Valtioneuvoston kanslia on vastaanottanut perjantaina 8. helmikuuta Kansallisarkiston toteuttaman arkistoselvityksen suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–1943. Englanninkielinen tutkimus on ladattavissa pdf-tiedostona Kansallisarkiston sivulta.
Selvitys täydentää olemassa olevaa tietoa siitä, miten juutalaisten ja muiden siviilien surmaaminen oli järjestelmällinen osa Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941.
”Suomalaiset eivät hyökkäyksen alussa tienneet saksalaisten tuhoamistavoitteista. He osallistuivat hyvin todennäköisesti osana saksalaista SS-sotilasjoukko-osastoa juutalaisten, muiden siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Pääsääntöisesti suomalaiset suhtautuivat tähän toimintaan kielteisesti”, toteaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva.
Yhteensä 1408 suomalaista vapaaehtoista palveli Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941–1943.
”Suomalaisten taisteluhalu suuntautui ennen muuta Neuvostoliittoa vastaan. Sen taustalla olivat talvisodan kokemukset ja Neuvostoliiton taholta koettu uhka. Suomalaisten lähtötilanne poikkesi useimpien muiden maiden SS-vapaaehtoisiksi värvääntyneiden tilanteesta. Suomen tarkoituksena oli saada sotilaskoulutusta suomalaisille joukoille. Tämän määräaikaisen koulutuksen jälkeen oli sovittu heidän palaavan osaksi Suomen armeijaa. Norjalaiset, tanskalaiset, hollantilaiset ja belgialaiset vapaaehtoiset tulivat Saksan miehittämistä maista ja värväytyivät tietoisesti miehittäjän armeijaan”, hän jatkaa.
Valtiosihteeri Paula Lehtomäki otti selvityksen vastaan perjantaina Säätytalolla.
”On tärkeää, että esille tulleita kysymyksiä selvitetään ja vaikeista ja merkityksellisistä historian tapahtumista tehdään täydentävää tutkimusta. Tämän selvitystyö lisää osaltaan tietoa tuon historiajakson tapahtumista, myös suomalaisten osalta. Meillä on yhteinen vastuu, etteivät hirmuteot toistu”, Lehtomäki sanoo.
Käytössä 76:n vapaaehtoisen päiväkirjat
Selvitys on valtioneuvoston kanslian tilaama ja Kansallisarkiston tekemä riippumaton arkistoselvitys. Hanke lähti liikkeelle, kun Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja Efraim Zuroff lähestyi tammikuussa 2018 tasavallan presidenttiä Sauli Niinistöä ja pyysi Suomea laatimaan selvityksen Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941–1943 palvelleiden suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.
Hankkeen tutkijana toimi professori Lars Westerlund ja tutkimusapulaisena filosofian maisteri Ville-Pekka Kääriäinen.
Selvitystyöhön on saatu merkittäviä täydennyksiä ulkomaisista arkistoista Venäjältä, Ukrainasta, Saksasta, Hollannista ja Pohjoismaista. Selvityksessä on ollut käytettävissä kaikkiaan 76 Waffen SS:n Wiking-divisioonan suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjaa. Selvityksessä on myös käyty läpi erittäin suuri määrä Suomessa olevia viranomais- ja yksityisarkistoja, kirjeenvaihtoa, valokuvia, sanoma- ja aikakauslehtien kirjoituksia ja artikkeleita, muistelmia sekä olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta. Selvityksessä on ollut käytettävissä aineistoa, jota ei ole ollut aikaisempien tutkimusten käytössä.
Tutkimuksen tiivistelmässä todetaan suomalaisten SS-vapaehtoisten osallistumisesta juutalaisten surmaamisiin:
Selvityksen perusteella on ilmeistä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat hyvin todennäköisesti SS-Divisioona Wikingin eri yksiköiden suorittamiin surmaamisiin ja väkivaltaisuuksiin niin juutalaisia kuin siviilejä ja sotavankejakin kohtaan vuosina 1941– 1942. On kuitenkin todettava, että käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi. Päiväkirjoista ja muista asiakirjoista ei yleensä ilmene sitä, kuka toimi käskynantajana eikä liioin sitä, ketkä kaikki osallistuivat surmaamisiin tiedossa olevissa tapauksissa. Selvää on, että käskynantajat olivat kesän 1941 hyökkäyssodan alkuvaiheessa sodassa saksalaisia upseereita, sillä suomalaiset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet saaneet sotilasarvoaan vastaavaa asemaa SS-Divisioona Wikingissä.
Suomalaiset SS-vapaaehtoiset kotiutettiin keväällä 1943 heidän kaksivuotisen palvelusitoumuksensa päätyttyä. Suomeen paluun jälkeen heidät sijoitettiin Suomen armeijan eri joukkoyksiköihin. Palautuksen syynä oli Suomen hallituksen ja sotilasjohdon muuttunut suhtautuminen palveluun Saksan SS-joukoissa. Saksalaisten Stalingradissa kärsimän tappion jälkeen sotaonni oli kääntynyt Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneidenhyväksi. Suomen keskeisimmäksi tavoitteeksi muodostui vähitellen itsenäisyyden säilyttäminen ja erillisrauhan saaminen aikaan Neuvostoliiton kanssa. Se toteutui lopulta 19.9.1944. SS-Divisioona Wikingin muut ulkomaiset vapaaehtoiset jatkoivat taistelua Saksan lopulliseen tappioon saakka toukokuussa 1945.
