L: Onerva: Nousukkaita. Luonnekuvia.
"Pentti Korjus"
...Sivistys saattoi mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttui...
Hän oppi tietämään, mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja taiteesta, hän arvosteli mitä raffi- neeratuimpien mittapuiden mukaan teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla omaa kansaan- sa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan. Ja kun hän oli ollut hienoilla päivälli- sillä ja käyttäytynyt siellä kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti, juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa kaupungin epäilyttä- vimpiin pimentoihin...
Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähi- tellen muuttunut syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuhei- suudella hän osasi kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen kansan keskelle kuin vaskinen käärme korpeen...
Saa kiittää jumalaa niin kauan kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja leivättömiä ihmisiä...
Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään, sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen turmionsa alkusyy.
Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon keinotekoinen jyry oli seireenien soittoa hänen korvilleen, ja aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos...
Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla. Elävistä kuvista Eläviin kuviin...
Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielen- kiinto, kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden- tunnolla kyllästetty ilma turrutti aistit suloisesti raukaise- valla helteellään... Hänen oli siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas, kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin, myrkytet- tiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla...
Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset, tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avutto- man itsensä kanssa, kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta ja kyselyä. Vanha, vaivau- tunut työmies torkkui Pentin toisella puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö, joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää lapsellisesti ja turmeltuneesti...
Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväi- sessä puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa...
Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä pääkaupunki pimen- toihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi sai se uutta turmel- tumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskulttuuri ei tiedä mitään säälistä eikä armahduksesta...
Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon, epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä...
Ah, hyvästi siis, ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen vienyt.
Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.
Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surul- lista kiihkeää valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään eteenpäin, se herätti hänen rajattomimman nautinnonhimonsa.