1900-luvun alun suomalaiset olivat nykyaikaan - tai tuon ajan rikkaimpiin maihin - verrattuna keskimäärin köyhiä. Kansantulo Suomessa oli Euroopan keskitasoa, alhaisempi kuin lännessä mutta korkeampi kuin idässä. Rahassa laskien se oli henkeä kohti 526 silloista markkaa, nykyisten kehitysmaiden tasoa. Silti ihmiset tunsivat vaurastuvansa. Aineellinen elintaso oli selvästi noussut muutaman vuosikymmenen aikana, palvelut yleistyneet ja julkinen talous oli laajenemassa. Kansantulo ja useimpien väestöryhmien reaalitulot olivat kaksinkertaistuneet ja varallisuus moninkertaistunut 50 vuodessa. Oli myös syntynyt käsite elintaso - sitä mitattiin ja sen nousua pidettiin edistyksenä.
Edistyksen kääntöpuoli oli elintasoerot, joiden kasvaminen nähtiin ongelmana. Yhteiskunnan tulevaisuudesta huolehtivat pitivät välttämättömänä, että "köyhemmistä yhä useammat kulkevat sen, markoissa lausuttuna kapean, mutta sosiaalisesti tärkeän juovan yli, joka eroittaa puutteen vaatimattomasta toimeentulosta".
Suomalaiset ylittivät tuon rajan, ja varsinkin rajan hyvään toimeentuloon, kovin eriaikaisesti. Tuloerot olivat juuri 1900-luvun alussa suuremmat kuin koskaan muulloin. Eroja korosti se, että osa ihmisistä eli jo kehittyneessä vaihdantaloudessa, eli heillä oli rahaa, kun taas suuri osa eli puoliksi omavaraistaloudessa ja heillä oli pienet rahatulot. Tämä kärjisti elintasoeroja ainakin siten, että jälkimmäiset jäivät tavaran suhteen aikaisempaa enemmän jälkeen edellisistä. Kaupunkilaisten elintaso näytti olevan paljon edellä maaseutua. Kaupungeissa taas, kun yhä enemmän tavaraa oli tarjolla, kulutustavoitteiden ja -mahdollisuuksien välinen kuilu kasvoi. Niinpä puheet taloudellisesta eriarvoisuudesta lisääntyivät samalla kun kaikkien elintaso nousi.
Maatalousvaltaisuuden vuoksi suomalaisen yhteiskunnan tulonjaolle oli ominaista kahtiajako, jossa suuri enemmistö oli pienituloisia ja pieni vähemmistö suurituloisia. Ääripäiden erot olivat huimaavan suuret, mutta toisaalta pääosa väestöstä oli lähellä toisiaan. Ylin viisi prosenttia sai kaikista tuloista kolmasosan ja ylin kymmenesosa puolet. Varakkaan (ei rikkaan) henkilön tulot olivat keskimäärin kymmen- kertaiset verrattuna kaupunkityöväestöön tai pientilalliseen, joiden taso oli lähellä koko väestön keskiarvoa. Pienituloisten maassa ei tarvinnut olla suuri herra päästäkseen varakkaiden joukkoon, siihen kuuluivat esimerkiksi papit ja oppikoulunopettajat. Maanviljelijöistä joka kymmenes ylti virkamiesten tulotasolle.
Tulonjaollisen keskiryhmän muodostivat talolliset ja kaupunkien alempi keskiluokka, eli käsityöläiset, pikku- kauppiaat, alemmat virkailijat ja työmieseliitti, joiden ansiot ylittivät 1500 mk vuodessa. Tällaiseen tulotasoon pääsi neljäsosa väestöstä. Näin ollen noin 70 prosenttia jäi työläis- tasolle, johon kuuluivat kaupunkityöväen ohella pikku- tilalliset, torpparit, maatyöläiset ja palvelijat. Eräänlainen minimipalkka ja toimeentulon alaraja tuohon aikaan oli palkollisen vuosipalkka, joka vuonna 1910 oli piialle 369 mk ja rengille 571 mk, kun nämä eivät saanet ylöspitoa talosta. Tehtaissa nuorten alkupalkat olivat samalla tasolla. Näiden alapuolella olivat vielä köyhät, sairaat ja muut aikuiset, jotka eivät ansainneet omaa elantoaan. Vuonna 1910 kunnallisen köyhäinhoidon elättämiä tai avustamia yli 15-vuotiaita oli kaupungeissa 11.000 ja maaseudulla 50.000 henkeä.