Selvitys on englanninkielinen. Se on ladattavissa pdf-muodossa Kansallisarkiston verkkosivuilta. Selvityksestä on julkaistu lisäksi suomenkielinen ja ruotsinkielinen tiivistelmä. Selvityksen painettu versio on myynnissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla.
- The Finnish SS-volunteers and atrocities 1941-1943
- Suomenkielinen tiiviistelmä
- Ruotsinkielinen tiivistelmä
Lähde: Valtioneuvoston viestintäosaston tiedote 8.2.2019 13.26 ja selvityksen tiivistelmä.
* Keskustelua aiheesta Agricolan foorumilla: Suomalaisten SS-miesten fasistisuutta on tahallaan vähätelty
”Suomalaisten lähtötilanne poikkesi useimpien muiden maiden SS-vapaaehtoisiksi värvääntyneiden tilanteesta. Suomen tarkoituksena oli saada sotilaskoulutusta suomalaisille joukoille. Tämän määräaikaisen koulutuksen jälkeen oli sovittu heidän palaavan osaksi Suomen armeijaa. Norjalaiset, tanskalaiset, hollantilaiset ja belgialaiset vapaaehtoiset tulivat Saksan miehittämistä maista ja värväytyivät tietoisesti miehittäjän armeijaan”
Tämä ei aivan kokonaan pidä paikkaansa. Suomalaisissa vapaaehtoisissa oli myös natsi-Saksan ihailijoita, olihan Suomessa 1930-luvulla äärioikeistolaista liikehdintää ja jopa fasistinen eduskuntapuolue. Lisäksi Saksan armeijaan jäi pataljoonan kotiuttamisenkin jälkeen suomalaisia ja heitä hakeutui sinne vielä Suomen ja NL:n välisen sodan päätyttyäkin.
Esimieheni myyntipäällikkö (kuollut) Veikko Reunanen Tapiola-Yhtiöt, oli myös vapaaehtoisena SS-miehenä koko ajan mitä siellä suomalaiset olivat. Hän kertoi useasti keskusteluissamme ettei suomalaiset omakätisesti osallistuneet ihmisoikeusrikkomuksiin.
Hän ei tiennyt yhtäkään, kun sitä monesti tiedustelin. Hän kuului sittemmin ”aseveljiensä” yhdistykseen aktiivisena toimijana kuolemaansa asti. Kopioin satoja sivuja heidän arkistoja, joita he vuosittain kokouksissaan käsittelivät. Luin niitä jonkin verran eikä niissä paljastunut ihmisoikeusrikkomuksia. Esimieheni oli rehellinen suoraselkäinen luonteeltaan ja luotettava kaikin puolin. Nyt uutisoidaan ihmisoikeusrikkomuksista ”luulojen” eikä todellisten faktatietojen pohjalta. Tämä tutkimus luo syyttä suotta synkän varjon rehellisiin suomalaisiin sotilaisiin ja suomalaisiin. Suomalaisten sotilaiden on saatava oikeutta kunniansa palauttamiseksi oikeusviranomaistemme toimesta!
Ikävä kyllä, olet valinnut valinnut väärät lähteen. On itsestään selvää, ettei sodan jälkeen pidetyissä kokouksissa ole käsitelty sotarikoksia eikä ylipäätään aiheita, jotka ovat arkaluontoisia tai joista syntyisi erimielisyyksiä ja jopa keskinäisiä syytöksiä.
Jos sotarikoksista on jälkikäteen puhuttu, niin kahden kesken tai pienessä luottamuksellisessa porukassa, kun alkoholi on laukaissut estot. Todennäköisempää on mafiatyylinen ”vaikenemisen laki”.
Olennaisempaa on, että kokouspäiväkirjat eivät ole ensikäden lähteitä. Päiväkirjat nimenomaan sellaisia ovat, joskin niihin tietysti täytyy soveltaa normaalia lähdekritiikkiä.
Yleisesti on tunnettua, ettei sotilailla ole tapana edes taistelutilannetta kuvatessaan käyttää suoria ilmauksia (ei siis ”ammuin kymmenen”) vaan epäsuoria (esim. ”suolattiin” tai ”kylmeni”).
Mitä tulee siihen, ettei voi uskoa jostain tuntemastaan henkilöstä mitään pahaa, niin se ei ole hyvä lähtökohta tutkimukselle. Tällä menetelmällä olisi vuodesta 1918 olisi saatu hyvin vähän irti.
