Kolumnit

Afganistanin synkkä kohtalo — länsimaiden syy?

Yhdysvaltojen sotilaita palaamassa Kandahariin syyskuussa 2003. U.S. Army, Staff Sgt. Kyle Davis. Wikimedia Commons.

Monikulttuurista yhteiseloa joudutaan Afganistanissakin jälleen opettelemaan uudelta pohjalta kun talebanit palasivat valtaan. Amerikkalaisten ymmärtämättömyys paikallisista olosuhteista ja kulttuureista maissa, jonne Yhdysvallat on joukkojaan lähettänyt, on ollut historioitsijoiden kritiikin kohteena kylmän sodan ajoista lähtien. Tiedustelun asiantuntijat tuijottavat liikaa isoa kuvaa eivätkä huomaa tärkeitä yksityiskohtia, kirjoittaa aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Ari Helo.

Amerikkalaisjohtoinen Afganistanin 20-vuotinen sivistämiskampanja päättyi tympeästi elokuussa 2021. Urheat afgaanit roikkuivat uutiskuvissa henkensä kaupalla amerikkalaisen kuljetuskoneen laskutelineiden päällä. Miksi henkensä kaupalla toimittiin vasta talebaneja paetessa, kun kansainvälinen yhteisö oli kahdenkymmenen vuoden ajan tukenut näitä ihmisiä estääkseen talebanien uuden valtaannousun? Tätä jää kysymään länsimaalainen – mikä ei toki tarkoita, että valintojen teko olisi helppoa olosuhteissa, joissa Afganistanissa on jo vuosikymmenet eletty.

Afganistanin uudeksi pääministeriksi nousi jo vuoden 2001 talebanin hallitukseen kuulunut Mullah Mohammad Hassan Akhund. Jotkut historiallisen muutosprosessin osa-alueet näyttävät yhä vahvistavan antiikin syklistä historiakäsitystä. Joka tapauksessa on mieletön ajatus, että Yhdysvaltojen ja muiden länsiliittoutuneiden olisi pitänyt jäädä Afganistaniin ikuisiksi ajoiksi sen vapautta vaalimaan. Jos kansakuntaa ei saa taistelemaan itse vapaudestaan, se ei ymmärrä vapauden käsitettä samoin kuin auttajansa. Joe Biden totesi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan yksin Yhdysvallat oli tarjonnut koulutusapua, aseapua ja rahallista apua 1000 miljardin dollarin edestä afgaanien hallinnolle sitten talebanien kukistumisen vuonna 2001. Jotain on pakko saada itsekin aikaiseksi. Ja afgaanihallintoa oli varoitettu siitä, että ulkomainen apu on loppumassa. Tämän teki selväksi jo Barack Obama joulukuussa 2014. (Ks. esim. Craig Whitlock: The grand illusion: Hiding the truth about the Afghanistan war’s ‘conclusion’, Washington Post 12.8.2021)

Juuri Obaman presidenttikauden aikana Yhdysvalloissa havahduttiin siihen, että sota talebaneja ja muita ääriliikkeitä vastaan oli kiihtymässä, ei suinkaan voitettu. Niinpä vasta vuosina 2009-2011 amerikkalaisjoukkojen vahvuutta lisättiin muutamasta kymmenestä tuhannesta lähes 100 000 amerikkalaissotilaaseen. Tarkoitus oli tuhota vastarinta lopullisesti samalla kun yritettiin kouluttaa maan omaa armeijaa. Muilta Nato-mailta ja liittolaisilta saapui maahan noin 50 000 sotilashenkilöä. Maan takaisinvalloituksesta talebaneilta oli tuolloin jo kymmenen vuotta. Syksyllä 2001 talebanien hallinto oli kaatunut parissa kuukaudessa vain muutaman tuhannen amerikkalaissotilaan ja amerikkalaisten ilma-aseen tuella. Sen jälkeen afgaanit eivät näyttäneet saavan itse aikaiseksi mitään.

