Kun venäläinen yhteiskunta murtuu ja suhteemme Venäjään kriisiytyy, joudumme pohtimaan suhdettamme myös toisinajattelijoihin ja kriitikoihin. Yksi kriitikoista oli näyttelijä, trubaduuri ja runoilija Vladimir Vysotski, joka etsi totuutta valheita täynnä olleesta yhteiskunnasta kirjoittaa Turun yliopiston kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen.

Vladimir Vysotski (1938-1980) oli Bulat Okudzavan ohella keskeisiä Neuvostoliiton trubaduureja. Teksteissään ja esityksissään hän etsi usein totuutta valheita täynnä olleesta yhteiskunnasta. Syvimmin tämä etsintä konkretisoitui yhdessä hänen tunnetuimmista lauluistaan Totuus ja valhe:

Voit toivosi heittää turhaan totuutta säälit,
vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan.
Se joskus voi voittaa valheen, mutta huomaa:
Vain jos oppii valheen lailla varastamaan.

Vysotski ei ole kanssamme nyt, kun valhe ja varastaminen on Venäjällä kylmää arkipäivää ja tekstien raskaat aiheet ovat kenties vielä aiheellisempia kuin Vysotskin omana aikana. Ajankohtaisia ne ainakin ovat.

Esimerkiksi käy kysymys juutalaisuudesta. Antisemitismi on ollut Venäjällä käyttötavaraa ainakin 1700-luvulta saakka. Keisarin valtaa pönkitettiin toistuvasti pogromeilla; juutalaisia koskevana nimitys sai alkunsa Odessan mellakoista ja juutalaismurhista vuonna 1821.

Tänään puolestaan patriarkka Kirill, Venäjän kirkon päämies puhuu siitä, miten pelko juutalaisten reaktioista estää mainitsemasta hänen nimeään Ukrainan kirkoissa. Kuten tiedämme, tässä kysymys ei ole juutalaisista vaan siitä, Ukrainan kirkko on eronnut Venäjän kirkon yhteydestä ja siirtynyt Konstantinopolin alaisuuteen.

Vysotski teki tästä syntipukkisyndroomasta laulun Antisemitisti. Siinä pikkurikollinen ja juoppo huligaani miettii, että saavuttaakseen jotain hänen on käännyttävä antisemitistiksi ja ryhdyttävä puhdistamaan maata juutalaisista, he kun näissä juopon houreissa vain varastelevat kunnon ihmisiltä.

Vysotskilta kysyttiin usein, olivatko hänen tekstinsä poliittisia ja oliko hän siis poliittinen taiteilija. Tähän hän vastasi aina kieltävästi. Hän sanoi myös: ”Minä rakastan maatani, enkä halua aiheuttaa sille mitään vahinkoa. Enkä koskaan aiokaan.”

Aivan samoin vastasivat esimerkiksi Dmitri Shostakovich ja neuvostoaikana virolainen mestarikirjailija Jaan Kross – eivätkä he olisi muulla tavoin voineet vastatakaan, jos aikoivat jatkossakin laulaa ja kirjoittaa ja säveltää – tai matkata ulkomaille. Kysymys neuvostotaiteilijoiden poliittisuudesta ei siis tyhjene heidän omiin vastauksiinsa.

Maassa, jolla oli autoritaarinen menneisyys ja totalitaarinen nykyisyys, taiteilijalla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän ryhtyi sosialistisen realismin seireenilaulajaksi tai kääri kritiikkinsä kieleen, jota sensuuri ei oikein ymmärtänyt. Vysotski käytti tätä jälkimmäistä.

Vaikka Vysotskin poliittisuudesta on paljon kiistelty, meille on aika selvää, että hän oli poliittinen taiteilija – tai olisiko parempi sanoa, hän oli myös poliittinen taiteilija. Hänen kohteenaan oli neuvostoyhteiskunta kaikkine ulottuvuuksineen, ne kipuilut ja myös onnen hetket, jotka neuvostoihminen kohtasi. Vysotskin lauluissa Jumalansa hylännyt yhteisö ei tunnista ongelmiaan. Se ei tunnista ihmisten synkkyyttä ja pahuutta, hulluutta ja valitusta, vääryyttä ja tyhmyyttä. Se ei tunnista alkoholismia ja itsemurhia, ei varkauksia, tappeluita eikä väkivaltaa – tai ainakaan se ei välitä niistä.

Vysotski oli äärimmäisen tuottelias. 17 vuotta kestäneen uransa aikana hän teki 600-700 laulua, ja niissä eli ja hengitti koko hänen aikansa, koko olemassa ollut Neuvostoliitto. Vysotskilla oli vahva kunnioitus Neuvostoliittoa, omaa maataan kohtaan, mutta hän oli tyytymätön kaikkeen siihen pahaan ja huonoon, mikä tuossa maassa konkretisoitui. Hänen ironiansa ja satiirinsa oli usein murskaavaa, mutta sen kiinni saaminen on usein vaikeaa. Sen ymmärtäminen edellyttää Neuvostotodellisuuden ainakin kohtuullista tuntemusta.