Ylin tuloluokka eli aineellisesti hyvin. Heillä oli tilavat, hyvin kalustetut asunnot, palvelijoita, varaa syödä hyvin, hankkia usein vaatteita, pitää lomaa ja kouluttaa lapsia. Säädyn- mukaiseen elämään kuuluivat myös kulttuuriset symbolit, kirjasto, piano ja kesäasunto. Koska tuloilla pystyttiin kartuttamaan varallisuutta, omaisuuden suhteen he erosivat muusta väestöstä vielä enemmän kuin tulojen perusteella. Normaalitapauksessa lapsille jäi perintöjä. Valitettiin kuitenkin, miten nuori virkamies joutui hankkimaan vaimolle kelpaavan talon ja palvelijat velaksi. Velkaantuneiden ääriesimerkit löytyvät taiteilijoista: Jean Sibeliuksella oli maailmansodan syttyessä velkaa 90.000 markkaa ja hän laski tarvitsevansa 3.000 markkaa kuukaudessa, summan jonka pikkuvirkamies sai vuodessa.
Sukulaissuhteet olivat ratkaisevia yläluokan elintason määräytymiselle ja ylläpidolle, koska hyvät olot ja vaatimukset perittiin. Aineellinen hyvinvointi ei taannut kuitenkaan kaikkea hyvää; terveysriskit olivat myös varakkaiden onnettomuus. Vaikka he välttivät yleisen sairaalan, silloisissa oloissa etu ei ollut aina suuri, sillä yleisimpiä terveysvaaroja (pikkulasten taudit, tuberkuloosi ja kulkutaudit) ei voitu sosiaalisesti rajata. Varakkaan ihmisen etuna oli mahdollisuus hyvään ravintoon ja yleiskuntoon - jos hän osasi ja halusi käyttää etuaan.
Keskimmäinen tuloluokka oli pikkuporvarillinen. Tulot takasivat elämän ilman puutetta sekä varat piian palkkaan ja lievään statuskulutukseen, jollaista oli esimerkiksi herraskaiset vaatteet, koriste-esineet, ravintolassakäynti, jne. Keskituloisella oli varaa omaan asuntoon tai kunnolliseen vuokra-asuntoon, jossa oli erillinen makuuhuone, kaupungeissa vesijohto ja ehkä sisäkäymälä. Hänen oli mahdollista laittaa lapsi oppikouluun, jos halua oli. Elämäntapaero varakkaimpiin oli selvä siinä, että alemman keskiluokan elämä ei ollut ylellistä eikä sivistyksellä koristeltua. Rahvaasta heidät taas erotti taloudellinen itsenäisyys ja turvallisuus, sekä keskiluokkaisuuden merkit, samaistuminen parempaan väkeen tavoissa ja vaatetuksessa. Keskituloisten suurin ryhmä, talolliset, oli kuitenkin poikkeus. Pääosa noudatti rahvaanomaista, vaatimatonta elämäntapaa. Sama koski kaupungeissakin osaa käsityöläisistä ja työläistalonomistajista. Heidän "ylimääräiset" tulonsa menivät taloudellisen aseman varmistamiseen, perintöosiin tai velkoihin.
Alimpaan tuloluokkaan kuuluneiden, eli suuren enemmistön, elämää leimasi tinkiminen. Koko maan keskiluvut kertovat tästä elämisen yleisestä tasosta. Kulutustavaroiden tarjonta (eli kulutus) asukasta kohti oli 246 markkaa vuodessa, ja tästä ravinnon osuus oli 70 prosenttia. Ruokavalio oli hyvin leipä- ja maitokeskeinen. Ravintoarvosta, joka oli henkeä kohti jokseenkin 3.000 kilokaloria päivässä, kaksi kolmasosaa tuli näistä. Keskimäärin ravinto oli riittävä, mutta yksipuolinen. Osa väestöstä sai proteiineja liian vähän ja enemmistö kärsi ainakin osan vuotta vitamiinien puutteesta. Kaupunkilaisten ravinto oli parempaa kuin maalaisten. He kuluttivat enemmän naudanlihaa, kalaa, voita, juustoa, munia ja hedelmiä sekä tietenkin pullaa, kahvia ja sokeria. Tämä oli osaksi tottumus- ja statuskysymys, mutta myös taloudellinen. Erityisen niukasti maalaiset söivät sellaista ruokaa, joka piti ostaa.
