Turun yliopistossa oli päädytty keväällä 2022 harvinaiseen ratkaisuun hylätä pro gradu -tutkielma. Tapaus nousi esiin Agricolan kolumnissa elokuussa, ja se herätti suurta huomioita mediassa, jossa se mielellään nähtiin ”woke-sensuurina”. Suurin uhka akateemiselle vapaudelle ei suinkaan ole ”wokeismi” vaan se, että yliopistoja aletaan kontrolloida ulkoa käsin poliittisten toimijoiden taholta, sekä humanististen tieteiden rahoituksen heikkeneminen. Olisi myös tärkeää miettiä, voiko vihapuhetta hyväksyä osana julkaistavia opinnäytteitä ja tutkielmia. Hylätyksi esitetyssä gradussa oli pyrkimys leimata vähemmistöjen edustajat potentiaalisiksi seksuaalirikollisiksi.
Elokuun alussa herätti huomiota tapaus, jossa Turun yliopistossa oli päädytty harvinaiseen ratkaisuun hylätä pro gradu -tutkielma. Hylkäämistä perusteltiin mm. lähdekritiikin puutteella ja sillä, että ”työ muistuttaa enemmän mielipidekirjoitusta kuin akateemista tutkimusta” ja että se sisälsi laajan, tutkimusaiheen kannalta epäoleellisena pidetyn osion intersektionaalisesta feminismistä. Valituksen jälkeen gradu lopulta hyväksyttiin.
Opiskelijaa gradunteossa auttanut, ns. ”wokeismia” ja intersektionaalista feminismiä useissa mielipidekirjoituksissaan kritisoinut dosentti Ari Helo nosti tapauksen julkisuuteen Agricola-humanistiverkoston kolumnissaan ja Uuden Suomen mielipidekirjoituksessaan. Lisäksi hän antoi tapauksesta haastatteluja useille uutismedioille. Tapaus herätti keskustelua muillakin alustoilla ja sosiaalisessa mediassa, ja mm. kansanedustaja Atte Kaleva (kok.) julisti Twitterissä gradun hylkäämisen olevan esimerkki ”Yhdysvalloista tuodusta akateemisen maailman sekopäisestä muotivirtauksesta” ja ”woke-sensuurista”.
Mainittakoon, että pidän intersektionaalista feminismiä hyvänä aatteena ja kannatan kaikenlaista epätasa-arvoon heräämistä ja herättelyä (mihin woke-termi alkuaan viittaa). Osa lukijoista varmaan päättelee, etten sen vuoksi kykene arvioimaan tapausta objektiivisesti, mikä heille sallittakoon. Toisin kuin tapauksesta uutisoineet toimittajat, olen kuitenkin lukaissut gradun, joka julkaistiin vasta siitä nousseen mediakohun jälkeen. En ota kantaa siihen, olisiko gradu tullut hyväksyä vai ei. Sen sijaan haluan esittää kysymyksen, jonka gradun lukeminen väkisinkin herätti mielessäni. Kysymys kuuluu: pitäisikö opinnäytteitä ja tieteellisiä tutkielmia voida hylätä sen perusteella, että ne sisältävät vihapuhetta?
Kohutun gradun aihe on kahden ahdistelutapauksen käsittely Japanin mediassa. Aiheen käsittely gradussa jää kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä ison tilan vie intersektionaalisen feminismin kritiikki. Kritiikin yhteyteen on liitetty monta sivua tekstiä, jossa käsitellään mielipidekirjoitusmaiseen sävyyn transsukupuolisten ja maahanmuuttajien, erityisesti turvapaikanhakijoiden, tekemiä seksuaalirikoksia ja heihin liittyvää pelkoa mahdollisina seksuaalirikosten tekijöinä. Väitteille on haettu tukea mm. kontekstista irrotetuista lainauksista, jotka ovat peräisin kolumnikirjoituksista ja YouTube-videoilta, uutisista sekä oikeistolaisista kirjoituksista. Yksittäistapauksista on tehty pitkälle vietyjä yleistyksiä ja lähdekritiikki loistaa poissaolollaan esimerkiksi tilastotietojen kohdalla, joiden luotettavuus kyseenalaistetaan referoidussa lähdetekstissä.
