sen unohtamista tai poisjättämistä erilaisen toiminnan motiiveja pohdittaessa. Ystävyyden tunnustaminen historiantutkimuksen kohteeksi merkitsee nähdäkseni sen tosiseikan tunnustamista, ettei historiallisen toimijan motiiveja ole syytä ylirationalisoida.”

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *