Emme ymmärrä Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, vaikka meillä olisi rekisteri kaikista tapetuista. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole etsiä arkistoista historian tosiasioita positivismin hengessä, koska menneisyys ei selity keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt, ja vasta konteksti avaa ristiriidan. Siksi arkisto ei ole kansakunnan muisti vaan se on vain hallinnon kaatopaikka – emme löydä sieltä faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä sellaisenaan kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela.
Stalinin murhien tutkimus käynnistettiin suurella kohulla. Piti selvittää tarkkaan surmattujen suomalaisten määrät ja nimet. Helsingin Sanomat, julkisuus ja Kansallisarkisto saivat läpi tahtonsa. Sotahistoria on suosikki. Samoja juttuja toistellaan, koska yleisöä ei pidä ärsyttää. Rekistereiden ja täydellisten kokoelmien kerääminen lähtee myös luonnontieteellisestä tiedekäsityksestä: tiede on matemaattisesti mitattavaa, joten määrää ja tarkkuutta pitää lisätä. Yleisön, opiskelijoiden ja jopa varttuneiden tutkijoiden parissa näyttää elävän ajatus, että historiantutkimuksen tehtävä on etsiä arkistoista historian tosiasioita ja näyttöä positivismin hengessä sille, mitä täsmällisesti mistäkin tiedetään.
Lahden historiapäivillä kuulin taannoin kritiikkiä erästä arvostettua kollegaa kohtaan siitä, että tämä ei ollut havainnut erästä sisällissodassa tapettua urhoa. Kriitikko suhtautui minuun kuin heikkomieliseen, kun kysyin, oliko tällä unohduksella jokin merkitys.
Itse olen tippunut holtittoman viihdyttämisen ja rikostutkinnan väliin ajatellessani, että historian tehtävä on selittää menneisyyttä loogisesti. Kyse on monien eri tieteenalojen tutkimustulosten ja teorioiden avulla rakennetusta mallista ymmärtää muinaisuudesta jääneet yksittäiset jätteet eli lähdefaktat. Mallin tulee selittää kaikki kuhunkin kysymykseen liittyvä tieto. Kuten Pentti Renvall jossakin kirjoitti, hyvän teorian pitäisi selittää jopa tulevaisuudessa löydettävät uudet tiedot. Kaikkia faktoja ei kuitenkaan tule kirjoittaa tekstiin, koska faktoilla ei ole mitään itsenäistä arvoa.
Olen väittänyt 1500-luvun savolaista väestöräjähdystä väärinymmärrykseksi, koska siitä todistavat verokirjat eivät kerro väestömäärästä vaan vain verohallinnosta, joka kasvaessaan kykeni löytämään verotettaviksi aiemmin sen ulkopuolella eläneitä. Väestökasvua eivät tukeneet kylmenevä ilmasto ja lisääntyneet verot. Vastaukseksi on todettu, että väestöräjähdysväite pysyy, koska arkistolähteet eivät aukottomasti todista toista. Eräs perushistorikko taas tyrmäsi oppilaani maailmanlaajuiseen ilmastodataan perustuneen katoarvion sillä, että yhdeltä takahämäläiseltä tilalta oli tutkimusvuosilta hyvät satoveroluvut.
Muinaisuus ei ole ristiriitainen, mutta yksittäiset muinaisuuden jätteet ovat aina vain irrallisia erikoistapauksia ja syntyneet jossakin poikkeuksellisessa yhteydessä. Siksi ne voivat näyttää ristiriitaisilta. Muinaisuus ei aukeakaan keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt. Konteksti avaa ristiriidan. Arkisto ei olekaan kansakunnan muisti vaan hallinnon kaatopaikka, jonka jätteitä tulee analysoida kuin mitä muuta tahansa jätettä: mistä ainutkertaisesta prosessista kukin väite on jäänyt jäljelle.
Suurlähetystön vuosikertomus ei ole jäte ulkopolitiikasta vaan hallinnon toiminnasta.
