Tuomiot
Kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin lakon johdosta aiheutuneet jutut välikäräjillä, jotka alkoivat jo kesäkuussa 1906 ja jatkuivat 18-19. heinäkuuta. Loput tuomiot annettiin 6. lokakuuta 1906 ja 5. heinäkuuta 1907.
Heinäkuussa 1907 tuomittiin Nestori Telkkä, Kaarle Yli- Pihnala, Aleksis Joenperä ja Oskari Siuvo kotirauhan rikkomisesta Laukon kartanossa 1 kuukauden 15 vuoro- kauden vankeusrangaistukseen. 18 henkilöä, jotka olivat olleet lakkovartioina taksvärkkipirtissä poliisien sitä tyhjentäessä, tuomittiin 1 kuukaudeksi 20 päiväksi vankeuteen. Kaarle Yli-Lammi tuomittiin lakkojohtajana yhden kuukauden vankeusrangaistukseen. Lakkojohtaja Leskinen tuomittiin kotirauhan rikkomisesta yhden kuukauden vankeusrangaistukseen sekä vapaaherra Standerstskiöld-Nordenstamin kunnianloukkauksesta 50 mk:n sakkoon sekä nimismies Bergiuksen kunnianloukkauk- sesta 100 mk:n sakkoon. Seitsemän syytettyä vapautettiin kokonaan syytteistä. Useimmat tuomituista olivat torpparien renkipoikia ja torpan poikia.
Tuomioista valitettiin Turun hovioikeuteen, jossa kotirauha- tuomiot pienenivät kuukauden vankeusrangaistuksiksi. Vapaaherra Standertskjöld-Nordenstam haastoi 80 lakkoon ryhtynyttä torpparia käräjille vastaamaan siitä, että he olivat kieltäytyneet suorittamasta päivätöitä, ja tästä syystä heitä vaadittiin muuttamaan pois torpista. Vapaaherraa käräjillä edusti tamperelainen varatuomari Erik Ahlman ja torppareiden oikeudenkäyntiavustajana toimi lahtelainen varatuomari Eino Nyyssölä. Neljä torpparia palasi päivätöihin ennen käräjiä, joten heidän osaltaan asia raukesi. Kahden torpparin osalta todettiin, että he eivät olleet saaneet haastetta laillisesti, joten kanteen ajaminen rauksesi sillä erää.
Ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä tuomittiin 61 lakossa ollutta torpparia muuttamaan pois torpistaan jo 15.7.1906 mennessä. Yhdeksän torpparin kohdalta asia lykättiin, koska he olivat etukäteen tehneet niin paljon päivätöitä, että ei voitu todistaa heillä olevan työvelkaa kartanolle.
Kaikkiaan 97 lakkoon ryhtynyttä Laukon ja Tottijärven kartanoiden torpparia ja lampuotia tuomittiin kihlakunnan- oikeudessa jättämään torppansa "huoneineen ja maineen". Tuomioiden perusteena oli se, että torpparit olivat asuneet torppiaan ilman vuokranantajaa sitovaa velvoitusta, joten lakkoon ryhtyminen merkitsi vuokrasuhteen katkaisemista. Kaikki lähtötuomion saaneet vetosivat asiassaan Turun hovioikeuteen ja ilmoittivat näin tyytymättömyyden asiassa.
Lakkokesänä heinäkuussa 1906 tehtiin joitakin yrityksiä neuvottelujen käynnistämiseksi paronin ja lakkolaisten välillä. Lakkojohtajat pääsivätkin kerran paronin puheille, mutta neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, koska lakkolaiset eivät olleet sopineet mitään keskenään. Lakossa oleva työväki piti kokouksia Yli-Pihnalan torpan läheisyydessä ns. "Pihnalan Perässä" keskiviikkoisin ja lauantaisin, jolloin pohdittiin yhteisiä asioita ja selitettiin torppareille tilanteen kehitystä. Joulukuussa 1906 Hämeen läänin kuvernööri yritti sovitella lakkoa ja ehdotti lakon lopettamiseksi sovinto- oikeutta, johon tilanhaltija asettaisi kaksi jäsentä ja lakkolaiset kaksi sekä kuvernööri viidennen puolueettoman jäsenen. Paroni ilmoitti suostuvansa sovinto-oikeuden asettamiseen vasta sitten, kun kaikki torpparit olisivat palanneet suorittamaan päivätöitä. Lakkolaiset taas asettivat ehdoksi sen, että sovinto-oikeuden päätös olisi sitova vasta sitten, jos kaikki jäsenet olisivat yksimielisiä. Lakon sovitteluyritykset raukesivat toinen toisensa jälkeen, eikä sovinto-oikeuden asettamisesta myöskään tullut mitään.