Kontekstistaan irrotettujen sitaattien varassa gradussa mm. syytetään transsukupuolisia siitä, että he yrittävät painostaa muita seksiin ja leimaavat transfobisiksi niitä, jotka eivät viehäty heistä. Jonkinlaisesta kapitalismia vastustavaa feminististä salaliittoa koskevasta teoriasta taas haetaan tukea väitteelle, että arabialaisesta kulttuurista tulevat ovat nostaneet häirintätapaukset kasvuun ja tuoneet joukkoraiskauskulttuurin Eurooppaan. Tämä on tyypillistä vihapuheen retoriikkaa. Ehkä tärkein huomio on kuitenkin se, että koko maahanmuuttajia ja transsukupuolisia koskevan keskustelun sisällyttämiselle graduun on hankalaa nähdä muita perusteita kuin pyrkimys leimata vähemmistöjen edustajat potentiaalisiksi seksuaalirikollisiksi. Mitään yhteyttä gradun aiheena olleisiin ahdistelutapauksiin transsukupuolisilla ja maahanmuuttajilla ei nimittäin ole.
Toimittaja Pekka Torvinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan hiljattain siitä, kuinka Britanniassa ja Yhdysvalloissa käyty keskustelu ”woke-aatteen” oletetuista vaaroista akateemiselle vapaudelle on leviämässä Suomeen. Torvinen esittää, että ”wokeismin” vastustajien kritisoimien sisältövaroitusten ja vähemmistöjen huomioimisen sijaan suurempi uhka akateemiselle vapaudelle on se, että yliopistojen toimintaa aletaan kontrolloida ulkopuolelta käsin, poliittisten toimijoiden taholta. Tässä yhteydessä hän viittaa antiikin kulttuurin professori Ida Östenbergin Dagens Nyheterissä julkaistuun, samaa aihetta käsittelevään kolumniin. Östenberg nostaa esiin huolen humanististen tieteiden rahoituksen heikkenemisestä ja alasajosta, joita hän pitää todellisena uhkana humanistisille tieteille, ja kritisoi mediaa siitä, että niistä kirjoittamisen sijaan se keskittyy julkaisemaan klikkiotsikoita kampuksilla jylläävästä ”woke-sensuurista”. Mielikuva humanistisista aloista yksittäisen, tiedevastaiseksi leimatun aatteen temmellyskenttänä taas on omiaan luomaan kielteistä kuvaa humanistisista tieteistä, eikä ainakaan paranna alojen tulevaisuudennäkymiä.
Kohun aiheuttanut gradu on Östenbergin kritisoimasta ilmiöstä oiva esimerkki. Tapauksen yhteydessä suomalaisessa mediassa ja sosiaalisessa mediassa puhuttiin lähinnä siitä, sensuroidaanko yliopistoissa intersektionaalisen aatteen ja ”wokeismin” nimissä kriittisiä ääniä. Harva oli gradua lukenut, ja nyt kun se on julkaistu, ketään tuskin enää kiinnostaa palata aiheeseen sen tarkistamiseksi, oliko kohun synnyttämä kuva Turun yliopiston harjoittamasta aatteellisesti motivoituneesta sensuurista aiheellinen vai pelkkä ankka.
Mielestäni sensuuripelkojen jyllätessä ”woke-aatteen” kauhistelun sijaan aiheellista olisi (tieteenalojen rahoituskriisin ratkaisemisen ohella) seuraavaksi kysyä, voidaanko vihapuhetta hyväksyä osana julkaistavia opinnäytteitä ja tutkielmia. Vaikuttaa nimittäin siltä, että akateemista vapautta koskevassa keskustelussa ollaan saapumassa iänikuisen kysymyksen äärelle, missä menee sananvapauden ja vihapuheen raja.
Ennen woke-keskustelua ehdin kuvitella, että useimmille olisi jo selvää, ettei sananvapaudessa ole kyse luvasta lietsoa vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Viime aikoina on käynyt selväksi, ettei näin ole, vaan sensuurikortin heiluttelu on siirtymässä mediasta akateemiseen maailmaan (ja sieltä takaisin mediaan).
