Armollinen Asetus
Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle 6 p:nä joulukuuta 1869 annetun Kirkkolain suomenkielisen tekstin muuttami- sesta toisin kuuluvaksi.
Annettu Pietarhovissa 24 (11) p:nä lokakuuta 1908.
Keisarillinen Majesteetti on Pietarhovissa ollessansa 11/24 p:nä lokakuuta 1908 suvainnut Armossa vahvistaa Suomen viidennen yleisen kirkolliskokouksen esittämän ja Suomen Eduskunnan hyväksymän ehdotuksen uudeksi suomen- kieliseksi tekstiksi voimassaolevaan Suomen evankelis- luterilaiselle kirkolle 6 p:nä joulukuuta 1869 annettuun Kirkkolakiin ja siis säätää, että mainittu laki suomen- kielisessä asussaan tulee kuulumaan niinkuin seuraa.
Kirkkolaki
Suomen Suuriruhtinaanmaan evankelis-luterilaiselle kirkolle.
ENSIMÄINEN OSA.
Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta yleensä.
ENSIMÄINEN LUKU.
Kirkon tunnustuksesta.
1 §. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka, perustuen Jumalan pyhään sanaan, vanhan ja uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, on ilmilausuttu vanhimman kirkon kolmessa päätunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ynnä muissa luterilaisen kirkon niin sanot- tuun sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa, ja pitää tunnustuksen korkeimpana lakina sen näissä tunnustus- kirjoissa selvästi lausutun järkähtämättömän totuuden, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava.
2 §. Kirkon pyhät toimitukset ovat tämän tunnustuksen mukaisesti suoritettavat; ja sentähden ne kirkolliset kirjatkin, niinkuin kirkkokäsikirja, virsi- ja evankeliumikirja sekä katkismus, jotka hyväksytään seurakunnissa julkisesti käytettäviksi näissä toimituksissa, pitää olla tehdyt saman tunnustuksen mukaisesti.
TOINEN LUKU.
Kirkon jäsenistä.
3 §. Jäseniksi kirkon yhteyteen otetaan: lapsia pyhän kasteen sakramentin kautta; johonkin muuhun kristittyyn kirkko- yhdyskuntaan kuuluvia, oikein kastettuja, sen kautta että tekevät evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen; niitä, jotka eivät ole oikein kastettuja, sekä niitä, jotka eivät ole kristittyjä eivätkä enää lapsia, sen kautta että tekevät saman tunnustuksen ja sitten saavat kasteen.
4 §. Kirkon jäsenillä on oikeus vapaasti nauttia kirkon etuja. Ne, jotka ovat syntyneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvista vanhemmista, saavat kasteen kautta oikeuden kristilliseen kasvatukseen ja opetukseen sekä, tarpeellisen opetuksen ja sitä seuraavan kasteenliitonuudistuksen jälkeen, oikeuden nauttia Herran pyhää ehtoollista ja kirkon muita etuja. Toista uskontunnustusta olevat kristityt sekä ne, jotka eivät ole kristittyjä, saavat, kun siirtyvät evankelis-luterilai- seen kirkkoon, tämän siirtymisen kautta oikeuden kirkon etuihin.
5 §. Kirkon jäsenet ovat velvolliset viettämään kristillis- siveellistä elämää, ahkerasti käymään julkisessa jumalan- palveluksessa ja muutenkin käyttämään hyväksensä kirkon armonvälikappaleita, avioliittoon mennessänsä antamaan kirkon pyhittää sen säädetyllä tavalla, niin myös kastatta- maan lapsensa ja toimittamaan niille kristillisen kasvatuksen sekä evankelis-luterilaisen kirkon periaatteiden mukaisen kristinopinopetuksen.
6 §. Jos evankelis-luterilaisen kirkon jäsenellä havaitaan olevan harhaoppisia mielipiteitä, koettakoon kirkko, niinkuin XII luvussa sanotaan, perinpohjaisella opetuksella ja lempeästi varottamalla saattaa häntä huomaamaan erehdyksensä. Jos hän ei ota siitä ojentuaksensa, vaan pysyy erehdyksessään ja haluaa vakaumuksensa nojalla erota tämän kirkon yhteydestä ja siirtyä toiseen kirkko- yhdyskuntaan, älköön kirkko häntä siitä estäkö.
TOINEN OSA.
Kirkon pyhistä toimituksista.
NELJÄS LUKU.
Yhteisestä ja yksityisestä jumalanpalveluksesta.
18 §. Yhteinen, julkinen jumalanpalvelus on kautta koko maan pidettävä kirkoissa joka sunnuntai ja sitä paitsi seuraavina vanhastaan kristikunnassa vietettyinä juhla- päivinä, nimittäin: joulupäivänä, toisena joulupäivänä, uudenvuodenpäivänä, loppiaisena, Maarian ilmestys- päivänä, pitkänäperjantaina, toisena pääsiäispäivänä, helatorstaina, toisena helluntaipäivänä ja Johannes kastajan päivänä.
