Heti kun maailmansota alkoi, kauppayhteys vihollismaahan Saksaan lakkasi. Saksa pystyi myös estämään kauttakulun Tanskan salmista ja häiritsemään liikennettä Itämerellä niin paljon, että Suomen muutkin läntiset kauppayhteydet, erityisesti Englantiin, katkesivat. Sekä suurin tuontierä (vilja Saksasta) että suurin vientierä (puutavara Englantiin) poistuivat yhtäkkisesti. Läntisiä yhteyksiä yritettiin hoitaa Ruotsin kautta, mutta käytännölliset hankaluudet ja puolueettoman Ruotsin passiivisuus aiheuttivat, että tämä yhteys ei korvannut meritietä. Ruotsin läpi hoidettiin kuitenkin Englannin ja Venäjän välistä transit-liikennettä, joka toi varsinaisen sotabuumin myös Suomen satamiin ja rautateille. Vuosina 1915-1916 Suomesta meni Venäjälle jopa enemmän ulkomaisia kuin suomalaisia tavaroita.
Länsiyhteyksien katkeamisen vuoksi Venäjän osuus Suomen kaupassa nousi täysin ratkaisevaksi. Sen osuus viennistä, sotatarvikkeet mukaanlukien, nousi 85 prosenttiin vuonna 1915 ja seuraavina vuosina lähes sataan. Tuonnista Venäjän osuus oli ensin kaksikolmasosaa ja puolet vuonna 1917, toisen puolikkaan tullessa Ruotsista tai Ruotsin kautta. Seuraavina vuosina Venäjän-kauppa lähes loppui ja sen paikan ottivat Ruotsi, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat.
Muutokset ulkomaankaupassa vaikuttivat syvästi maan talouteen, kun sekä vienti että tuonti vähentyivät. Jos vuoden 1913 tuonnin ja viennin arvoksi merkitään 100, sotavuosien arvot olivat seuraavat:
tuonti vienti
1913 100 100
1914 73 68
1915 72 47
1916 85 48
1917 47 29
1918 13 11
1919 65 51
1920 91 77 .
Tilastosta puuttuvat sotatarviketilaukset. Kun ne lisätään, todelliset vientiarvot vuosina 1915-1917 olivat samalla tasolla kuin asetelman tuontia kuvaavat luvut. Vuosien 1917 ja 1918 romahdus olikin sitten sitäkin suurempi. Viennissä sodanedellinen taso saavutettiin uudelleen vuonna 1922 ja tuonnissa vasta vuonna 1926. Vaikka vuosien 1917 ja 1918 tuotannollista lamaannusta syvensi sisäinen epäjärjestys, olivat ulkomaankaupasta välittyneet tekijät pääsyy siihen että Suomi köyhtyi sotavuosina.
Monien tavaroiden tuontimäärä laski jyrkästi jo ennen vuotta 1917. Näistä mainittakoon kahvi, sokeri, malmit, sementti, kivihiili, koksi, lannoitteet ja alkoholijuomat. Kahvipula yllätti suomalaiset talvella 1916, kun Ruotsi ei enää päästänyt Brasiliasta Englannin kautta hankittua kahvia Suomeen. Sokeripula taas johtui pulasta Venäjällä, minkä vuoksi Suomeen ei saatu sovittuja määriä. Kahvin ja sokerin puute olivat osa laajempaa elintarvikeongelmaa, joka jauhojen loppuessa muuttui varsinaiseksi puutteeksi - mutta vasta vuonna 1918. Teollisuus kärsi lähinnä raaka- aineiden saannin vaikeutumisesta. Metalliteollisuus pystyi, joskin vaivalloisesti, korvaamaan lännestä saadut raaka- aineet venäläisillä. Paperitehtaat eivät saaneet aluksi klooria valkaisuun, puuvillatehtaiden oli tuotava raaka-aineensa Jäämeren kautta ja Venäjältä, nahkateollisuus siirtyi kotimaisiin nahkoihin ja hiilenpoltto oli korvattava puulla. Sementin puute lamaannutti rakennusteollisuutta. Jälki- käteen sopeutumisessa tuontirajoituksiin nähtiin etujakin, kun oli kehitettävä omia raaka-aineita ja koneita.