Aate- ja tutkimussuuntien kritiikille on tietenkin oltava sijaa tutkimuksessa ja akateemisessa keskustelussa. Kannatan tässä suhteessa mahdollisimman vapaata ja avointa keskustelua. Mutta jos sananvapauden nimissä voidaan julkaista näennäisesti tieteellisenä tekstinä vihapuhetta, niin ehkäpä yliopistoissa olisi todellakin tarpeen alkaa keskustella siitä, kuinka erottaa vihapuhe asianmukaisesta kritiikistä. Yliopistoyhteisön sisältä tulevat selkeät linjaukset tässä suhteessa helpottaisivat kimuranteissa tapauksissa toimimista, parantaisivat yksittäisten opiskelijoiden ja tutkijoiden oikeusturvaa ja ennaltaehkäisisivät mediakohuja, joissa mm. woke- ja natsikortit helposti alkavat lennellä.
Tämä on kovin tyypillinen woke-lähestymistapa asiaan. Nyt kun ei mitään asiallista virhettä gradusta löydetty, jonka pohjalta sen olisi voinut hylätä, ehdotetaan, että jotkin erityiset eettiset syyt puoltavat hylkäämistä. Kukaan aiemmista kolmesta hylkyä puoltaneesta tutkijasta ei ollut keksinyt väittää, että gradun ongelma onkin suoranainen vihapuhe.
Jos on vihapuhetta, sekin pitää näyttää toteen. Se, että joitain epämiellyttäviksi tai arveluttaviksi koettuja ilmiöitä nostetaan opinnäytteissä tai tutkimuksissa esiin ei voi sellaisenaan edustaa vihapuhetta. Raiskaus on raiskaus on se kenen tekemä tahansa ja silloin oikeudellisen arvioinnin asia. Yhteiskunnallisia ilmiöitä on saatava käsitellä yhtä lailla liittyivät ne valtaväestöön tai vähemmistöihin.
Lisäksi tästäkin tekstistä paistaa tuo kaikkialla kokemani yleinen asenne intersektionaalisesta tutkimuksesta tai woke-ilmiön analyysista kyseenollessa: koskaan ei tule vasta-argumenttia, aina tule paheksuntaa. Kyseessä on todella erikoinen teoriapohjainen lähestymistapa tieteelliseen tutkimukseen ja ajatteluun. Kirjoittaja ilmoittaakin pitävänsä intersektionaalista lähestymistapaa hyvänä ”aatteena”. Aatehistorioitsijana tutkin sellaisia.
Vastasin tähän jo Facebookissa (https://www.facebook.com/Agricolaverkko), joten kopioin vastaukseni alle:
”Kolumnini aihe on se, pitäisikö vihapuhetta hyväksyä opinnäytteissä ja tutkimuksessa, ei vasta-argumentit ko. gradussa esitetyille väitteille.
Jos vihapuhe kiellettäisiin, se pitäisi tietenkin määritellä täsmällisesti. Usein vihapuheen määritelmässä pohditaan mm. sitä, onko tarkoituksena aiheuttaa vahinkoa jollekin vähemmistölle. Vaikka gradussa esitetyt väitteet pitäisivät paikkaansa (mitä ne useinkaan eivät tee), niin vähemmistöjen nostaminen esiin ja vähemmistöihin kuuluvien ihmisten tekemien rikosten ruotiminen pyrkii gradussa nähdäkseni nimenomaan leimaamaan näitä vähemmistöjä, sillä gradun aiheena oleviin ahdistelutapauksiin ko. vähemmistöt eivät liity millään tavalla.
