... Kansallisen vapausvaatimuksen rinnalla käy yhtä voima- kas yksilöllinen vapausvaatimus, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä taikka hämä- rämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan elämänmyötäisenä ja siis kirkonvastaisena, se saa uutta vahvistusta siitä elämänilon, elämänhalun ja terveen elämännautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka on jokaisen nuoren, kulutta- mattoman kansan nousulle ominaista. On mainittu joskus meillä sanat suomalainen renessanssi. Niissä sanoissa on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista, pakanallista verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut liikkeeseen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: elämän koreudesta.
Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, nyt astuu aivan toisenlaisten elämän- arvojen palvelukseen. Elämän täyteläisyys tulee sen tunnus- sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel sen luonteen- omaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, sensualistinen henkäys käy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, aistikulttuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen tallaama, herjaama, häväisemä ihmisluonto, joskin usein vielä raakana ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalaisoikeuksiaan. Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, yksilöllinen totuus kulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: hellenismiin.
Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romanttisten ja realististen ainesosien joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset tulevai- suuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta sen erikoisuudeksi jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuoli- semmiksi käyvät sen ilmiöt, sen kirjavammaksi sen yleis- leima. Lisäksi tullut nuoren venäläisen kirjallisuuden vaikutus, Gorkin, Andrejewin ym. on ollut omiaan sitä yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaa- visen, saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin klassillisen kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut mukana muodostamassa sitä seka- sortoista, kirkaisevaa, slaavilaista, bysantinista vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista kansikuvistakin.