Luulo ei ole tiedon väärti sanotaan, ei kaikki ole raakalasmaisia sotilaita! On ihmisiä, varsinkin naisia, jotka uskovat herkästi kaikkien olevan pahoja. Puhumattakaan poliittisen intohimon riivaamista.
Ikävä kyllä, olet käyttänyt aikaa turhaan. On itsestään selvää, ettei sodan jälkeen pidetyissä kokouksissa ole käsitelty sotarikoksia eikä ylipäätään aiheita, jotka ovat arkaluontoisia tai joista syntyisi erimielisyyksiä ja jopa keskinäisiä syytöksiä (sellaisia esittävät olisi todennäköisesti olleet liittymättä yhdistykseen tai savustettu ulos).
Jos sotarikoksista on yhdistyksessä piirissä ylipäänsä puhuttu, niin kahden kesken tai pienessä luottamuksellisessa porukassa, kun alkoholi on laukaissut estot. Todennäköisempää on mafiatyylinen ”vaikenemisen laki”.
Olennaisempaa on, että kokouspäiväkirjat eivät ole ensikäden lähteitä. Päiväkirjat nimenomaan sellaisia ovat, jos ne sisältävät silminnäkijän kuvauksia, mutta niihin kuten kaikkiin muihinkin kuvauksiin täytyy tietysti soveltaa normaalia lähdekritiikkiä.
Yleisesti on tunnettua, ettei sotilailla ole tapana edes taistelutilannetta kuvatessaan käyttää tappamisesta suoria ilmauksia (ei siis ”ammuin kymmenen”) vaan epäsuoria (esim. ”suolattiin” tai ”kylmeni”).
Se, ettei voi uskoa jostain tuntemastaan ja arvostamastaan henkilöstä mitään pahaa, ei ole hyvä lähtökohta tutkimukselle. Tällä menetelmällä olisi esim. vuodesta 1918 olisi saatu hyvin vähän irti.
Pidän jokseenkin mahdottomana sitä että suomalaiset olisivat voineen olla osallistumatta näihin sotarikoksiin siviiliväestöä vastaan koska kyseinen pataljoona oli osa sotakoneistoa jonka tehtävänä oli juuri mahdollistaa se että tietyt joukkomurhia systemaattisesti suorittaneet yksiköt voisivat suorittaa nuo rikoksensa.
Kaikenkaikkiaan ilman Wehrmachtin roolia mitään kansamurhaa Neuvostoliiton läntisissä provinsseissa ei olisi voitu edes suorittaa. Lisäksi ylipäätänsä suomalaisilla on huomattavan naivi käsitys Waffen SS:stä sinänsä. Kuvitellaan että se olisi ollut vain sotilaallinen organisaatio. Sekin suomalaisille on tuntematon asia että Waffen SS imagostaan huolimatta oli kaikkea muuta kuin eliittiarmeija. Sen johdossa oli keskimäärin heikompia upseereita kuin Wehrmachtin yksiköissä. Myöskään koulutus ei kaikin osin ollut niin hyvä kuin luullaan. Mm. Ardennien offensiivissa 6.SS-panssariarmeija oli ”akilleen kantapää” kun sen joukoilta puuttui taito hallita ajoneuvoja sekä liikennekuri (Lähde: Christer Bergström). Tästä Wehrmachtin upseerit esittivät myös kirpeää kritiikkiä. Sotahistoriamme kyllä tietää kesän 1941 ja Sallassa tyrineen SS-Nord Divisioonan tapauksen.
Waffen SS:n jälkeen Natsi-Saksan natsimielisin aselaji oli Luftwaffe. En tiedä pitääkö paikkaansa väite jonka mukaan Hitler olisi jo 1930-luvulla todennut: ”nyt minulla on keisarillinen armeija, katolinen laivasto ja kansallissosialistiset ilmavoimat.”
Esimieheni myyntipäällikkö (kuollut) Veikko Reunanen Tapiola-Yhtiöt, oli myös vapaaehtoisena SS-miehenä koko ajan mitä siellä suomalaiset olivat. Hän kertoi useasti keskusteluissamme ettei suomalaiset omakätisesti osallistuneet ihmisoikeusrikkomuksiin.
Hän ei tiennyt yhtäkään, kun sitä monesti tiedustelin. Hän kuului sittemmin ”aseveljiensä” yhdistykseen aktiivisena toimijana kuolemaansa asti. Kopioin satoja sivuja heidän arkistoja, joita he vuosittain kokouksissaan käsittelivät. Luin niitä jonkin verran eikä niissä paljastunut ihmisoikeusrikkomuksia. Esimieheni oli rehellinen suoraselkäinen luonteeltaan ja luotettava kaikin puolin. Nyt uutisoidaan ihmisoikeusrikkomuksista ”luulojen” eikä todellisten faktatietojen pohjalta. Tämä tutkimus luo syyttä suotta synkän varjon rehellisiin suomalaisiin sotilaisiin ja suomalaisiin. Suomalaisten sotilaiden on saatava oikeutta kunniansa palauttamiseksi oikeusviranomaistemme toimesta!