Huomionarvoista on, että Obaman vuoden 2014 vetäytymisilmoituksen jälkeenkin amerikkalaisten drone-iskut ja muut ilmaiskut jatkuivat maan oman armeijan toimien tukena – tiettävästi kolmen iskun päivävauhtia. Vieläkään Afganistanin hallinto ei saanut omaa armeijaansa iskukuntoon. Nyttemmin jotkut viisastelijat selittävät, että Obamaa voi syyttää tästä kaikesta, sillä oikea taktiikka olisi ollut pitää maassa vain noin 10 000 miestä, mutta pitää ne vuoteen 2030 saakka. Olettivatko he talebanien kuolevan sukupuuttoon seuraavan kymmenen vuoden aikana, eivät vain ihan vielä? Olisiko Vietnamin sota näiden asiantuntijoiden mukaan voitettu jäämällä Saigoniin 1980-luvulle saakka parasta toivoen?

Lopulta Afganistanissa yritettiin neuvotella vuodesta 2020 eteenpäin, kun talebaneja oli ensin jouduttu pitkään houkuttelemaan neuvotteluihin. Neuvottelut vihollisen kanssa kesken sodan eivät voi tarkoittaa sitä, että sotarintamilla jäädään siksi aikaa vain pyörittelemään peukaloita. Tähän ratkaisevaan virheeseen syyllistyi ennen muuta Afganistanin oma hallitus. Tämän teki amerikkalaisten puolesta selväksi myös Joe Biden 16.8. 2021 pitämässään puheessa.

Ainoa puolitotuus, jonka tuosta Bidenin puheesta löysin, oli ettei Yhdysvallat koskaan ollut Afganistanissa kansakunnan rakentamista auttamassa. Ainakin kaikki muut länsimaat olivat tekemässä siellä juuri sitä. Jos ainoa tavoite oli terrorismin vastainen taistelu, kuten Biden sanoo, sekin tavoite aivan ilmeisesti on vaarantunut. Mutta Biden teki myös selväksi, että Vietnamin sodan opetukset ovat hänellä yhä mielessään, niin kuin pitäisi olla muillakin.

Kenties Afganistan pitäisi jakaa, sehän on keinotekoinen valtio. Sunnamuslimienemmistöisessä maassa asuu pataaneja, turkmeeneja, kirgiisejä, tadžikeita, uzbekkeja ja lukuisia muita etnisiä ryhmiä. Toisaalta, valtakunnan jakoa on aina helppo ehdottaa vieraille valtioille. Yhdysvallatkin voisi jakaa demokraattien ja republikaanien äänestäjien kesken – niin kamalaksi USA:n sisäpolitiikka on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut. Monikulttuurista yhteiseloa joudutaan Afganistanissakin nyt opettelemaan jälleen uudelta pohjalta. Tämä oppimisprosessi ei ole sujunut rikkaissa länsimaissakaan niin mallikkaasti, kuin pelkistä ihmisoikeuksista jankuttavat maailmanparantajat antavat kaikkien muiden ymmärtää. Kulttuurintutkijoille olisi paljon töitä, ennen muuta juuri länsimaisen ajattelun kriittisen tutkimuksen suhteen.

Kun olin Ylen aamu-tv:ssä kommentoimassa vuoden 2004 Yhdysvaltojen presidentinvaaleja toimittaja uteli näkemystäni ikäväksi kääntyneestä Irakin sodasta. Sanoin, että edes Afganistanin tilanne ei ole mitenkään ratkaistu. Media ja ulkopolitiikan tutkijat, samoin kuin länsimaiden ulkomaantiedustelun asiantuntijat, tuijottavat aina liikaa isoa kuvaa eivätkä yksityiskohtia. Amerikkalaisten huono ymmärrys paikallisista olosuhteista ja kulttuureista maissa, jonne se on joutunut joukkoja lähettämään, on ollut historioitsijoiden kritiikin kohteena kylmän sodan ajoista lähtien. Länsimaisessa ajattelussa on yhä sokeita pisteitä, jotka estävät myös akateemisia tutkijoita aidosti hahmottamasta muiden kulttuurien ajattelun logiikkaa.