Toisen elintason perusmittarin, asumisen perusteella, yleinen elintaso oli myös alhainen (verrattuna esimerkiksi muihin pohjoismaihin). Asuntojen puute ja niiden heikko laatu (kylmyys, kosteus, syöpäläiset) oli suurempi ongelma maaseudulla kuin kaupungeissa, vaikka julkinen keskustelu kulki toisin päin. Kaupungeissa vaadittiin enemmän ja kiinnitettiin ahtauden lisäksi huomiota vesijohdon, sähkön, tuuletuksen ja siisteyden puutteeseen. Tässä tapahtuikin huomattavaa edistystä 1910-luvulla ja ero maaseutuun kasvoi. Kun asunnot paranivat, niiden hinta myös nousi. Kaupunkien korkeana pidetyt vuokrat johtuivatkin enemmän todellisista kustannuksista, siis laadusta, kuin keinottelusta.
Talonpoika
Suomalainen maatila ei ollut omistajalleen rahasampo. Kokonaistuotto esimerkiksi Sveitsissä oli 3,5-kertainen, Etelä-Ruotsissa 2,6-kertainen ja Norjassa 2,2-kertainen verrattuna Suomeen. Kirjanpitotilojen tuotto oli keskimäärin 248 markkaa hehtaarilta vuodessa. Kun tästä vähennetään kustannukset, maataloustuloksi jäi 87 mk hehtaarilta. Pienillä tiloilla hehtaarille laskettu tulo oli selvästi suurempi, mutta kaupunkilaistyöläisen vuosipalkkaa vastaavaan tuloon tarvittiin 10 hehtaarin tila, eikä tilakoon kasvu merkinnyt välttämättä mainittavaa tulonlisää. Vielä huonommalta viljelijän talous näyttää, jos tarkastellaan tilan tuottamaa voittoa. Se oli keskimäärin 48 mk hehtaarilta ja antoi pääomalle 3,9 prosentin koron. Se oli vähemmän kuin kuin pankkikorko. Heikkoon kannattavuuteen löydettiin tuolloin kolme syytä: ulkomaisen kilpailun alentamat tuottajahinnat, teollisuuden ylös vetämät työpalkat ja työn tuottavuuden alhaisuus, joka johtui omasta osaamattomuudesta.
Viljelijän elintaso ei ollut sinänsä riippuvainen maatalouden kannattavuudesta. Velkaisellakin suurtilalla saatettiin elää leveästi, kun taas kannattavalta pikkutilalta ei irronnut tarpeeksi rahaa elintason kohottamiseen. Pääsääntöisesti elintaso riippui kuitenkin tilan koosta. Isäntäväen (koko perheen) kulutusmenot olivat suurilla tiloilla moninkertaiset pikkutiloihin verrattuna. Selvin ero oli rahamenoissa, mikä tarkoittaa ostettua ruokaa ja vaatteita, matkoja, koulumaksuja jne. Keskikokoisella tilalla ruoasta saatiin 3/4 omalta tilalta, mutta sekä pienillä että vauraimmilla tiloilla elintarvikkeista ostettiin suurempi osa. Suurtiloilla ne olivat kalliita tavaroita, joita muut eivät käyttäneet lainkaan. Tilojen vaurautta kenties parhaiten osoittava tekijä, asumistaso, ei näy kulutusmenoissa juuri lainkaan.
Koko maan talonpoikien elintaso vaihteli keskivertoluvuista paljonkin ja useimmin alaspäin. Esimerkkitiloista pienimpien kulutusmenot vastasivat koko maan keskiarvoa ja vasta yli 25 ha:n tiloilla, joita oli melko vähän, noustiin sen yli. Säästämisaste oli esimerkkitiloilla suhteellisen korkea, 37 prosenttia kokonaistulosta, mutta sekään ei kerro yleisestä vauraudesta vaan päinvastoin. Useimmissa tapauksissa säästö meni velan maksuun, eläkkeisiin, välttämättömiin investointeiin tai perintöosiin, sillä jokaisen isännän oli tavallaan maksettava tila uudelleen. Kun sisarukset muuttivat kaupunkiin tai lapset kävivät koulua, perintöosa jouduttiin yhä useammin maksamaan rahassa. Säästöön jäänyt tulo saatiin helpoimmin metsästä, minkä vuoksi se vuosittain vaihteli suuresti.