19 §. Puolipäiväjumalanpalvelus on mainittuina päivinä pidettävä kaikissa seurakunnissa sekä maalla että kaupungeissa.
Ehtoojumalanpalvelus on pidettävä niissä kaupungeissa, joissa kaksi pappia tahi useampi toimittaa virkaa samassa kirkossa. Muissa kaupungeissa ja maallakin pidettäköön niinikään, missä paikkakunnalliset olot sallivat, ehtoo- jumalanpalvelus, josta asianomainen tuomiokapituli, kuulusteltuansa papiston ja seurakuntien mieltä, antaa tarkempia määräyksiä.
Aamujumalanpalvelus on pidettävä kaikissa niissä seura- kunnissa, sekä maalla että kaupungeissa, missä ei pidetä ehtoojumalanpalvelusta, ja silloin saarnataan Kristuksen kärsimisen historiasta paaston aikana sekä katkismuksesta sinä vuodenaikana, jonka papisto ja seurakunta, asiasta sovittuansa, katsovat soveliaimmaksi. Sitä paitsi on aamu- jumalanpalvelus pidettävä ensimäisenä joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivänä, missä asianhaarat eivät sitä estä.
20 §. Kaupungissa on joka viikko pidettävä rukoushetki raamatunselityksineen vähintäänkin yhtenä arkipäivänä, jonka papisto yksissä neuvoin seurakunnan kanssa määrää, mutta useamminkin, jos tuomiokapituli käskee, papiston ja seurakuntain mieltä kuulusteltuansa. Maalla olkoon sama laki, missä paikkakunnalliset ja muut olot sen aiheuttavat ja sallivat. Kaupungeissa on rukoushetki ynnä saarna Kristuksen kärsimisen historiasta pidettävä pääsiäisen edellisen viikon neljänä ensimäisenä arkipäivänä.
21 §. Yhteinen jumalanpalvelus edellämainittuina päivinä on toimitettava siinä järjestyksessä, kuin käsikirja määrää; ja pappi älköön mielivaltaisesti siitä poiketko, ellei nimen- omaan ole sallittu jossakin tapauksessa menetellä asian- haarain mukaan.
22 §. Julkinen jumalanpalvelus muina joko kirkollisina tahi yhteiskunnallisina juhlapäivinä, olivatpa ne rukous-, riemu-, kiitos- tahi valituspäiviä, toimitetaan niinkuin siitä joko on säädetty taikka vastedes yleisiä tahi erityisiä tilaisuuksia varten ehkä määrätään.
23 §. Saarna on jokavuotisina sunnuntai- ja juhlapäivinä pidettävä näiksi päiviksi käsi- ja evankeliumikirjassa määrätyistä teksteistä. Muina päivinä, milloin pidetään jumalanpalvelus, saarnataan teksteistä, jotka joko siksi kertaa määrätään taikka saarnamies vapaasti valitsee.
Älköön, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla, saarnaan sekoitettako sellaista, mikä ei oppiin kuulu, älköön varsin- kaan semmoista, joka saattaa synnyttää hengellisiä epäilyksiä tahi yhteiskunnallisia levottomuksia, taikka joka sisältää loukkaavan viittauksen erityiseen henkilöön, taikka johtaa huomiota seurakunnassa ennestään tuntemattomiin hairahduksiin ja synteihin, joiden mainitseminen on enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi.
24 §. Veisuussa on käytettävä hyväksytyssä virsikirjassa olevia virsiä, ja olkoon saarnamiehen vallassa määrätä, mitkä virret tahi virren värsyt ovat jumalanpalveluksessa veisattavat.
25 §. Veisuuta saapi jumalanpalveluksessa sunnuntai- ja juhlapäivinä säestää uruilla tahi muilla sopivilla soittimilla; ja olkoon tämän asian järjestäminen kunkin seurakunnan omassa vallassa.
26 §. Ne rukoukset ja esirukoukset, jotka käsi- ja evankeliumi- kirjassa ovat julkista jumalanpalvelusta varten säädetyt, taikka jotka erityisiä tilaisuuksia varten ehkä määrätään, ovat pidettävät niin, kuin ne sisällykseltään ovat vahvistetut. Esirukoukset sairasten puolesta, samoin kuin rukoukset ja kiitokset lapsensynnyttäjäin kirvotuksesta, tahi sairasten parantumisesta, tahi sattuneista kuolemantapauksista, tahi muista seurakuntaa koskevista asioista, pitäköön saarnamies tilaisuutta varten valituilla sanoilla lyhyesti ja yksin- kertaisesti.