Taannoin eräs tutkija selvitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita Suomen Moskovan suurlähetystön vuosikertomusten avulla. Ainakaan vuosien 1985 ja 1986 kertomuksia ei näin voi käyttää. Olen itse tehnyt niiden pohjatyön kopioimalla edellisen vuoden kertomuksen ja muuttamalla numerot. Vuosikertomus ei ole jäte ulkopolitiikasta vaan jäte eli lähde hallinnon toiminnasta.
Orjatutkimuksissani itseäni eivät orjat ja suomalaiset kiinnostaneet, vaan ryöstöihin liittynyt valta- ja talousjärjestelmä. Tämä taas ei hetkauttanut edes akateemisia lukijoita, jotka halusivat kuulla, oliko omissa esi-isissä orjiksi joutuneita. Kun julkaisin asiasta toisen kirjani Slaves from the North. Finns and Karelians in the East European Slave Trade, 900–1600 Brill: Boston, 2018 , siihen suhtauduttiin suomalaisen teoksen Idän orjakauppa keskiajalla — Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta, SKS, 2014, käännöksenä, koska esimerkkitapaukset olivat samat. Koko selitys ja teoria oli toki toinen.
Perusopintojen tenttikirjana 1970-luvulla olleessa Edward Hallet Carrin Mitä historia on -kirjassa todettiin suurin piirtein niin, että arkkitehdin työtä ei arvioida käytettyjen tiiliskivien määrällä. Niitä pitää olla vain riittävästi. Ylimääräiset ja itseisarvoiset ”tiiliskivet” ovat haitaksi.
Historismin ydin on siinä, että kaikki universumissa on kontekstinsa tuotetta. Siten historiassa liitetään yksittäiset, irralliset havainnot oikean ymmärryksen avulla kontekstiinsa. Ymmärrys ei tarkoita ideologista uskomusta tai omia spekulaatioita, vaan suurta ja laajaa eri tieteenalat kattavaa lukeneisuutta, jolla tieteellisesti perustellen kyetään havainnot selittämään. Siksi historian harrastukseen ei riitä vain historiankirjojen lukeminen, koska lähdefaktat pitää ymmärtää monitieteellisesti.
Ymmärrämmekö siis Stalinin hallintoa ja Suomen ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, jos meillä on rekisteri kaikista tapetuista? Senhän tiedämmekin jo ilman tutkimuksia, että paljon tapettiin. Historia on oikeasti lähdefaktojen rekisteri vain kaikkein banaalimmassa merkityksessään. Faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä ei kukaan löydä arkistosta.
Jokainen väkivallan uhri saa tieteellekin merkityksen, jos asiaa arvoidaan oikeassa konteksissa. Kuten yllä todetaan. Mutta miksi pitäisi vähätellä yksityisten tragedioiden merkitystä, esimerkiksi uhrien omaisille, jonkin ”tieteelle merkityksellisemmän” tulkinnan sijaan? Eivätkö yksilöön fokusoituva tutkimus ja kontekstia ja sen vuorovaikutuksia selvittävä makrotutkimus voi elää rinnakkain ja toisiaan hyödyntäen? Miksi käyttää yhteiskuntien ja yksilötoimijoiden arkistoihin rekisteröimistä tiedoista ilmaisuja ”kaatopaikka” ja ”jäte”? Ne tuntuvat tässä yhteydessä yliampuvilta. Ne assosioivat lukijan kirjoituksen aiheesta poismenevään ajatteluun.
Antti Hernesniemi
Lääket. tri, FK, musiikkitiede
SKS:n ja SLS:n arkistoihin kansanlääkintäaineistoa deponoiva tutkija
1) Minä en ole mikään totuuden mittapuu. Siksi tietenkin jokaisella yksilöllä on oikeus saada vaikka lohtua ja selityksiä asemaansa uhrina. Silti on mielestäni niin, että historian tutkimus ei etsi totuuksia, koska menneisyyteen emme koskaan pääse. Esitämme aina vain omalle ajallemme järkeviä selityksiä menneestä. Siksi mikrohistoriankaan merkitys ei ole itse yksittäisessä tapauksessa, vaan sen tapauksen yleistettävyydessä. Siksi myöskään rikostutkimuksen ja historian tutkimuksen välillä on ero: prosessuaalinen totuus on aivan eri asia kuin historiallinen totuus.