Mitä tulee historian opetuksiin, muistan (vanha kun jo olen) Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen alkuvuosilta Ylen toimittajan raportin 1980-luvun alussa, jossa selitettiin, kuinka sosialistinen hallitus yritti saada maan koulutusjärjestelmän modernisoitua siten, että tytöilläkin olisi pääsy alkeisopetukseen. Pian Neuvostoliiton imperialistisen hyökkäyksen jälkeen Ronald Reagan isännöi afgaanitaistelijoita Valkoisessa talossa ”vapaussotureina”. Samoihin aikoihin Donald Rumsfeld kätteli Saddam Husseinia vierailullaan Irakissa, jonne USA myi aseita lähes koko 1980-luvun kestäneen Irakin-Iranin sodan ajan. USA tietysti myi aseita myös Iranille, kuten Iran-Contra-skandaalissa paljastui vuonna 1986.

Presidentti Ronald Reagan tapasi afganistanilaisia mujahidejä Valkoisessa talossa 1983. Michael Evans, Ronald Reagan Library. Wikimedia Commons.

Vuonna 2002 New Yorkin kaduilla kyseltiin ihmisiltä, mitä edellisen syyskuun 2001 terroristi-iskut heille merkitsivät. Muuan keskiluokkainen rouvashenkilö kertoi amerikkalaisten menettäneen iskun myötä ”viattomuutensa”. Toimittaja kysyi millaista viattomuutta rouva kenties tarkoittaa, mutta tämä käveli vain tuohtuneena pois. Vastikään iskujen 20-vuotismuisteluun liittyneessä A-studion dokumentissa toistettiin tuota samaa jankutusta viattomuuden menetyksestä. Seurasihan terrori-iskuista massiivisia kansalaisoikeuksien rajoittamistoimia myös kotimaassa. Viattomuudesta ei siinäkään ollut kysymys. Itse terrori-iskujen suhteen analyyttisesti ajattelevan ihmisen on pystyttävä miettimään sitäkin, mistä tällainen viha syntyy.

Jos maailman johtavan kansanvallan koulutetuimpienkin kansalaisten käsitys on, että he ovat viattomia sen suhteen, mitä heidän hallituksensa maailmalla touhuaa, ei länsimainen kulttuuri ole osannut argumentoida edes oman olemassaolonsa perusteita. Moderni demokratia on järjestelmä, jossa kaikki ovat syyllisiä siihen, jos enemmistö sallii huonon politiikan. Sitä varten on sananvapaus ja lehdistönvapaus luotu. Niitä on käytettävä.

USA:n ulkopolitiikan puolueettomuus- ja patoamisdoktriineja on tutkittu vuosikymmenien ajan aina Monroen opin korollaareista dominoteorioihin saakka. Ulkopolitiikan toimintaa ohjaava perusdoktriini on silti aina ollut yksi ja sama. Se on lyhyen tähtäimen ulkopoliittisen ajattelun todellinen helmi ja se kuuluu näin: ”Vihollistemme vihollinen on automaattisesti ystävämme”. Joko se joutaisi roskakoriin?

Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.

***
Lisätietoja:

Yksi kommentti artikkeliin “Afganistanin synkkä kohtalo — länsimaiden syy?

  1. Luin äskettäin Obama-kirjan ja vaikutuin entistä enemmän myönteisesti. Yllä mainittiin Obama edelleen myönteisesti. – Helsingin Sanomissa oli 12.9. juttu Talebanin johtajien korkeakoulusta Pakistanissa. Aikamoinen työ olisi vaikuttaa esim. tähän joukkoon! (Afganistan on ollut nyt sivukiinnostukseni. Suomen asiat on päällimmäisenä.)

Vastaa käyttäjälle Juha Pehkonen Peruuta vastaus

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *