L. Onerva: Mirdja.
...Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta...
Tämä elämä ei minua tyydytä. Tämä ei ole se maa, jossa vapaus, äly ja taide voisivat juhlaa viettää. Vanki olen minä täällä. Salli minun matkustaa!
...
Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat kokonaan.
...
Käyttämättömiin asti monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluottamuksen puutteesta hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä.
...
Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, - ihmisen, joka ei ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee: mahdollisimman käytännöllinen työnjako-kone.
...
Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista poluistaan luen minä oman kohtaloni.
Syrjäytettyjä, väärinymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois tulevaisuutensa yhdestä oikusta... Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla rahamarkki- noilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan tavaraksi lajiteltuna.
...
Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä kulloinkin olette...
Ei, tässä maassa ei ollut ikinä elänyt boheemeja eikä boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin mielestä... Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä.
...
Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoituksia... Haaremi nukkuu... Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa.
...
Mutta tiedättekö edes, mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti ja etevästi kaikkein uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille tuntemattomille polville.