27 §. Jumalanpalvelus sekä mitä siihen kuuluu on kussakin seurakunnassa niiden toimitettava, joille saarnavirka siellä on uskottu. Muu pappi älköön siihen sekaantuko kirkko- herran luvatta, jos tämä on saapuvilla, taikka siellä virkaa toimittavan papin suostumuksetta, taikka rovastin tahi tuomiokapitulin määräyksettä, ellei hätätila sitä vaadi.
28 §. Jos pappi, jonka olisi pidettävä jumalanpalvelus, taudin tahi muun edeltäpäin arvaamattoman esteen takia ei voi sitä pitää, saapukoon jumalanpalvelusta toimittamaan se seura- kunnan papeista, joka likimpänä asuu taikka ensiksi saapi esteestä tiedon.
29 §. Jos papille, joka yksin toimittaa virkaa seurakunnassa, tulee semmoinen este, taikka jos seurakunnassa, jossa on useampia pappeja, kaikki yht'aikaa tulevat kykenemättömiksi jumalanpalvelusta toimittamaan, kun seurakunta sitä varten on kokoontunut, pitäköön joko joku kirkkoneuvoston jäsen, tahi joku seurakunnan vanhin, tahi lukkari, sittenkuin virsi on veisattu, aamurukouksen, lukekoon päivän tekstin ja sitä käsittelevän saarnan jostakin hyväksytystä postillasta, ja päättäköön toimituksen tavallisilla kirkkorukouksilla ja siunauksella.
30 §. Kaikkien tulee koettaa saapua kirkkoon jumalanpalve- luksen alkuun ja olla siinä sen loppuun asti. Jos joku käytök- sellään häiritsee hartautta jumalanpalveluksessa, menetel- täköön häntä kohtaan niinkuin XIII luvussa sanotaan.
31 §. Puolipäiväjumalanpalvelus alotettakoon yleensä kello kymmenen aamupäivällä älköönkä sitä viivytettäkö muiden kirkollisten toimitusten tähden; mutta kaupungissa, jossa sama kirkko on kahden tai useamman seurakunnan käytettävänä, määrätköön tuomiokapituli, neuvoteltuansa seurakuntien kanssa, minä aikoina puolipäiväjumalan- palvelukset ovat pidettävät. Sama olkoon laki maalais- seurakunnista, joissa eri kielten tähden eri puolipäivä- jumalanpalvelukset pidetään, sekä ajasta, milloin aamu- ja ehtoojumalanpalvelus on alotettava. Jos muuten jollakin paikkakunnalla olosuhteet vaativat ajan muuttamista, olkoon tuomiokapitulilla valta antaa siitä määräys, kuulusteltuansa asianomaisen seurakunnan mieltä.
32 §. Yksityistä hartautta pitäköön perheenisäntä usein kodissansa niiden kanssa, jotka siellä oleskelevat, ja seura- kunnan papin tulee sanalla ja esimerkillä siihen vakavasti kehottaa sanankuulijoitansa.
33 §. Yksityisiä hartausseuroja, joihin kokoontuu niin paljon ihmisiä, ettei niitä sovi lukea kotihartaudeksi, saadaan myös pitää ilman asianomaisen papiston välitöntä johtoa; kuitenkaan ei, ilman kirkoherran erityistä lupaa, sillä aikaa kuin yhteistä jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetään. Seurakunnan pappien tulee, mikäli heidän aikansa myöntää, käydä sellaisissa yksityisissä hartausseuroissa. Jos niissä joku, joka ei ole pappi taikka ei ole saanut asianomaista lupaa julkisesti saarnata, rupeaa pitämään opetuspuheita, jotka ovat vastoin evankelista oppia tahi aikaansaavat häiriöitä, niin kirkkoneuvosto kieltäköön häntä sellaista opetustointa vastedes seurakunnassa pitämästä. Sitä kohtaan, joka tällaisia hartauskokouksia panee toimeen niillä ajoin, jolloin niitä ei ole lupa pitää, taikka joka vastoin kirkkoneuvoston kieltoa pitää niissä opettajan tointa, menetellään niinkuin XIII luvussa sanotaan.
VIIDES LUKU.
Kasteesta.
34 §. Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien vanhempain lapset ovat ilman tarpeetonta viivytystä pyhään kasteeseen saatettavat. Jos lapsen syntymisestä on kulunut kuusi viikkoa ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkoherra siitä lapsen vanhempia tahi edusmiehiä. Jos ei lasta sitten kahdeksan päivän kuluessa kasteta eikä päteviä esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tahi edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa on säädetty; mutta älköön lasta vastoin vanhempain tahi edusmiesten vakaasti ilmoitettua tahtoa saatettako kasteeseen.
35 §. Lapsenkaste on papin toimitettava siinä järjestyksessä, kuin käsikirja määrää.
36 §. Kaste toimitettakoon kirkossa taikka kotona, joko sen papin luona, jota siihen pyydetään, tahi lapsen vanhempain tai edusmiesten tahi jonkun muun luona, aina sen mukaan kuin pappi ja lapsen vanhemmat tahi edusmiehet siitä sopivat.