Häädöt
Vapaaherra Standertskjöld-Nordenstam jätti lokakuun lopussa 1906 11 häätötuomiota viranomaisille täytäntöön- pantavaksi. Torpparit olivat valittaneet tuomioistaan Turun hovioikeuteen, ja tästä syystä paroni jätti samalla takauksen häätöjen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta, jos tuomiot tulisivat muuttumaan. 19.11.1906 saapui paronin asianajaja Ahlman, Pirkkalan kihlakunnan kruununvouti Granberg, Vesilahden piirin nimismies Bergius sekä joukko poliiseja ja muuta apuväkeä Yli-Lammin tilalle. Vuokraaja Yli-Lammi oli metsässä, ja kotona oli hänen vaimonsa viiden lapsen kanssa. Yli-Lammi haettiin kotiin, ja kruununvouti vaati häntä perheineen muuttamaan heti pois. Lisäksi Yli-Lammilta vaadittiin takaus 75 hevospäivätyön ja 13 jalkapäivätyön korvaamisesta vuokranantajalle. Yli-Lammi kieltäytyi, ja tilanne muuttui sekasortoiseksi. Tilanteen laukaisemiseksi Yli-Lammi lupasi lähteä suosiolla, ja ensimmäinen häätö keskeytettiin. Häätöjoukko siirtyi Stenvikin torppaan, jonne alkoi kerääntyä väkeä läheltä ja vähän kauempaakin Nokialta asti. Häätöjen toimeenpanijat hajottivat sekä Yli-Lammin talosta että Stenvikin torpasta ikkunat ja ovet. Väkijoukko huuteli häätäjille pilkkapuheita ja yritti häiritä häädon toimeenpanemista. Viranomaiset päättivät keskeyttää häädöt toistaiseksi, ja Yli-Lammi ja Stenvik korjasivat asuntonsa ja jäivät niihin toistaiseksi asumaan.
Häätötoimet jatkuivat tammikuussa 1907. Alueelle saapui Helsingistä häätöjä toimeenpanemaan 10 ratsupoliisia aliratsumestari Henrik Coloniuksen johdolla. Tiistaiaamuna 15.1.1907 liikkui Tottijärvellä kulkue, johon kuului kruunun- vouti Granberg, nimismies Bergius, oppaana Laukon metsänvartija Ljunqvist, haastemies, poliisijouko sekä apuväkeä: hevosmiehiä rattaineen ja erilaisine työvälineineen. Mukana oli rautakankia, kirveitä, lapioita. Häätötoimitus alkoi tällä kertaa Rosenlundin torpasta. Tammikuussa toimitettiin häätö kaikkiaan 19 torpassa. Häädetyille perheille tilanne oli vaikea, koska tammikuun loppupuolella alkoivat kovat pakkaset. Mittari näytti lähes 30 pakkasastetta. Häädetyt perheet palasivat koteihinsa ja rupesivat laittamaan hajotettuja paikkoja tilapäiseen asumiskuntoon.
Torpparit kääntyivät tammikuussa Tottijärven kunnallis- lautakunnan puoleen. He esittivät, että kunnallislautakunta tekisi anomuksen läänin kuvernöörille häätöjen lopettamisesta talven ajaksi; asunnot saataisiin korjata, ja niissä saataisiin asua talven yli. Lisäksi torppareiden esitykseen liittyi se, että kunta hankkisi asuntoja ja työtä lakkolaisille. Kunnallislautakunta kääntyikin kuvernöörin puoleen ja pyysi apua tähän hädänalaiseen tilanteeseen. Lääninhallitus ei puuttunut tilanteeseen, vaan katsoi, että hädänalaisten perheiden avustaminen oli kunnallisen köyhäinhoidon asia. Apua tarvitsevia lakkolaisia ja heidän perheenjäseniään oli Tottijärvellä tässä vaiheessa 386.