Kuten kolumnini alussa mainitsen, en ota kantaa siihen, olisiko gradu pitänyt hyväksyä, enkä siis ehdota sen hylkäämistä jälkikäteen. Mikäli arviointiprosessissa vaikutti olemassa olevien arviointikriteerien ohella arvioijien haluttomuus hyväksyä vihapuhetta, niin opiskelijan omien oikeuksien kannalta olisi ollut eduksi, että vihapuheen kielto olisi ollut selvästi jossain ilmaistu, ja tämä olisi voitu opiskelijalle ilmaista jo ennen gradun jättöä tarkastukseen. Eihän vihapuhetta ja syrjintää muutenkaan ole tapana hyväksyä akateemisessa maailmassa, esim. yliopistojen yhdenvertaisuussuunnitelmissa, joten miksi opinnäytteiden ja tutkimusten pitäisi olla poikkeus?”
Nostit vastauksessasi esiin kysymyksen siitä, onko vihapuhe rikos, ja tästä heräsi keskustelua. Kommentoin asiaa seuraavasti:
”Yhdenvertaisuusvaltuutetun sivulta löytyy myös aika kattava määritelmä [vihapuheelle]: https://syrjinta.fi/vihapuhe . (Siellä mainitaan, että ”vihapuhe voi olla yhdenvertaisuuslain vastaista syrjintää”, mutta rikoslaissahan syrjinnän määritelmä taitaa olla suppeampi. Lisäksi mainitaan, että rikoksenkin tunnusmerkit voivat täyttyä, jos kyse on kiihottamisesta kansanryhmää vastaan; ko. gradussa ei kuitenkaan taideta kehottaa väkivaltaan tms., joten kansanryhmää vastaan kiihottamisen määritelmä tuskin täyttyisi.)
Toivoisin joka tapauksessa, että keskustelu aiheesta ei typistyisi sen pohtimiseen, mikä on laitonta ja mikä laillista, vaan keskusteltaisiin esim. siitä, miksi vihapuhe on haitallista, miten se tulisi määritellä akateemisessa kontekstissa, ja miten sitä voitaisiin ehkäistä ilman, että olisi epäselvyyttä siitä, missä menee esim. teoreettisen ja metodologisen suuntauksen kritisoinnin, vähemmistöihin liittyvän tutkimuksen ja vihapuheen raja. Ko. gradussa onkin silmiinpistävää se, miten ei ole osattu tai haluttu tehdä rajaa intersektionaalisen feminismin kritiikin ja tiettyihin vähemmistöryhmiin kohdistuvan leimaavan argumentoinnin välillä. Gradusta syntyy vaikutelma, että sen tekijän tavoite ei niinkään ole ollut paneutua syvällisesti intersektionaalisen teoreettisen ja metodologisen tutkimuksellisen lähestymistavan kritiikkiin (eikä graduntekijä vaikuta niihin edes kunnolla perehtyneen) vaan hän pyrkii lähinnä osoittamaan, että intersektionaalisella feminismillä aatesuuntana on haitallisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tämän hän tekee mm. pyrkimällä mustamaalaamaan vähemmistöryhmiä, joiden oikeuksia intersektionaaliset feministit ovat puolustaneet. (Ainoa yhteys gradun aiheena olleisiin ahdistelutapauksiin koko intersektionaalisen feminismin kritiikillä taas on se, että loppuyhteenvedossa hän väittää ilman sen kummempia perusteita, että intersektionaalinen feminismi on heikentänyt naisten asemaa länsimaissa ja uhkaa tehdä Japanissa saman, ja ilmeisesti lukija sitten voi jäädä miettimään, onko tarkoitus sanoa, että itse asiassa intersektionaaliset feministit ovat epäsuorasti vastuussa gradun aiheena olleista ahdistelutapauksista, joissa siis kaksi kantaväestöön kuulunutta cismiestä oli ahdistellut naisia. Tällaiset hyppäykset esitettyjen todisteiden ja argumenttien ja johtopäätösten välillä toki lienevät varsin poikkeuksellisia jopa opinnäytteissä saati tutkimuksessa.)
Yhdenvertaisuusvaltuutettu kirjoittaa vihapuheesta mm. seuraavaa ” Vihapuheen tarkoituksena on useimmiten luoda kuva tiettyyn vähemmistöryhmään kuuluvista ihmisistä epäilyttävinä, epäluotettavina tai alempiarvoisina.” Mielestäni juuri tämä kohta täyttyy kaikista selkeimmin ko. gradun tapauksessa.
Toivoisin, että seuraavan puheenvuoron aiheesta esim. kolumnimuodossa esittäisi joku, jolla on itseäni pidempi kokemus akateemisessa maailmassa toimimisesta ja joka tuntee paremmin vihapuheen määritelmiä ja yliopistomaailman käytäntöjä sekä syrjinnän torjumisessa että akateemisen vapauden suojelemisessa. Olisi kiinnostavaa lukea myös sellainen yleistajuinen puheenvuoro aiheesta, kuinka intersektionaalinen feminismi yhtäältä aatesuuntana ja toisaalta tutkimuksellisena lähestymistapana ovat sovitettavissa yhteen ja mitä ongelmia tässä mahdollisesti kohdataan, jonka kirjoittaja ensinnäkin todella tuntee aihetta ja toiseksi osaa suhtautua siihen melko objektiivisesti ja kiihkottomasti.”
Edellisessä kommentissani otin kantaa myös kysymykseen siitä, että intersektionaalinen feminismi on sekä aate että teoreettinen / metodologinen lähestymistapa tutkimukseen. On toki aiheellista kysyä, millaisia ongelmia objektiivisuuden kanssa tästä voi syntyä ja kuinka niitä voidaan ratkoa, ja aihetta paremmin tuntevat ovatkin tästä runsaasti kirjoittaneet. Sen toteaminen ylimalkaan, että intersektionaalinen tutkimus ei voi olla tieteellistä, ei yksin riitä, vaan tämä pitää pystyä osoittamaan, jos sellaista väittää. Intersektionaalisesta näkökulmasta voidaan myös kysyä, onko aiempikaan tutkimus ollut aivan niin objektiivista kuin on kuviteltu, jos esim. tutkijat ovat tulleet melko homogeenisestä taustasta, ja onko ihmistieteissä edes mahdollista päästä täydelliseen objektiivisuuteen. Ehkä parempi ja realistisempi tavoite olisikin, että ainakin laajoja tutkimusaiheita lähestytään eri näkökulmista ja erilaisten tutkimusmetodien kautta sen sijaan, että ajatellaan objektiivisen totuuden olevan yhden tutkijan ja tutkimusmenetelmän tavoitettavissa? Nämä ovat omia mietteitäni aiheesta, ja toivon, että joku aihetta paremmin tunteva tarttuisi siihen ja kirjoittaisi siitä yleistajuisesti esim. täällä Agricolassa.
Gradussa otetaan kantaa lähinnä aatepuoleen, joten kommentoin kolumnissa sitä.
Jälleen kerran, vielä valitettuani asiasta erikseen, tätä keskustelua käydään vain akselilla saako intersektionaalista tutkimusajattelua kriittisesti lainkaan käsitellä – tai saako yhteiskunnallisten vähemmistöjen asioita käsitellä akateemisesti lainkaan muuten kuin intersektionaalisen ajattelun kriteerein. Ja jälleen vastauksena on vain vihapuhepohdintoja, eli tähtäimenä ei ole argumentoida yhteiskunnallisista ongelmista tai tutkimusproblematiikasta vaan vain tukkia toisinajattelevien suut.
Puheena olleessa gradussa on metodologinen ongelma sen suhteen, miten tapaustutkimus siellä lopussa linkittyisi esitettyyn intersektionaalisen tutkimuksen kritiikkiin (jota käsiteltiin varsin laajasti ja osin seikkaperäisestikin). En ymmärrä vieläkään, mikä gradussa voisi täyttää vähemmistöjen halveksunnan tai peräti vihapuheen määritelmän, ainakaan millään täysjärkisellä kriteerillä.
Mitä toisia ihmisiä halveksivaan puheeseen tulee, niin Margaret Atwood on yksi niistä entisistä feministihahmoista, joista saa sanoa näemmä nykyisin mitä vain. Muuan amerikkalaisen yliopiston apulaisprofessori piti häntä pelkkänä ”paskaisena valkoisena naisena” (shitty white woman), ja totesi Atwoodin saamasta kritiikistä, että ”jos olet valkoinen nainen ja menet vielä esiintymään, niin onpa vitun sääli. Minä en välitä.” (If you are a white woman and you have a platform, then too fucking bad. I don’t care.). Muuan Helsingin yliopiston jatko-opiskelija vastikään kunnioitti Facebookissa kuningatar Elisabetin kuolemaa seuraavalla muistokirjoituksella: ”may she rot in Buckingham which is filled with blood and curse of millions of colonized innocents, who are still denied justice”. Mahtaako tällainen puheenparsi edustaa monellekin yliopisto-opiskelijalle aikamme uuden etiikan käytöskoodistoa? Miten se eroaa vaikkapa Donald Trumpin tavasta keskustella yhteiskunnallisista trendeistä ja ongelmista?
Vähemmistöjen leimaamisesta ei ole kyse silloin kun tutkimuksen keinoin selvitetään vaikkapa Ruotsin jengiväkivaltaa tai vertaillaan eri maiden valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen rikollisuustilastoja. Tällaisilla tutkimuksilla voi olla poliittisia aspekteja, mutta eivät ne siksi voi olla akateemisesti kiellettyjä aihepiirejä tutkia. Mitä itse materiaalilta kysytään, on sitten metodologisen ajattelun asia.
Absoluuttista objektiivisuutta ei voi ihmistieteissä saavuttaa, koska on kyse enimmiltään tulkinnoista. Siksi keskustelun siitä, mikä ylipäänsä on tietoväitteeksi kelpaava ja millainen väite taas pelkkää politikointia tai utopistista haaveilua on oltava jatkuvasti avointa. Tämän keskustelun sensurointi, saati sitten tutkimusaiheiden sensurointi, on typerintä mahdollista politiikkaa kaikkien kannalta ja täysin tuomittavaa akateemisen vapauden kannalta.
Alla vastaukseni.
”Jälleen kerran, vielä valitettuani asiasta erikseen, tätä keskustelua käydään vain akselilla saako intersektionaalista tutkimusajattelua kriittisesti lainkaan käsitellä – tai saako yhteiskunnallisten vähemmistöjen asioita käsitellä akateemisesti lainkaan muuten kuin intersektionaalisen ajattelun kriteerein. Ja jälleen vastauksena on vain vihapuhepohdintoja, eli tähtäimenä ei ole argumentoida yhteiskunnallisista ongelmista tai tutkimusproblematiikasta vaan vain tukkia toisinajattelevien suut.”
> Kuten jo totesin, kolumnin aihe on, pitäisikö vihapuhetta hyväksyä opinnäytteissä ja tieteellisissä tutkimuksissa. Ja kuten jo itse totesit, vihapuheesta ei puhuttu elokuun alun mediakohun yhteydessä lainkaan. Siksi halusin nostaa sen esiin.
”Puheena olleessa gradussa on metodologinen ongelma sen suhteen, miten tapaustutkimus siellä lopussa linkittyisi esitettyyn intersektionaalisen tutkimuksen kritiikkiin (jota käsiteltiin varsin laajasti ja osin seikkaperäisestikin). En ymmärrä vieläkään, mikä gradussa voisi täyttää vähemmistöjen halveksunnan tai peräti vihapuheen määritelmän, ainakaan millään täysjärkisellä kriteerillä.”
> Olen jo vastannut tähän.
”Mitä toisia ihmisiä halveksivaan puheeseen tulee, niin Margaret Atwood on yksi niistä entisistä feministihahmoista, joista saa sanoa näemmä nykyisin mitä vain. Muuan amerikkalaisen yliopiston apulaisprofessori piti häntä pelkkänä ”paskaisena valkoisena naisena” (shitty white woman), ja totesi Atwoodin saamasta kritiikistä, että ”jos olet valkoinen nainen ja menet vielä esiintymään, niin onpa vitun sääli. Minä en välitä.” (If you are a white woman and you have a platform, then too fucking bad. I don’t care.). Muuan Helsingin yliopiston jatko-opiskelija vastikään kunnioitti Facebookissa kuningatar Elisabetin kuolemaa seuraavalla muistokirjoituksella: ”may she rot in Buckingham which is filled with blood and curse of millions of colonized innocents, who are still denied justice”. Mahtaako tällainen puheenparsi edustaa monellekin yliopisto-opiskelijalle aikamme uuden etiikan käytöskoodistoa? Miten se eroaa vaikkapa Donald Trumpin tavasta keskustella yhteiskunnallisista trendeistä ja ongelmista?”
> En tunne näitä tapauksia, eivätkä ne ole kolumnin aihe. Henkilöön menevä epäasiallinen kommentointi on tietenkin ikävää eikä sitä voi pitää rakentavana keskusteluna, tulipa se kenen suusta tahansa.
”Vähemmistöjen leimaamisesta ei ole kyse silloin kun tutkimuksen keinoin selvitetään vaikkapa Ruotsin jengiväkivaltaa tai vertaillaan eri maiden valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen rikollisuustilastoja. Tällaisilla tutkimuksilla voi olla poliittisia aspekteja, mutta eivät ne siksi voi olla akateemisesti kiellettyjä aihepiirejä tutkia. Mitä itse materiaalilta kysytään, on sitten metodologisen ajattelun asia.”
> Ko. gradun aiheena eivät ole vähemmistöjen tekemät rikokset. Niiden käsittelyn ainoa päämäärä gradussa on leimata ko. vähemmistöt, tai siis vahvistaa heihin jo liittyvää leimaa potentiaalisina seksuaalirikollisina. Löytyy siis poliittinen aspekti muttei akateemista. Kirjoitin tästä jo kolumnissa.
Ruotsin jengiväkivaltaa voi tutkia myös ilman poliittista agendaa. Aiheesta on myös keskusteltu täysin asialliseen ja faktapohjaiseen sävyyn esim. Ylen Uutispodcastissa tiistaina 6.9.2022.
Sivukommenttina oma mielipiteeni (ei siis tieteellinen väite) on, että maahanmuuttokeskustelussa olisi kannattavinta ryhtyä pohtimaan, miten kotoutumista voidaan tehokkaasti edistää niin, että mahdollisimman harvat jäisivät yhteiskunnan ulkopuolelle. Ilmastonmuutoksen edetessä Eurooppaan luultavasti tulee joka tapauksessa tulevina vuosikymmeninä paljon uutta väestöä, ja varmimmin pedataan tietä syrjäytymiseen, jengiväkivaltaan, ihmiskauppaan, harmaaseen talouteen ym. lietsomalla vastakkainasetteluja, rasismia ja vihaa.
”Absoluuttista objektiivisuutta ei voi ihmistieteissä saavuttaa, koska on kyse enimmiltään tulkinnoista. Siksi keskustelun siitä, mikä ylipäänsä on tietoväitteeksi kelpaava ja millainen väite taas pelkkää politikointia tai utopistista haaveilua on oltava jatkuvasti avointa. Tämän keskustelun sensurointi, saati sitten tutkimusaiheiden sensurointi, on typerintä mahdollista politiikkaa kaikkien kannalta ja täysin tuomittavaa akateemisen vapauden kannalta.”
> En ole ehdottanut kummankaan sensurointia. Kuten kolumnista ilmenee, ehdotan, että yliopistoissa aletaan keskustella siitä, miten ehkäistä vihapuhetta ilman, että samalla tullaan rajoittaakseni akateemista vapautta. Selkeät linjaukset ja määritelmät tässä suhteessa olisivat saattaneet ennaltaehkäistä myös ko. graduun liittyvät epäselvyydet. Mikset itse ole avoin tälle keskustelulle?
Kiitos, tämä on erinomainen vastaus Ari Helon kirjoitukseen.
Kiitos hyvästä artikkelista ja vastauksista. On tosiaan huolestuttavaa, että tällainen ennakkoluuloihin nojaava pro gradu pääsi näin pitkälle tekoprosessissa ennen kuin se hylättiin. Pelon ja vihan siivittämillä mielipiteillä ei ole paikkaa tieteellisessä tekstissä. Sanahan asianomaisilla on yhä silti selkeästi vapaa.