37 §. Kun kaste kerran on oikein toimitettu, ei sitä saa uudistaa. Mutta jos pappi saa tiedon, ettei lapsi ole oikein kastettu, kastakoon hän niinkuin se olisi kastamaton.
38 §. Löytölapsen, jonka kasteesta ei voida saada luotettavaa tietoa, kastakoon käsikirjassa määrätyllä tavalla sen seura- kunnan pappi, missä lapsi on löydetty.
39 §. Jos lapsi on niin heikko, että pelätään sen kuolevan, ennenkuin ehditään saada pappia sitä kastamaan, kastakoon sen joku evankelis-luterilaista uskontunnustusta oleva hyvämaineinen kristitty siinä järjestyksessä, kuin käsikirja hätäkasteesta määrää.
40 §. Hätäkaste on niin pian kuin mahdollista ilmoitettava kirkkoherralle ja, jos lapsi toipuu, vahvistettava käsikirjassa sanotulla tavalla.
41 §. Juutalaiset ja muut, jotka eivät ole kristittyjä, ovat siirtyessään evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kastettavat käsikirjassa säädetyllä tavalla.
42 §. Kastettaessa pitää muutamia henkilöitä olla kummeina saapuvilla, ei kuitenkaan muita kuin evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, jotka ovat Herran pyhällä ehtoollisella käyneitä ja elämässänsä nuhteettomia. Kummit ovat papille ilmoitettavat, kun kastamista pyydetään.
KUUDES LUKU.
Kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta.
43 §. Vanhempain ja holhoojain tulee kasvattaa lapsensa ja holhottavansa kristillisesti ja antaa tai hankkia heille tarpeellista evankelis-luterilaisen opin opetusta. Mestarit ja isännät, jotka ovat ottaneet toisten lapsia oppiin, palveluk- seen tai muuten kotiinsa, pitäkööt samoin kuin vanhemmat huolta lasten kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Seurakunnan papiston on tätä valvominen.
44 §. Jos vanhemmat, holhoojat, mestarit tai isännät tässä kohden laiminlyövät velvollisuutensa, ja lapsi on täyttänyt seitsemän vuotta eikä vielä mitään ole tehty sen opettami- seksi, niin kirkkoherra vuoden lukukinkereillä tai muussa sopivassa tilaisuudessa vakavasti kehottakoon heitä teke- mään velvollisuutensa.
...
46 §. Antaaksensa huolellista kristinopinopetusta lapsille, jotka ovat tulleet siihen ikään ja saavuttaneet sen ymmär- ryksen kehityksen, mikä tarvitaan oikeaan Herran pyhällä ehtoollisella käymiseen, tulee papiston kussakin seura- kunnassa joka vuosi pitää rippikoulua siinä järjestyksessä, kuin papisto kirkkoherran johdolla keskenänsä sopii; ja tuomiokapituli, kuulusteltuansa papiston ja seurakuntain mieltä asiasta, määrätköön, kuinka pitkä aika vuodesta tähän rippikouluopetukseen on käytettävä.
...
47 §. Mitkä lapsista voidaan pitää Herran ehtoolliselle valmistuneina, tutkikoon kirkkoherra yksissä neuvoin niiden pappien kanssa, jotka ovat olleet osallisina lasten opettami- sessa. Lapsille, jotka ovat kaksi vuotta käyneet yhteistä rippikoulua, mutta joita ei kuitenkaan ole katsottu valmistu- neiksi Herran ehtoolliselle pääsemään, on eri rippikoulu pidettävä.
48 §. Niille lapsille, jotka rippikoulun päätettyänsä on katsottu kristillisesti valmistuneiksi uskonsa tunnustamaan ja Herran pyhällä ehtoollisella käymään, pidettäköön, kirkko- herran määrättävänä päivänä ja käsikirjassa tarkemmin säädetyllä tavalla, kirkossa julkinen kasteenliitonuudistus- toimitus, jossa lapset tunnustavat uskonsa.
...
49 §. Saadaksensa selville, mitenkä varsinkin nuoriso on edistynyt lukutaidossa ja kristinopintaidossa, ja millaiset kristinopin tiedot seurakunnalla yleensä on, sekä heitä niissä edelleen vartuttaaksensa, ja vahvistaaksensa, tulee papiston joka vuosi kautta seurakunnan, siinä järjestyksessä, kuin on erittäin määrätty, pitää lukukinkereitä, ja niihin saapukoot vanhemmat, isännät, palkolliset ja työväki sekä ne lapset, jotka ovat tulleet siihen ikään, että heitä sopii ja tulee kuulustella.
50 §. Kun aamu- ja ehtoojumalanpalveluksessa saarnataan jostakin katkismuksen kappaleesta, on saarnan päätyttyä kirkossa lyhyesti kuulusteltava samaa kappaletta, varsinkin siltä nuorisolta, joka viimeksi kuluneina vuosina on päästetty Herran pyhälle ehtoolliselle.
...
53 §. Jos vierasta uskontunnusta oleva kristitty taikka se, joka ei ole kristitty, selvällä järjellä ja vapaasta tahdosta jonkin seurakunnan papistolle ilmoittaa haluavansa tulla otetuksi evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen, antakoon kirkko- herra siitä tiedon tuomiokapitulille ja odottakoon sen vastausta. Sittenkuin tuomiokapituli on antanut siitä määräyksen, on kääntyvälle tarkoin opetettava evankelista oppia ja, kun hän on siinä tarpeelliset tiedot saanut, on hän otettava evankelisen kirkon yhteyteen, käsikirjassa sanotulla tavalla.
...
SEITSEMÄS LUKU.
Ripistä.
54 §. Yleinen rippi, jossa ripitettävät yleisesti tunnustavat syntinsä, anovat niitä anteeksi ja saavat synninpäästön, on, valmistukseksi Herran pyhälle ehtoolliselle, käsikirjassa määrätyllä tavalla pidettävä kaikille niille, jotka haluavat tulla osallisiksi tästä sakramentista. Niiden, jotka yhdessä käyvät Herran ehtoollisella, on myös yhdessä oltava rippi- toimituksessa, joka kirkossa pidetään.
55 §. Jos joku muuten haluaa yksityisesti tehdä sielun- paimenelle sellaisen yleisen synnintunnustuksen ja saada häneltä synninpäästön, älköön sitä kiellettäkö.
56 §. Erityinen rippi, jossa jokin erityinen synti tunnustetaan ja anotaan anteeksi taikka muuten omantunnon hädässä ja levottomuudessa pyydetään Jumalan pyhästä sanasta lohdutusta ja neuvoa, tulee sielunpaimenen pitää niille, jotka sitä haluavat, ja annettakoon siinä katuvaisille erityinen synninpästö.
57 §. Ne, jotka ovat tuomitut joistakin julkisista törkeistä synneistä ja rikoksista, ripitettäköön erityisesti, käsikirjassa sanotulla tavalla, kun he, osottaen katuvansa syntiänsä ja haluavansa synninpäästöä, pyytävät rippiä. Tämä rippi tapahtukoon joko yksityisesti papin edessä tahi muutamien seurakunnan jäsenten saapuvilla ollen, taikka koko seura- kunnan läsnäollen Herran alttarin edessä, aina sen mukaan, miten ne tahtovat, jotka tällaista rippiä pyytävät.
58 §. Niitä kohtaan, jotka tahtovat sielunpaimenelle salaisessa tunnustuksessa ilmaista jonkin rikoksen, joka heidän omaatuntoansa vaivaa, tulee sielunpaimenen erityisessä ripissä menetellä seuraavalla tavalla:
a) Jos teko, jonka syyllinen tunnustaa, jo on täytetty eikä ole muille tietty kuin hänelle itselleen ja niille, jotka ehkä ovat olleet hänen kanssansa siinä osallisina, ja hän katumusta osottaa, antakoon pappi hänelle synninpäästön. Sama olkoon laki, kun hän tunnustaa teon, josta hän on ollut oikeuden tutkittavana, mutta josta tuomari on hänet vapaaksi tuominnut.
b) Jos teko on sellainen, että se on koskenut ihmisten henkeä tahi yleistä menestystä, ja siitä on yleisesti liikkunut toden- näköisiin syihin perustuva huhu, taikka syntistä on siitä teosta julkisesti syytetty tahi oikeudessa käytetty, kehotta- koon pappi häntä tunnustamaan tuomarin edessä. Jos hän ei tahdo siihen taipua, ja jos teko on täytetty eikä enää voi kenenkään vahingoksi tahi turmioksi tulla, viivytelköön pappi kuitenkin synninpäästöä jonkun aikaa, ellei syntinen ole kuolemanvaarassa ja osota katumusta. Mutta jos teko vieläkin voi jotakin onnettomuutta tahi vahinkoa tuottaa, niinkuin että toista yleisesti luullaan samaan asiaan syy- pääksi tahi siitä oikeudessa käytetään, taikka muuta sen- kaltaista, niin älköön synninpäästöä annettako, ennenkuin hän tuomarin edessä tunnustaa teon taikka, jos hän on suurimmassa kuolemanvaarassa, on sen tunnustanut kahdelle todistajalle tahi yhdelle paitsi papille.
c) Sitä, joka ripin turvissa näin uskoo asiansa papille, älköön pappi ilmisaattako, 123 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla. Jos pappi kutsutaan todistamaan asiasta, josta hän ei tiedä muuta, kuin mitä ripissä on hänelle uskottu, älköön sitä ilmaisko.