Huhtikuun 18. päivän iltana vuonna 1907 saapui Laukkoon jälleen aliratsumestari Henrik Colonius mukanaan 54 poliisia. Häädöt käynnistyivät uudelleen seuraavana aamuna ja kestivät toukokuun 14. päivään asti. Häätö toimitettiin 78 asunnossa, joista lampuotitiloja oli 5, torppia 71 ja mäkitupalaisasuntoja 2. Tässä olivat mukana ne 19 torppaa, joissa hääto oli toimeenpantu jo tammikuussa. Stenvikin torpassa häätö toimeenpantiin kolme kertaa kuten myös Yli-Lammin vuokratilalla. Jotkut torppareista tekivät sovinnon paronin kanssa ja saivat jäädä torppiinsa asumaan, kun sitoutuivat suorittamaan verorästinsä.
Häädetyt perheet joutuivat vaikeaan asemaan. Monissa torpissa oli sylivauvoja ja sairaita, heikkokuntoisia vanhuksia. Paroni oli luovuttanut Yli-Pihnalan ja Peränojan torpat vanhuksien ja muiden kaikkein avuttomimpien häädettyjen tilapäisiksi asuinpaikoiksi.
Häätötoimenpiteiden aikana väki pysytteli etäällä häätö- paikalta, mutta häädön jälkeen ryhdyttiin yhteistoimin avustamaan häädetyn torpan väkeä. Tavaroita koottiin ja karjaa otettiin kiinni. Häätöjen seurauksena Tottijärvellä oli lähes 500 asunnotonta henkilöä. Häätämättä jääneitä torppareita oli kielletty ottamasta häädettyjen perheitä luokseen asumaan. Eivätkä he olisi sitä uskaltaneet tehdäkään, koska monet häätämättä jääneistä olivat tehneet sovinnon paronin kanssa eikä ollut järkevää enää rikkoa välejä. Peränojan ja Yli-Pihnalan torppiin mahtui asumaan noin 40 henkilöä. Suuri osa häädetyistä asui Laukon metsissä, ladoissa ja riihissä. Alueella kierteli patrullipoliiseja, jotka ajoivat heidät pois. Jotkut olivat saaneet asunnon Laukon alueen ulkopuolisista torpista. Tällaisissa tilanteissa saattoi asua jopa neljä perhettä yhdessä tuvassa. Arvid Järnefelt on kuvannut, kuinka hän tapasi riihissä ja ladoissa asustavia ihmisiä ja kuinka hän löysi metsistä monia pieniä tulisijoja, jossa perheet keittivät ruokansa.
Häädön jälkeen
Häädön saaneiden perheiden sijoittamiseksi järjestettiin kunnankokous, jossa puheenjohtaja tiedusteli kokousväeltä, oliko paikalla henkilöitä, jotka ottaisivat asunnottomia luokseen. Silloin koko suuri lakkolaisjoukko vastasi: "Ei muuta vaivaisapua tarvita kun pirtin vaan kaikki saamme." Torpparit korostivat, että kyllä he itse lapsensa elättävät ja hyyrynsä maksavat kunhan vain katon päänsä päälle saavat. He pitivät vaivaisapua nöyryyttävänä tilanteena. Kunta- kokous asetti komitean järjestämään asuntoja kaikkein vaikeimmassa tilanteessa oleville perheille, jotka saatettiin tulkita kuuluvaksi vaivaishoitoasetuksen piiriin.
Valtio tarjosi häädetyille asuntoja Urjalan ja Tuusulan reservikasarmeista. Myös Karjalan Uudellekirkolle ja Kivennavalle lähti joitakin häädettyjä. Asunnottomien torpparien tilanteeseen joutui puuttumaan myös köyhäin- hoidon tarkastaja Gustaf Adolf Helsingius, koska Tottijärven kunta oli kääntynyt maaherran puoleen. Helsingius esitti, että asuntokysymyksen ratkaisemiseksi kunta hakisi valtion- avustusta. Lähtökohta oli kuitenkin se, että köyhäinhoito oli kunnallinen asia ja kunnan oli se hoidettava. Asian teki vielä mielenkiintoiseksi se, että Lempäälän piirin nimismies J. A. Bergius oli kirjoittanut läänin kuvernöörille, että häädetyt torpparit eivät tarvitse köyhäinapua, koska olivat varakasta väkeä ja monilla oli jopa pankkitalletuksia kymmeniä tuhansia markkoja.