Talonpoikien elinoloja selvittänyt tutkija vertasi mielessään talonpoikaa omaan virkamiestasoonsa ja kirjasi, että "sangen pitkälle rajoitettu yksityinen kulutus sivistys- menoihin, pukeutumiseen, vieläpä ruokatalouteenkin nähden (on) hyvin tavallista maataviljelevän väestön keskuudessa. Tämä asiantila on yleensä ollut tunnettu, vaikkakin sitä monasti on pidetty liiallisena säästäväisyytenä, jopa saituutenakin. Useimmassa tapauksessa on sen kuitenkin täytynyt olla varsin pakollista...". Tutkijoiden yllätykseksi suomalainen talonpoika söi huonosti. Verrattuna muiden maiden viljelijöihin ja muihin väestöryhmiin Suomessa hän käytti paljon maitoa, ruisleipää ja perunoita, mutta vähän juustoa, vaaleata leipää, vihanneksia ja yllättävän vähän myös lihaa ja kalaa. Kaloreita hän sai silti riittävästi mutta ei aina vitamiineja ja proteiineja. Monipuolisuutta ruoka- valioon toivat kahvi ja sokeri, mihin käytettiin huomattavan suuri osa rahatuloista myös viljelijäperheissä.
Vaikeuksistaan huolimatta talollinen pystyi pitämään yllä elintasoa ja -tapaa, joka erotti hänet tilattomasta. Tämä raja oli varsin selvä peltoviljelyalueella, Uudellamaalla, Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Noilla alueilla talollisten verotettu keskitulo oli kaksinkertainen verrattuna muun Suomen talollisiin ja moninkertainen verrattuna tilattomiin.
Torppari
Torpparin taloudellinen asema riippui torpan tuotosta ja vielä enemmän torpparin sopimuksesta. Toimeentulon ylärajana oli viljelyksen koko, joka oli huomattavasti itsenäisten tilojen alapuolella. Yli kolmasosalla torpista peltoala oli alle kolme hehtaaria ja vain yhdellä kahdeksasta se ylitti 10 hehtaaria. Pienen peltoalan lisäksi suuri puute verrattuna talollisiin oli mahdottomuus myydä metsää. Tämä merkitsi sitä, että useimmat torpparit eivät voineet elää vain maataloudesta, vaan 3/4 heistä hankki lisätuloja torpan ulkopuolelta. Silti torpparin elinolot olisivat olleet samantasoiset kuin itsenäisen pienviljelijän, ellei hänen olisi tarvinnut suorittaa vuokraansa. Vuokrien yhteissummaksi laskettiin 1910-luvun alussa 9,1 miljoonaa markkaa vuodessa, mikä oli noin puolet torpparien verotetuista tuloista. Vaikka verotettu tulo ei kuvaakaan todellisia tuloja, korkea osuus viittaa siihen, että maanvuokra oli todellinen taloudellinen rasite.Tilakohtaisesta aineistoista laskettu otos antaa tuloksen, että kohtuullisen kokoisen (5-10 ha) torpan maksama vuokra vei 31 prosenttia sen tuotosta. Kun metsätulojakaan ei ollut, torpan kokonaistulo oli 58 prosenttia samankokoisen itsenäisen viljelmän tuloista. Täten valtaosa torppareista kuului ilman muuta väestön köyhään osaan. Vain kymmenettä osaa torppareista verotettiin yli 600 markan tulosta, millä sijoittuisi samaan luokkaan itsenäisen pikkutilallisen kanssa.