d) Jos joku salaripissä ilmaisee rikoksen, joka hänellä ja useammalla hänen kanssansa on hankkeissa isänmaan rauhaa ja turvallisuutta, taikka yksityisten henkeä ja onnea vastaan, niin pitää papin tarkkaan tiedustella kaikki asian- haarat, jos mahdollista on, ja kehottaa syntistä antamaan teko julkisesti ilmi. Jos hän ei siihen taivu, ilmoittakoon pappi asian hyvissä ajoin ja varovaisesti asianomaisille ja antakoon heille tietoa asianhaaroista sen verran, kuin harkitsee mahdolliseksi, syntisen suorastaan taikka välillisesti siitä ilmi tulematta.
KAHDEKSAS LUKU.
Herran ehtoollisesta.
59 §. Herran pyhää ehtoollista on yhteisessä jumalanpalve- luksessa sunnuntai- ja juhlapäivinä jaettava, niin usein kuin jotkut Herran ehtoollisella käymään esteettömät seura- kunnan jäsenet ovat ilmoittaneet haluavansa tulla siitä osallisiksi.
60 §. Kaikki, jotka haluavat Herran pyhällä ehtoollisella käydä, ilmoittakoot sen seurakunnan kirkkoherralle.
...
62 §. Jos joku on sairaana tahi vanhuuttaan heikkona eikä voi kirkkoon mennä, taikka jos on muu todellinen hätätila, silloin on lupa Herran ehtoollista kotonakin jakaa.
63 §. Älköön kukaan muu kuin pappi pyhää ehtoollista jakako. Mutta jos joku on kuolemanvaarassa, niinkuin merihädässä tahi muussa onnettomuudessa, eikä pappia ole tavattavissa, niin saa kuka kristitty tahansa, jolta hän sitä pyytää, antaa hänelle Herran ehtoollista, jos hän uskonsa vahvistukseksi haluaa sitä nauttia.
...
65 §. Pyhälle ehtoolliselle älköön päästettäkö:
a) niitä, joita ei vielä ole opetettu ja ripille laskettu, niinkuin VI luvussa säädetään, ellei ole niin, että he tautivuoteella ilmoittavat sitä erinomaisesti haluavansa ja käsittävät sen arvon;
b) mielipuolia, niin kauan kuin ovat mielenhäiriössä;
c) niitä, jotka maallinen oikeus on rikoksesta tuominnut, niin kauan kuin eivät nöyrry erityistä rippiä tekemään, eikä myöskään niitä, jotka tuomiokapituli on määrännyt toistai- seksi olemaan erillään ehtoollisen nauttimisesta.
66 §. Älköön pappi tyhjän huhun ja kulkupuheen tähden, taikka vihasta ja ilkeydestä, taikka oman tahi sukulaistensa asian vuoksi, taikka mistään muusta syystä, joka ei perustu lakiin, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla rohjetko estää ketään pyhältä ehtoolliselta.
67 §. Mykiltä, jotka elävät kristillisesti, älköön pyhää ehtool- lista kiellettäkö, kun he selvästi ilmoittavat sitä haluavansa, älköönkä sairasmielisiltä, kun he ovat selvällä järjellä.
...
70 §. Jos joku, joka aikoo astua Herran pyhälle ehtoolliselle, havaitaan olevan väkevistä juomista juopuneena taikka muuten silminnähtävästi sekavassa mielentilassa, käskettä- köön hän ehtoollispöydästä pois.
YHDEKSÄS LUKU.
Avioliittoon vihkimisestä.
71 §. Ne, jotka tahtovat mennä avioliittoon toistensa kanssa ovat vihkimisellä yhdistettävät, niinkuin käsikirja sanoo.
72 §. Ennenkuin vihkiminen tapahtuu, on avioliittosopimus Jumalaa rukoillen kirkossa kuulutettava, niinkuin siitä on erittäin säädetty.
73 §. Aviokuulutuksen antakoon sen seurakunnan kirkko- herra, jossa morsian on kirkonkirjoissa.
Kuulutusta älköön annettako:
a) kun jompikumpi, mies taikka nainen, ei ole kristitty;
b) miehelle taikka naiselle, joka ei ole vielä päässyt osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta;
c) niissä tapauksissa, joissa yleinen laki tahi siihen kuuluvat asetukset kieltävät avioliiton.
74 §. Kun aiottu avioliitto on kuulutettu eikä mitään sen päättämisen estettä ole ilmoitettu, on vihkiminen toimitet- tava eikä sitä saa kauan viivyttää, ellei tähän ole erittäin tärkeitä syitä.
75 §. Vihkiminen toimitettakoon joko kirkossa tahi kotona, ja olkoon siinä saapuvilla vähintäänkin kaksi todistajaa.