2) ”Kaatopaikka” ja ”jäte” ovat tietoisen provosoivia ilmauksia, joita olen oppilaille käyttänyt jo vuosikymmeniä. Eräässä vaiheessa aloitimme laudatur-seminaarinkin kaatopaikalta. Lähde on mielestäni positivistien väärämielinen ilmaus, joka harhauttaa luulemaan, että menneisyydestä jäisi lähteitä, joista ammennetaan tietoa. Minusta pitää sisäistää se tosiasia, että menneisyydestä jää vain jätteitä sen omista, ainutkertaisista prosesseista. Esim. kotona likasanko on ”arkisto” omasta eilispäivästä. Kun tutkija työstää näitä jätteitä, niistä alkaa muodostua lähteitä, joista saa tietoa. Ne siis pitää yhdistää kerran olleeseen menneisyyteen ja ymmärtää, minkä prosessin tuloksia ne ovat. Arkistoissa elämänsä viettäneet positivistit eivät tätä yleensä ymmärrä, vaan lukevat dokumentteja sellaisinaan ja aukikirjoittavat niitä, mikä on virhe. Tämä johtaa myös siihen, että ihmiset eivät monesti ymmärrä historian monimutkaisuutta tieteenä. Sen harjoittamiseen ei riitä, että osaa vain lukea vanhoja tekstejä. Arkiston pitäminen muuna kuin hallinnon kaatopaikkana on taas vakava virhe. Kun kansallisarkisto julistaa nykyisin, olevansa kansakunnan muisti ja sen valvoja, toimii se kuin diktaturian sensori. Sehän yrittää kontrolloida meistä jäävää kuvaa tulevaisuuteen. Tämä pitää jättää tulevaisuuden historioitsijoille, joiden tulee ymmärtää, kuinka meidän ajan hallinto toimi, millaisia dokumentteja se tuotti ja mitä varten se näitä tuotti. Sen jälkeen voi ymmärtää, mitä noista dokumenteista voi lukea ja mitä ei…
Ainakin vielä 1970-luvulla Suomen historian laudaturarvosanan tenttivaatimuksiin kuului professori Pentti Renvallin historiantutkimuksen metodisia periaatteita esittelevä teos Nykyajan historiantutkimus. Renvall oli aikoinaan aihepiirin ehdoton (ja oikeastaan ainoa auktoriteetti) Suomessa. Tuossa paljon luetussa ja tentityssä kirjassa Renvall nimenomaan käytti nimitystä ”jäte” tai ”jätelähteet” sellaisista menneisyyden jäänteistä, jotka olivat syntyneet itse tapahtuman tai toiminnan tuloksena, erotukseksi kertovista lähteistä.
Tämä tiedoksi lääket. tri, FK Antti Hernesniemelle
Kiitos Pertti Laisille: sieltä kai minäkin sen olen itselleni ottanut tai sitten saksalaisesta kirjallisuudesta, jossa tätä puolta kyllä painotetaan. Keskeinen idea on juuri tuo: esim. 1500-luvun verokirja on jäte verohallinnon kasvusta ja organisoitumisesta, mutta kertova lähde itse verotettavista ja veroista. Samoin tuo suurlähetystön vuosikertomus on jäte hallinnon vuosittaisesta vuosikertomusrituaalista ja kertova lähde itse sisällöstään. Kronikka ja pyhimyselämäkerta ovat kertovia läheitä sisällöstään mutta jätteitä kronikkatraditiosta jne… Termin keskeinen tehtävä on erottaa tahdonvallan alla olevia sisältöjä niistä prosesseista, joissa asiakirjat tms. ovat syntyneet. Itse prosessi on saattanut johtaa siihen, että varsinainen sisältö on hyvin vaikeasti käytettävissä ja eroaa täysin siitä, mitä se itse väittää olevansa. Tätä yritin esimerkeillä valottaa.
Renvallille nämä varmaan tulevat Droysenilta, jolla oli erottelu Tradition – Überreste. Tuon Überreste voisi kääntää myös ”jäänteet”.