Torpparin suurin toimeentulo-ongelma oli vuokrasopimus. Lounaisissa lääneissä torppari oli useimmin kartanon tai suurehkon tilan työmies, jolloin myös torpan rakennukset olivat maanomistajan. Tällaisen torpparin sopimus oli lyhytaikainen, eikä torpan irtisanomiselle ollut vahvoja esteitä. Erityisesti heitä koski epävarmuus, jonka vuoden 1909 maanvuokra-asetus välillisesti aiheutti: maanomistajat eivät halunneet tehdä uuden lain mukaisia 50 vuoden pituisia sopimuksia, vaan irtisanoivat torppareitaan. Vuoden 1915 kevääseen mennessä irtisanomisia oli kertynyt 8.710, mutta 19.000 sopimusta oli raukeamassa seuraavana vuonna, kun torpparien turvaksi säädetty taannehtiva asetus vuokra- sopimusten jatkumisesta lakkaisi. Vuokrasopimuksen epävarmuus kosketti näin ollen melkein joka toista torpparia. Toisella puolella torppareista oli vähintään kymmenen vuoden sopimus. Näitä oli erityisesti maan pohjoisemmissa osissa.
Vaikka torpparikysymystä ajateltiin pääosin oikeudellisena epäkohtana, torpparille itselleen se oli leipäkysymys, joka kytkeytyi maatalouden kaupallistumiseen. Näin oli eritoten eteläisessä Suomessa. Toimeentulo - tai ainakin sen kohentaminen - edellytti myyntituloja, mutta juuri niiden hankkimisessa torppari joutui ahtaalle. Markkinoilla maanomistaja oli hänen kilpailijansa, jonka oli helppo käyttää asemaansa torpparia vastaan: laajennuksia ei hyväksytty, torppia lakkautettiin ja ylipäänsä vuokraehtoja kiristettiin. Sivuansiomahdollisuudet kyllä lisääntyivät, mutta yhdessä päivätöiden kanssa tämä oli ristiriidassa oman maataloustyön kanssa. Ristiriita kärjistyi päivätöissä. Torppari oli halpaa työvoimaa, vaikka näiden työn tehottomuutta valitettiinkin, sillä työmäärä oli sovittu päivinä tai suorituksina eikä työn hintana. Torpparin työn hinta maanomistajalle ei noussut samassa tahdissa kuin päivätyöläisten palkat ja torppari oli käytettävissä juuri silloin kun tarvittiin. Torpparilla oli mahdollisuus maksaa työnsä rahana, mutta koska työn arvo tällöin laskettiin käypien palkkojen mukaan, iso päivätyövelvollisuus tuli torpparille niin kalliiksi, että hänen ei kannattanut maksaa - olisihan hänen pitänyt ansaita muualta enemmän. Näin maa palkkausmuotona muuttui torpparille epäedulliseksi samaan aikaan kun muut pääsivät kiinni parempiin rahoihin. Onkin arvioitu että torpparit olivat ainut ryhmä, jonka reaaliansiot eivät kasvaneet 1900-luvun alussa; ainakin he jäivät jälkeen sekä talollisten että päivätyöläisten tulojen kasvusta. Oli jokseenkin luontevaa, että he näkivät tilan omistamisessa ratkaisun taloudellisen asemansa kohentamiseen ja ennen kaikkea taloudelliseen turvallisuuteen.
Tilattomat
Kokonaan tilattomille sopeutuminen vaihdantatalouden yleistymiseen oli pienempi ongelma kuin torppareille. Itse asiassa tämän ryhmän kasvu heijastaa juuri mainittua muutosta. Maatyöläisten ryhmä sekoittui maaseudun sekatyöläisiin, sillä osa oli sekä maataloustyössä että metsä-, rakennus- ja pienteollisuuden töissä, sahoilla, meijereissä, tiilitehtaissa, myllyissä jne., missä työ oli yleensä osavuotista. Tällä maalaistyöväestöllä oli jokseenkin yhteinen palkkataso, joka kuitenkin vaihteli vuosittain ja alueittain työvoiman kysynnän ja tarjonnan mukaan. Pysyvää ja suurta työvoiman liikatarjontaa ei ollut, mistä kertoo sekin, että maatyöväen palkat olivat pitkään olleet selvässä nousussa.
Maatyöläisten palkkausmuotoja oli monenlaisia, mikä kuvaa heidän taloudellisen asemansa epäselvyyttä - tai moninaisuutta. Rahapalkka oli yleistymässä, mutta koska talollisillakin oli puutetta rahasta, he maksoivat mieluummin luontaispalkkoja ja siksi palkkaustavat elivät rinnakkain. Rengin ja piian vuosipalkka "talon ruoassa", mihin sisältyi myös asunto ja vaatteita, oli vuonna 1913 miehillä 317 markkaa ja naisilla 193 markkaa. Vastaavat palkat omassa ruoassa eläneelle palkolliselle olivat kaksi kertaa korkeammat, mistä voi päätellä, että ylöspidon arvoksi laskettiin oli noin puolet kokonaispalkasta. Näitä lukuja voi pitää palkkatasona, jolla yksinäinen aikuinen tuli toimeen, mutta ei pystynyt juurikaan hankkimaan varallisuutta.
Useimmat maatyöläiset olivat päivätyöläisinä, jolloin työn määrä ja palkka vaihtelivat suuresti vuodenaikojen mukaan. Talvikauden palkat olivat 40 prosenttia alemmat kuin kesäpalkat, mutta ei välttämättä työvoiman ylitarjonnan vuoksi, sillä kesällä työpäivä oli helpostikin noin paljon pidempi. Vuoden keskimääräinen päiväpalkka oli miehillä 2,82 mk ja naisilla 1,83 mk. Jos työtä riitti koko vuodeksi, päivätyöläisen vuosipalkka oli korkeampi kuin vuosi- palkollisen, miehillä noin 850 markkaa ja naisilla noin 550 markkaa. Kolmas työntekijäryhmä maataloudessa oli muonamiehet, jotka olivat omassa taloudessa asuvia vanhempia perheellisiä renkejä. He olivat vakinaisessa työsuhteessa ja saivat huomattavan suuren osan palkastaan luontaisetuina (ruokaa, polttopuita, asunto, ehkä lehmäkin). Heidän palkkansa oli etuineen yli kaksinkertainen verrattuna renkien palkkoihin. Karkeasti voi arvioida, että naimaton renki renki ansaitsi kolmasosan ja perheellinen muonarenki puolet pientilallisen tuloista.
Maatalouden palkoissa oli tyypillistä sosiaalinen harkinta elämäntilanteen mukaan ja sukupuolen määräävyys. Nuorimmille, alle 18-vuotiaille, maksettiin puolet vähemmän kuin vanhemmille työntekijöille tai perheellisille. Tilattomien toimeentulo perustui perhepalkkaan eli miehen, vaimon ja lasten yhteiseen ansioon. Tällainen "palkkaperhe" saattoi muodostua monella tavalla, useimmin kuitenkin niin että kaikki mökkiläisperheen jäsenet kävivät töissä lähiseudun taloissa enemmän tai vähemmän vakituisesti. Eräänlainen palkkaperhe olivat myös palkolliset ja isäntäväki, jotka elivat samassa taloudessa: palkolliset pyrkivät hyviin taloihin ja nämä taas pyrkivät saamaan hyviä palkollisia. Lisäksi sukulaisuus sääteli usein sitä kuka saa torpan, mökin tai pääsee palkolliseksi. Samanlainen "vanhan ajan" säätely toimi naisten palkoissa. Ne olivat 40 prosenttia alemmat kuin miesten, vaikka heidän varassaan oli tärkein tulolähde eli karjanhoito. Palkkaeroa ei selitä työpanos, joka vuonna 1913 tehdyn tutkimuksen mukaan jakaantui sukupuolten kesken tasan.
Eroista huolimatta maatyöväestö pysyi elintasoltaan yhtenäisenä, vähävaraisten, ryhmänä. Vähävaraisuus ei tarkoittanut jatkuvaa puutetta, vaan tilannetta, jossa palkka riitti normaalioloissa vaatimattomaan toimeentuloon (ruokaan, vaatteisiin ja mökkiin), mutta ei enää varallisuuden kasvattamiseen. Maatyöväestö oli se väestönosa, jonka kulutus oli maan keskiarvon alapuolella. Maatyöväen varattomuus tuli esiin myös siinä, että heistä ei laadittu perunkirjaa, vaikka lain mukaan niin olisi pitänyt tehdä.