76 §. Jos vihkimisen toimittaa joku muu pappi kuin sen seurakunnan kirkkoherra, jossa avioliitto on kuulutettu, antakoon kirkkoherra todistuksen, että kuulutus on tapahtu- nut ja ettei mikään estä avioliiton päättämistä vihkimisellä. Ilman sellaista todistusta älköön muu pappi vihkimistä toimittako, 126 §:ssä säädetyn edesvastauksen uhalla.
77 §. Jos mies taikka nainen ei lupaa mennä toisensa kanssa naimisiin, kun pappi vihkiessään sitä häneltä kysyy, keskeyt- täköön pappi toimituksen.
KYMMENES LUKU.
Lapsensynnyttäjäin kirkonkäynnistä.
78 §. Kun aviovaimo on synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen terveeksi tullut, pitäköön pappi rukouksen ja kiitoksen hänen puolestansa, joko vaimon käydessä ensi kertaa kirkossa, taikka kotona, käsikirjassa sanotulla tavalla.
79 §. Kun morsian taikka aviolupauksin maattu nainen on synnyttänyt lapsen, pidettäköön hänen puolestansa, joko kirkossa tahi kotona, semmoinen rukous, kuin käsikirjassa on erittäin määrätty.
YHDESTOISTA LUKU.
Hautaamisesta ja ruumiinsiunaamisesta.
80 §. Kun kuolemantapaus on sattunut, niin on, seurakunnan kirkkoherralle siitä viivyttelemättä tehtävän ilmoituksen jälkeen, ruumis viimeistäänkin puolen vuoden kuluttua kuolinpäivästä lukien haudattava joko yhteiseen hautaus- maahan taikka erityiseen hautasijaan, jonka vainaja itse ennen kuolemaansa taikka hänen kuolemansa jälkeen hänen omaisensa ovat asianomaisella luvalla hänelle valinneet.
81 §. Ruumis haudattakoon joko siinä seurakunnassa, missä vainaja on kuollut tahi missä hän kuolinhetkellään on asunut tai mihin hän on jättänyt jälkeensä kiinteää omaisuutta, taikka mihin hän ennen kuolemaansa on itsellensä haudan määrännyt taikka hänen omaisensa tahtovat sen hänelle valita.
...
87 §. Kun ruumista siunattaessa esitetään vainajan elämä- kerta, tehtäköön se ilman liikanaista laveutta ja turhaa kehumista.
88 §. Lyhyemmällä käsikirjassa määrätyllä tavalla siunatta- koon hautaan: kuolleena syntynyt lapsi; kastamatta kuollut lapsi; se jossakin seurakunnassa kuollut, josta ei tiedetä kuka hän on taikka missä hänen oikea kotinsa on ollut; se, joka on kuollut väkeviä juomia ylellisesti nauttiessansa; ne, jotka äkkipikaisuudessa ovat tappaneet toinen toisensa taikka muuten rikoksen teossa saaneet surmansa, ja se, joka vakain tuumin on itsensä surmannut.
Tällaisen hiljaisen siunaamisen toimittaa pappi, mutta ilman minkäänlaisia hautausmenoja, puheita, saarnaa, kellojen soittoa, ainoastaan läheisimpäin omaisten läsnäollen, jos heitä on ja jos he tahtovat ruumista saattaa, sekä hautaa- miseen välttämättömästi tarpeellisten henkilöiden saapuvilla ollen.
...
KAHDE5TOISTA LUKU.
Yksityisestä sielunhoidosta.
89 §. Kunkin seurakunnan papisto on velvollinen sanan- kuulijoitansa yksityisestikin Jumalan sanalla ahkerasti etsimään, sekä pitämään huolta heidän kristillisestä uskostansa ja elämästänsä.
90 §. Jos seurakunnan jäsenen havaitaan ilmaisevan sellaista mielipidettä, joka on vastoin evankelis-luterilaista uskoa, tulee sen seurakunnan papiston, jossa hän asuu, sävyisyy- dellä ja rakkaudella opettaa häntä ja koettaa Jumalan sanalla johdattaa häntä huomaamaan erehdyksensä.
91 §. Sitä, joka on kauemman aikaa ollut käymättä Herran ehtoollisella, puhutelkoon pappi rakkaudella ja sävyisyydellä ja koettakoon taivuttavilla Jumalan pyhän sanan nuhteilla ja kehoituksilla vaikuttaa hänessä sellaista mielentilaa, että hän parannukseksensa ja lohdutukseksensa tahtoo ja voi Herran ehtoollista nauttia. Jos hän tässä yhä näyttää ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä Herran ehtoollista vastaan, meneteltäköön häntä kohtaan niinkuin 103 §:ssä sanotaan.
92 §. Hengellisesti raskasmielisiä pitää papin, kutsuttuna tahi kutsumatta, Jumalan sanalla opettaa, lohduttaa ja vahvis- taa.