Tottijärven torppariammattiosasto kääntyi sekä Tottijärven että Vesilahden kuntien puoleen, jotta ne tekisivät senaatille anomuksen Laukon sukutilan lunastamisesta valtiolle asutustarkoituksessa. Sekä Tottijärven että Vesilahden kunnat jättivätkin nämä anomukset senaatille. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt toimenpiteisiin.
Kesäkuussa 1907 kansanedustaja Sulo Vuolijoki jätti eduskunnalle välikysymyksen, jossa tiedusteltiin, miksi hallitus ei voinut lunastaa Laukon sukutilaa valtiolle. Eduskunnassa asiasta kehittyi pitkä ja perusteellinen keskustelu. Keskustelun jälkeen eduskunta lähetti asian maatalousvaliokuntaan, joka laati mietinnön sekä hankki asiasta vielä perustuslakivaliokunnan lausunnon. Välikysymyskeskustelu päättyi 1.11.1907, jolloin eduskunta antoi senaatille luottamuslauseen Laukon sukutilan valtiolle lunastamista koskevassa asiassa. Kaikki sosialistit äänestivät luottamuslauseen antamista vastaan.
Torpparihäätöjen jälkeen yleinen mielipide asettui yleensä torppareiden puolelle. Häädetyt saivat avustuksia ympäri Suomea ja ulkomaita. Työväenyhdistykset ja erityisesti tehdaspaikkakuntien ammattiosastot järjestivät keräyksiä. Toronton Suomalainen Klubi lähetti 309 markan avustuksen jaettavaksi lakkolaisille. Avunantajia kuului eri puolueisiin. Esimerkiksi Tampereen Suomalainen Klubi pani toimeen keräyksen.
Kaikkiaan avustuksia saatiin kokoon 20.000 markkaa, mutta pelkästään torppareiden oikeudenkäyntikuluihin meni noin 30.000 markkaa.
Osa tyhjilleen jääneistä torpista otettiin Laukon kartanon viljelykseen, ilman että rakennuksia hävitettiin. Esimerkiksi Tottijärvellä Kalle Mäkelä ryhtyi hoitamaan Ekkermanin, Verstaan, Silfverbergin, strandin, Tammisen ja Lähdekorven torppia. Hän toimi työnjohtajana asuen itse suurimmassa Ekkermanin torpassa. Hänen hoidossaan oli kaikkiaan noin 80-100 hehtaaria peltoa.
Lakon johtaja Nestori Telkkä ryhtyi häädön jälkeen Tottijärven työväen osuuskaupan hoitajaksi. Hänet valittiin sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajaksi vuonna 1908 ja toimi vuoteen 1918 Helsingin poliisilaitoksen toimistotehtävissä. Telkkä karkasi Hämeenlinnan vankileiriltä ja oleskeli todennäköisesti karkumatkallaan Norjassa ja Ruotsissa. Telkkä kuoli todennäköisesti Neuvostoliitossa ja julistettiin kuolleeksi 1967.
Turun hovioikeus antoi päätöksen häätöjutuissa 13.3.1909. Tässä yhteydessä jäi ratkaisematta viiden torpparin valitus. Hovioikeus ei tehnyt muutoksia, vaan vahvisti kihlakunnan- oikeuden tuomiot. Edellisenä päivänä keisari oli vahvistanut uuden maanvuokralain sekä ns. taannehtivan lain. Lait tulivat voimaan 30.3.1909. Häädetyillä torppareilla ei ollut enää mahdollisuutta jatkaa riita-asiaa senaatissa, koska maanvuokralain 71. pykälässä säädettiin, että hovioikeuden maanvuokra-asiassa antamaan päätökseen älköön muutosta haettako. Jos Turun hovioikeuden ratkaisu olisi siirtynyt myöhempään ajankohtaan, olisi se merkinnyt sitä, että hovioikeuteen valittaneet torpparit olisivat saaneet torppansa takaisin.