Mielestäni ihmisen / tutkijan olisi hyvä osoittaa myötätuntoa maailman väkivallan uhreille – missä sitten liikkuukin: kaduilla, kylillä tai kongresseissa, seminaareissa. Tutkija Riku Kauhanen kirjoittaa näiltä sivuila löytyvällä linkillä Sodan ja rauhan keskus Muistista: Empatian avulla sodan kokemukseen (Ennen ja nyt, Historian tietosanomat, 6/2021).
– Lääketieteessä ja lääkärintyön käytännössä puhutaan ”näytteistä”, kun on kyse aineistosta, jota tutkija ei ole vielä tulkinnut. Ei ”jätteistä”, ei ”kaatopaikoista”.
Varmaan tulee Droysenilta ja siten koko saksalaiskeskustelusta. Toki Überreste on jäänteet. Mutta minusta on aina ollut ikävää, kun viestejä yritetään kätkeä kaunistellut kielen alle. Aikoinaan ulkoministeriössä opin, että väärin ymmärrettyä diplomatiaa on kätkeä viesti niin koukeroisten ja kauniiden ilmaisujen alle, että vastaanottaja ei sitä ymmärrä. Tarkoitus ei koskaan saa olla tarpeettomasti loukata mutta korkein tavoite on saada toivottu viesti läpi. Minun on vaikeaa ymmärtää tätä tarvetta empatiaan, koska eihän näillä historian metodeilla nyt ketään loukata. ”Näyte”, ”lähde” ja ”jäänne” ovat mielestäni siksi huonoja sanoja, että ne pukevat tuon kerran menneisyydestä jääneen viestin sellaiseen asuun, että me voisimme sitä muitta mutkitta uskoa. Haluan käyttää sanaa ”jäte” ja ”kaatopaikka” juuri siksi, että ne pakottavat lukijan sen ymmärryksen äärelle, että viestille pitää tehdä jotakin, jotta siitä saisi historiallisen tiedon ulos. Arkistokin on siksi ”kaatopaikka”, että sinne päätyy hallinnollisen prosessin tuloksena tiettyjä asiakirjoja, jotka on tuotettu osana hallinnon elämää. Tuon elämän ulkopuolella on paljon ”oikeaa elämää” ja sitä ”oikeaa elämää” voi arkiston asiakirjoista tutkia vain niin, että ymmärtää hallinnon tarkoituksen: miksi se tuotti tekstiä, mitä siihen tekstiin on voinut päätyä (eli mitä tavoitteita ja mahdollisuuksia tuottajalla oli) ja ennen kaikkea, mitä hallinto ei tavoitellut ja mitä se ei voinut tietää. Positivismin suuri harha on se, että positivisti kuvittelee tutkivansa historiaa, mutta hän tutkii arkistoa ja dokumentteja. Siinä on iso ero! Toinen puoli asiasta on se, että kun nykyisin Valtionarkistoa kutsutaan Kansallisarkistoksi, on tässä hämärtynyt vakavasti koko järjestelmä. Jos arkisto ottaa tehtäväkseen toimia kansakunnan muistina on se myös sensori. Aivan samoin kuin jos joku keksisi perustaa Kansallismuseon kansallisen totuuden museoksi. Näitä on maailmalla.
Korpela unohtaa, että kyseisessä projektissa tehdään ihan oikeaa tutkimusta ja jopa väitöskirjaa/kirjojakin. Kyseessä on tutkimusprojekti suomalaisten kohtaloista Venäjällä, mikäli tämä sattui unohtumaan :).
Miten tämä kuuluu koluminiin. Opinnäytteitä (väitöskirjoja) tehdään monista asioista… Olipa hyvänä ajatuksena vaikka ”suomalaisten kohtalot Venäjällä”, ei tämä projekti lisää mitään olennaista tietoa niistä. Tiedämme vain lisää yksityiskohtia. Niillä saattaa olla keräilyarvonsa, mutta ei tietenkään sellaista arvoa, että niiden hankkimiseksi olisi pitänyt tutkimusrahoitusjärjestelmässä ohittaa koko meidän kansallinen vertaisarviointisysteemi. Nythän rahat tuli Helsingin Sanomien toimittajan aloitteesta, mikä ei ole mikään tieteellisesti kestävä periaate.