Yksittäisten tavaroiden puutteesta ja määrällisestä heilahtelusta huolimatta Suomen tuonnin rakenne muuttui vain sodan loppuvuosina ja vain väliaikaisesti. Viennin rakenteeseen sota vaikutti enemmän. Puutavaran paikan suurimpana vientiartikkelina sai paperi. Puunviennin kokonaismäärä putosi 7,3 miljoonasta kuutiosta alle kahteen miljoonaan, kunnes loppui kokonaan vuonna 1918. Sitäpaitsi pääosa puuviennistä oli polttopuuta Venäjälle, mikä ei työllistänyt sahoja lainkaan. Hioketta, sellua, pahvia ja paperia sen sijaan myytiin normaalit määrät, paperia yhä enemmän, hyvään hintaan aina vuoden 1917 puoliväliin asti, jolloin Venäjän sekasorto lamaannutti kaupan sinne. Sama äkkiloppu koski kankaita, lankoja ja metalliteollisuuden tuotteita, joille Venäjä oli tarjonnut pohjattomat markkinat sodan alkuvuosina. Sotatarviketuotanto mukaanlukien näiden alojen vienti kasvoi tuolloin moninkertaiseksi. Maatalouskauppaa supisti elintarvikkeiden vientikielto, joka ei koskenut kuitenkaan vientiä Venäjälle.
Suomen ulkomaankauppaa sääteli viime kädessä Venäjän armeija. Vienti vihollismaihin kiellettiin ja muihin maihin sai viedä tavaraa vain luvalla. Tuontikiellossa olivat ennen kesää 1916 kuitenkin vain painotuotteet, alkoholi ja leikkikalut, mutta sitten pohjoisen rintaman ylipäällikkö kielsi kaikkien maatalous- ja teollisuustavaroiden tuonnin vihollismaista. Elintarvikevarastojen nimittäin pelättiin jäävän mahdollisesti vihollisen käsiin. Sittemmin kenraali- kuvernööri myönsi poikkeuksia, mutta tuonti edellytti aina todistuksen alkuperämaasta. Venäjältäkään ei saanut tuoda ilman erillistä lupaa tavaroita, joista siellä pelättiin puutetta. Länsikauppaa säätelivät myös Venäjän ja Ruotsin kautta- kuljetussopimukset, joihin Ruotsin puolueettomuus ja rahtien ylihinnoittelu toivat omat mutkansa. Siksi käytettiin hidasta reittiä Lapin kautta Jäämerelle.
Kauppakartellit
Koska kauppayhteydet Venäjällekin hankaloituivat säätelyn vuoksi, pyrkivät sekä yrittäjät että viranomaiset keskittämään toimintaa. Edelliset halusivat vähentää päällekkäistä toimintaa ja turhaa kilpailua ja jälkimmäiset taas pitivät valvonnan helpottumisesta. Vuoteen 1915 asti Venäjän vientikamarin yhteydessä oli erillinen Suomen osasto, jota Suomen valtio ylläpiti. Kesästä 1916 alkaen Pietarissa toimi myös suomalaisten liikkeiden perustama Suomen Vienti- ja Tuonti-Osuuskunta Tarmo.
Elintarvikkeiden hankintatyö Venäjältä oli vuodesta 1915 lähtien keskitetty yhdelle organisaatiolle (Suomen Keskuskomitea Elintarpeiden Tuonnin Järjestämiseksi Keisarikunnasta). Se oli yrittäjien välinen järjestelyelin, mutta toimi Venäjällä senaatin valtuutuksella osana sikäläistä säännöstelyjärjestelmää. Seuraavana vuonna keskitystä vietiin pidemmälle perustamalla Suomen Elintarpeiden Tuontikunta, joka osti, kuljetti ja jakoi tuotteet. Eri teollisuudenaloilla oli lisäksi omia yhteisjärjestöjään organisoimassa sekä tuontia että vientiä. Säätely johti siten ulkomaankaupan melkoiseen keskittymiseen ilman valtion pakotustakin.
Vuonna 1917 poliittisesti epäluotettavaksi muuttuneen suuriruhtinaskunnan ruokkiminen ei ollut Venäjän uuden hallituksen päällimmäisiä huolia ja Suomen huolto jäi kotimaisen hallituksen huoleksi. Valtakunnalliset kauppaa koskevat poikkeusmääräykset pysyivät voimassa, mutta vähittäinen irtaantuminen Venäjästä toi myös oman kauppapolitiikan. Tämä tapahtui mahdollisimman epäedulliseen aikaan sikäli, että riippuvuus Venäjästä oli lähes täydellinen. Siksi kauppaa yritettiin käydä edelleen Venäjän kanssa mainittujen kartellien avulla. Tulokset olivat kuitenkin kehnoja.
Vuoden 1917 lopussa asetettiin komiteat valmistelemaan Suomen ulkomaankauppaa, viennin organisointia ja sääntelyä, mutta sisällissodan syttyminen teki suunnitelmat tyhjiksi ja helmikuun alusta lähtien kotimainen kauppa- politiikka oli sotatilassa improvisoitua. Kansanvaltuuskunta asetti Pietarissa toimineen Tuontikunnan sijaan oman konttorinsa ja neuvotteli senaatin aikanaan ostaman viljaerän saamisesta Yhdysvalloista. Punaisten ulkomaan- kaupan näkyvin teko oli kuuluisat "Tokoin viljajunat", Suomesta lähetetyt junat, jotka yrittivät ostaa ja tuoda elintarpeita Siperiasta ja muualta Venäjän sisäosista. Saalis oli pieni, sillä kaikkiaan Venäjältä saatiin kevättalvella 1918 vain viikon kulutus punaisen Suomen asukkaille.