Jyrkän ironisessa laulussa Leivästä ja vedestä Vysotski laulaa kiitosta ”meidän neuvostokansalle”:

Leivästä ja vedestä ja vapaudesta,
kiitos meidän neuvostokansalle!
Öistä vankiloissa, kuulusteluissa MRY:ssä,
kiitos meidän kihlakunnansyyttäjälle!

Viimekädessä kiitos kohdistetaan kuitenkin Stalinille. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi laulussa Lämmitä minulle sauna. Siinä kohteena on vankilajärjestelmä, joka keskeisesti koitui koko neuvostoyhteiskunnan ja ihmisten tuhoksi. Kyytiä saa vankiloiden väkivaltakulttuuri, perheiden hajoaminen ja Stalinin henkilökultti:

Myöhemmin siellä kaivoksilla ja soilla,
kyyneleitä ja kosteutta nieleskellen.
Lähelle sydäntä tatuoimme tuon profiilin,
jotta hän kuulisi, kuinka sydän repeää.

Tuo profiili on Stalinin, siis lähelle sydäntä tatuoimme Stalinin, jotta hän kuulisi, kuinka sydän repeää.

Joskus vankileirien kuvaus laajenee keskusteluksi neuvostoyhteiskunnan suhteesta historiaan. Laulussa Magadanin valtatie esiin nousee muistamisen välttämättömyys; hirvittävimpiäkään tapahtumia ei saa unohtaa, mikäli haluamme välttää virheiden toistamisen. Magadan oli keskipiste, josta vangit jaettiin Kolyman pakkotyöleireille, hiilikaivoksiin ja metsäpunkteihin, Siperian hyytävään kylmyyteen. Laulun päähenkilö matkustaa Magadaniin etsimään ystäväänsä, vaikka hänet kenties on jo haudattu valtatien alle tai ehkä hän yhä vaeltaa pitkin vankileirien saaristoa.

Tänään Vysotskin toive Magadanin muistamisesta on vaikeuksissa. Stalinin terroria tutkinut Memorial-järjestö on lakkautettu, sen museoita ja muistopaikkoja on suljettu ja johtajia teljetty tekaistuin syyttein vankilaan. Kysymyksessä on sekä Stalinin terroria koskevan muistin hävittäminen että salaisen poliisin kosto. Teloittajien nimiä ei saa rankaisematta lausua.

Totuutta pelkäävä yhteiskunta on vaarallinen itselleen ja ympäristölleen. Se rankaisee totuudesta kertovaa sen sijaan että se etsisi syitä siihen, miksi totuus on sellainen kuin on.

Vysotskin lauluista on rakennettavissa paljon yhteyksiä nykyiseen Venäjään. Esimerkiksi Balladi lyhyestä kaulasta on kuvaus neuvostoliittolaisista sotilasjohtajista, joilla on niin lyhyt kaula, ettei siihen tartu edes hirttosilmukka – eli oikeus ei saa heitä tuomiolle korruptiosta. Näitä lyhytkaulaisia istuu nyt Moskovan pahamaineisessa Lefortovon vankilassa odottamassa tuomiota niiden rahojen kavaltamisesta, jotka piti käyttää tiedusteluun ja armeijan varustautumiseen Ukrainaan kohdistettavaa hyökkäystä varten. Siksi sota on ainakin osittain mennyt päin seiniä.

Vysotskin suhde neuvostovaltaan oli monimutkainen. Taiteilijana hän ei saanut koskaan valtion tunnustusta, mutta hän sai esiintyä vapaasti. Hän sai myös matkustaa, ja jonkin aikaa hän asuikin ulkomailla suuren rakkautensa, ranskalaisnäyttelijä Marina Vladyn kanssa.

Samalla kuitenkin sensuuriviranomaiset etsivät keinoja totuuksia laukovan laulajan vaientamiseen; Vysotskille tällaiset yritykset näyttävät olleen ylpeilyn aihe ja ohjanneen entistäkin rohkeampiin ulostuloihin. Hengellään hän ei tästä joutunut maksamaan, mutta hänen tuotantoaan ei myöskään hänen elinaikanaan julkaistu. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1981 eli vuosi Vysotskin kuoleman jälkeen ja ensimmäinen levy 1988. Erilaisia samisdat-julkaisuja tietenkin tehtiin.

Sensuurin aktiivisuutta ei ole syytä ihmetellä. Totuus ja valhe käyvät Vysotskin teksteissä ikuista venäläistä piruntanssia, ja ovat ajankohtaisia vielä tänäänkin. Kun oligarkin tyttöystävä valittaa Ukrainan verilöylyn aikana, että hänen suosimaansa huippushampanjaa ei saa ranskalaiskoneen ykkösluokasta, todellisuus on irvokkaampi kuin edes Vysotski saattoi kuvitella, kun hän kirjoitti:

Hän varasti totuuden leningin, kultaisen pannan,
Änki koreat kengät kiroten jalkaansa tuo.
Kellon ja lompakon otti ja kadulle juoksi.
Totuuden hahmossa valhe nyt shampanjaa juo.

***

Kirjoitus perustuu Ukrainan hyväksi järjestetyn Vysotski-konsertin yhteydessä pidettyyn esitelmään.

Katso myös: Vysotskin lauluja suomeksi.