93 §. Jos joku on rikoksesta tuomittu, pitää papiston vakavas- ti ja rakkaudella häntä erityisesti puhutella ja, hänen eri sieluntilojensa mukaan, joko koettaa häntä taivuttaa katuvaisuuteen, taikka häntä lohduttaa ja rohkaista.
94 §. Jos joku seurakunnassa on yleisesti tunnettu paheelli- sesta elämästä, vaikka häntä ei olekaan mistään rikoksesta tuomittu, pitää papiston erityisesti puhutella ja varottaa häntäkin.
95 §. Kun pappia kutsutaan sairaan luo, pitää hänen kutsumusta noudattaa, ellei hän itse makaa sairaana, ellei hänen ole pidettävä yhteistä jumalanpalvelusta, taikka ellei hän voi näyttää muuta laillista estettä, jolta ei mitenkään pääse lähtemään. Jos este on sellainen, joka pian menee ohitse, menköön hän sinne heti sen perästä. Pappi, joka tässä kohden laiminlyöpi velvollisuutensa, olkoon edesvastauksen alainen, niinkuin 125 §:ssä sanotaan.
96 §. Jos joku makaa sairaana kauemman aikaa, kutsutta- matta luoksensa pappia, käyköön pappi kuitenkin hänen luonansa ja puhelkoon hänen kanssansa hänen sielunsa tilasta. Jos sairas on jumalattomasti elänyt, pitäköön pappi hänestä erityistä huolta.
...
98 §. Niiden luona, jotka ovat vankeudessa, pitää asian- omaisen papiston ahkerasti käydä, erittäin tiedustaa itsekunkin mielentilaa ja kristinopintaitoa, huolellisesti opettaa heitä, jos ovat taitamattomia, tarkasti katsoa, että siveettömyyttä ja paheita heidän keskuudessansa ehkäistään, sekä puhutteluilla ja sopivilla Jumalan sanan nuhteilla koettaa taivuttaa heitä parannukseen.
99 §. Vankia, joka on tuomittu kuolemaan ja jonka on kärsittävä rangaistuksensa, pitää papin siihen kristillisesti valmistaa...
KOLMASTOISTA LUKU.
Kirkkokurista.
100 §. Niihin nähden, jotka paheellisella elämällä taikka harhaopilla taikka kristillisen kutsumuksensa velvollisuuksia laiminlyömällä aikaansaavat pahennusta seurakunnassa, käyttäköön seurakunnan papisto ja kirkkoneuvosto kristillistä kirkkokuria.
101 §. Jos seurakunnassa jonkun havaitaan paatuvan julkiseen syntiin ja paheeseen, josta häntä kuitenkaan ei ole oikeuteen vedetty, saakoon hän ensin varotuksen kirkko- herralta kahden kesken; jos hän ei ota siitä ojentuaksensa, on varotus kirkkoherran ynnä kahden tahi kolmen vakavaksi kristityksi tunnetun seurakuntalaisen uudistettava; jos hän ei sittenkään ojennu, antakoon kirkkoneuvosto hänelle varotuksen koko seurakunnan nimessä. Jos hän kuitenkin pysyy katumattomuudessansa, julistakoon kirkkoneuvosto hänet menettäneeksi oikeuden olla kummina, valita jäseniä kirkkoneuvostoon, edusmiehiä kirkolliskokoukseen ja niiden valitsijamiehiä, sekä oikeuden itse tulla valituksi mainittuihin toimiin; kuitenkin on kirkkoneuvoston tästä tekemä päätös alistettava tuomiokapitulin tutkittavaksi, joka, jos asian- haarat siihen antavat aihetta, kutsukoon syyllisen eteensä ja, jos hän, saatuansa vakavan varotuksen, ei sittenkään osota parannusta, julistakoon hänet määrätyksi aikaa kelvotto- maksi nauttimaan Herran ehtoollista. Jos hän luopuu synnistänsä, tunnustaa sen ja pyytää sitä anteeksi erityisessä ripissä sielunhoitajan edessä, antakoon kirkkoneuvosto edellämainitut oikeudet hänelle takaisin; ja ilmoittakoon sen myös tuomiokapitulille. Sama laki olkoon niistä, jotka törkeistä rikoksista on vedetty maalliseen oikeuteen ja siellä tuomittu edesvastaukseen, mutta jotka tästä rangaistuksesta eivät ole ottaneet ojentuaksensa.
...
104 §. Jos seurakunnan jäsen, joka suosii harhaoppia, koettaa muita siihen vietellä ja siten aikaansaa häiriötä ja pahennus- ta seurakunnassa, taikka jos joku ei tottele kirkkoneuvostoa, kun se kieltää häntä pitämästä opetuspuhetta yksityisessä hartauskokouksessa, antakoon kirkkoneuvosto siitä tuomio- kapitulille tiedon.
...