Vaasan hallitus aloitti itsenäisen Suomen kauppapolitiikan osana sotatalouttaan. Näin pantiin alkuun ulkomaankaupan säännöstelyjärjestelmä, joka jatkui vuosia ja joka merkitsi vapaan kaupan periaatteesta luopumista. Aluksi tärkein elin oli armeijan yhteyteen perustettu Insinööriesikunta, joka käytännössä myös määräsi ulkomaankaupasta, tuonnista ja sen maksamisesta kotimaisilla vastiketavaroilla.
Vastikekauppa, tavaran vaihtaminen toiseen, yleistyi sotaoloissa, koska hintasuhteet olivat epäselvät, tavaroista oli pulaa ja ostajat halusivat tiettyjä tavaroita (elintarpeita, polttoaineita ja aseita). Huhtikuun alussa senaatti perusti Kauppa- ja teollisuuskomission, joka muodostettiin teollisuuden ja kaupan edustajista. Se oli silti valtiollinen elin, jonka tehtävänä oli valvoa kauppaa ja teollisuutta, erityisesti ulkomaankauppaa ja valuutan käyttöä. Koska komission suuret valtuudet puuttua yksityisomaisuuteen ja elinkeinovapauteen huolettivat monia, sen imagoa pyrittiin parantamaan perustamalla kesäkuussa 1918 liike-elämän edustajista koottu laaja neuvosto päättämään toiminnan päälinjoista.
Eniten vuoden 1918 ulkomaankauppaa sääteli Saksan kanssa 7.3.1918 tehty (osin salainen) sopimus. Se antoi saksalaisille etuoikeuden kaupankäyntiin sekä täyden omistus- ja elinkeinovapauden Suomessa, millä ajateltiin teollisuuden avainalojen ostamista saksalaisiin käsiin. Järjestely osoittautui pian huonoksi: vastikekaupan ehdot olivat suomalaisille epäedulliset, lupamenettely oli kankea, Saksa osti vähän ja sulki länsimarkkinat. Tämä kaikki merkitsi puutteen jatkumista Suomessa ja tyytymättömyyttä sekä koko säätelyjärjestelmään että erikoisesti Saksan määräilyyn. Syksyllä 1918 Saksa vaikutusvalta Suomeen mureni, mutta itse sopimukset purettiin vasta Versaillesin rauhansopimuksessa. Saksalaisten sijasta liittoutuneet vahtivat nyt meriä ja niiden vihollisiin kuuluva Suomi jäi saarroksiin. Sopimuspohjainen kauppa sodan voittajien kanssa alkoi helmikuussa 1919. Se toi Helsinkiin puolestaan Liittouneiden maiden kauppakomitean, joka alkoi valvoa Suomen ulkomaankauppaa. Kaikki tuonti oli luvanvaraista ja vienti vapaata vain voittajavaltioihin ja tällöinkin tuotteella oli oltava Englannin konsulin antama alkuperäistodistus.
Vuosina 1919-1920, kun vienti pysyi pienenä ja markan arvo heikkeni jatkuvasti, tuonti tuli erikoisen kalliiksi. Siksi jatkettiin tiukkaa säännöstelyä ja esimerkiksi elintarvikkeiden tuontiin tarvittiin sekä ministeriön, lisenssiviraston, valuuttakomitean että liittoutuneiden kauppakomitean lupa. Kun jakelumonopoli vielä piti yllä korkeita hintoja, oli kuluttajien tyytymättömyys suuri. Kotimaankaupassa säännöstelyä jo purettiin, mutta ulkomaankaupassa hallitus toimi päinvastoin. Valtiovarainmisnisteriön alainen valuuttaneuvosto puolusti markkaa rajoittamalla tuonnin 60 prosenttiin vuoden 1913 tasosta. Heikosta kauppataseesta huolimatta ulkomaankauppa pääosin vapautettiin eduskunnan päätöksellä helmikuussa 1921. Vielä seuraavana vuonna hallitus sai silti valtuudet rajoittaa tuontia ja vientiä erityisistä syistä. Vuonna 1922 kauppatase oli ensi kerran positiviivinen. Ratkaisevaa oli metsäteollisuuden pääsy lännen markkinoille. Valtion kauppapolitiikka erosi varhemmasta siinä, että maataloudelle tuli nyt tullisuoja, metsäteollisuuden vientiä tuettiin rahapolitiikalla ja tuonti pyrittiin rajoittamaan raaka-aineisiin. Markkinat vapautuivat seitsemän vuoden säätelyn jälkeen, kun talous oli vihdoin vakiintunut.
(Pertti Haapala)