Viisi torpparia sai torppansa takaisin, kun hovioikeus antoi myöhemmin niistä ratkaisun. Torppansa saivat takaisin mm. Elias Ali-Pihnala, Juho Riekkola, Johanna Lähdekorpi ja Juho Björk. Näiden torppareiden asiaa käsiteltiin Tottijärven vuokralautakunnassa, koska he hakivat lakimies Heikki Ritavuoren avustamina vahingonkorvauksia vapaaherra Standertskjöld-Nordenstamilta ansionmenetyksistä, joita torppareille oli aiheettomista häädöistä aiheutunut.
Laurila Osakeyhtiö
Sosialidemokraattisen puolueen johtomiehet, erityisesti innokkaat nuoret kansanedustajat, ottivat Tottijärven häädettyjen torppareiden aseman omakseen. Sulo Wuolijoki oli tutkinut torppareiden oloja ja liikkunut Tottijärvellä tutustuen Laukon kartanon 143 vuokraviljelmään. Hän oli sosialidemokraattisen puolueen maatalousasiantuntija. Wäinö Wuolijoki oli alusta asti keskeisenä henkilönä mukana Ylioppilaiden Sosialidemokraattisessa yhdistyksessä. Sen keskuudessa toimi innostuneita nuoria miehiä, jotka olivat valmiita ryhtymään käytännön toimiin häädettyjen torppareiden avustamiseksi. Tähän joukkoon kuuluivat Wuolijoen veljesten lisäksi mm. Väinö Hakkila, Edvard Gylling ja Väinö Tanner. Torppareiden avustaminen oli sosialidemokraateille myös keino saada torpparit omiin riveihinsä.
Wäinö Wuolijoki ja Yrjö Sirola ostivat helsinkiläisen toveripiirin nimiin Laurilan tilan Tottijärven Pajulahdesta. Laurilan maille oli tarkoitus perustaa työväenosuuskauppa, järjestää tilat vielä kodittomalle työväenyhdistykselle sekä antaa ensisuoja vailla kotia oleville häädetyille perheille.
Laurilan tilaa varten perustettiin osakeyhtiö 10.7.1907. Perustajajäseniä olivat toimittaja Sirola, puuseppä Emil Perttilä, toimittajat Haapalainen, Aarnio, Wuolijoki ja Komonen sekä maisterit Gylling, af Heurlin ja Hakkila. Laurilan osakkeiden osto oli yksi keino auttaa lakkolaisia. Sääntöjen mukaan Osakeyhtiö Laurilan tarkoituksena oli "maatilojen oston sekä niiden tahi palstotuksen kautta syntyneitten tilaosien myynnin, vuokran tai lahjoituksen kautta hankkia Laukon lakon johdosta työttömiksi joutuneille torppareille ja maatyöläisille tilaisuus maanviljelykseen;
välittää edellä mainituille henkilöille lainoja yleisistä tilattomien avustamiseksi perustetuista rahastoista sekä hankkia sopivan maa-alan myynnin, vuokran tahi lahjoituksen kautta Tottijärven työväenyhdistykselle sekä osuuskaupalle tarpeellinen tonttimaa".
Suomen senaatti hyväksyi Laurila OY:n säännöt 29.8.1907. Laurila OY:n toimitusjohtajaksi valittiin 25-vuotias nuori maisteri Väinö Hakkila. Hän oli lempääläisen maanviljelijän poika, joka oli suurlakon yhteydessä innostunut sosialistisista aatteista kuten Wuolijoen veljeksetkin. Laurilan talossa vietettiin 11.8.1907 tupaantulijaisia, joihin saapui kaksi laivalastia väkeä Tampereelta. Retkeä mainostettiin Kansan Lehdessä huvitilaisuuksien kohdalle otsikolla "Laukon lakkomaille" Laukon sankareita tervehtimään.
Laurilan maille muodostettiin tilat, joiden yhteispinta-ala oli 72,283 hehtaaria, sekä 23 palstatilaa. Näiden yhteispinta-ala oli 14,40 hehtaaria. Laurilan mailla alkoi ripeä rakennus- ja viljelystoiminta. Tottijärven Pajulahteen syntyi väkirikas entisistä torppareista muodostuva työväenyhteisö. Torpparit pystyivät jatkamaan maanviljelyä ja hankkimaan ainakin osittain elantonsa entisessä ammatissaan. Vuonna 1914 oli alueella valmiina 20 asuinrakennusta ja lisäksi kaksi muuta oli jo vesikatossa. Aluelle rakennettiin myös oma kauppa ja työväentalo.
(Mervi Kaarninen)