Jonkinlainen varallisuusero maatyöväen keskuuteen tuli asunnon omistamisesta. Rengit ja piiat asuivat talon pirtissä, ellei koti ollut aivan lähellä, kun taas perheellisillä oli oma asunto. Savossa oli perheellisiäkin loisina, mikä tarkoitti, että näillä ihmisillä ei ollut "erityistä asuntoa", so. ei vakinaista asuntoa talossa tai vuokrattuna. Sääntönä oli kuitenkin, että maatyöläisperhe 1910-luvulla asui omassa asunnossa. Muonamiehillä se oli yleensä isännän omistamassa rakennuksessa, päivätyöläisistä enemmistö asui omassa mökissä vuokramaalla. Mökin omistaminen ei ollut vielä kovin varma asema, koska tontti, johon normaalisti kuului palanen viljelys- tai laidunmaatakin, oli väliaikainen ja sidottu työsuhteeseen. Muutoinkaan yhden huoneen mökit eivät olleet mitään elintason tai vaurauden merkkejä. Suomen maaseudun asunto-olot olivatkin kehnot ja asuntopulaa pidettiin syynä halukkuuteen muuttaa kaupunkeihin.
Maalaistyöväestön elinoloihin vaikuttivat paljon myös maatalouden ulkopuoliset työt, joita tekivät samat henkilöt kuin maatöitäkin. Suurin ryhmä oli metsä- ja uittotyöväki. Heidän palkkojaan ei voi tarkastella vuosipalkkoina, koska tavanomainen työkausi oli korkeintaan muutama kuukausi. Yhtiöiden maksamat metsätyöpalkat vaihtelivat paikka- kunnan ja tilanteen mukaan, mutta olivat yleisimmin noin kolme markkaa päivässä eli lähellä maataloustyön pienviljelijälle antamaa päiväpalkkaa. Lyhytkin työsuhde metsä- ja uittotöissä oli rahapalkan vuoksi tilattomalle huomattava, jopa ratkaiseva tulonlisä, jolla saatettiin ostaa jauhot, vähät vaatteet ja käyttöesineet. Sama syy, rahapalkan ylivoimaisuus, houkutti yhä useammat kokonaan pois maaseudulta.
Proletariaatti
Kaupunkityöväestön elämäntapa oli monille aikalaisille, sekä sivistyneistölle että maalaisille, hieman arvoituksellinen asia. Työväen elinoloja alettiin tutkia ahkereasti salaisuuden selvittämiseksi, mutta itse näissä tutkimuksissa heijastuvat ennakkoluulot ja arvaileva suhtautuminen, liioittelu ja moraalismi. Paljon huolta kannettiin vanhojen (maalaisten) hyveiden ja perheen säilymisestä. Nuorten ja naisten työssäkäynnin pelättiin johtavan liialliseen itsenäistymiseen, tai huonojen palkkojen väitettiin johtavan rikollisuuteen ja prostituutioon. Todellisuudessa kaupunkilaistyöväestön elämää leimasi nimenomaan maalainen perintö: sukulaisissa ja muulla tavoin yhdessä asuminen oli yleistä, lapset menivät töihin heti kun pääsivät ja äidin työpanos (työssä ja kotona) oli perheen toimeentulolle välttämätön. Kaupunkilainen elämäntapa ei hajottanut perhettä, vaan elämän niukkuus lujitti perheyhteyttä. Perheestä kiinnipitäminen oli tapa sopeutua uuteen tilanteeseen ja se oli myös selitys sille, että teollisuudessa saatetiin osalle työntekijöitä maksaa palkkoja, jotka olivat "alle toimeentulominimin".
Teollisuuden palkkahaitari alkoi noin 500 markasta, mikä oli nuoren työntekijän alkupalkka. Naisten palkat jäivät yleisesti alle 1.000 markkaan vuodessa, kun taas miesten palkat vasta alkoivat siitä ja nousivat kokeneilla ammattimiehillä noin 2.000 markkaan. Naiset saattoivat satunnaisesti edetä tehtaissakin työnjohtajiksi ja miesten palkoille. Keskipalkat olivat korkeat siellä missä suuri osa työntekijöistä oli ammattimiehiä. Tästä syystä esimerkiksi paperiteollisuuden ja kutomateollisuuden keskipalkat jäivät suhteellisen alas, koska työntekijöissä oli paljon nuoria ja naisia. Kaikilla aloilla oli sekä suuri- että pienipalkkaisia työntekijöitä. Korkeimpia tunti- ja päiväpalkkoja maksettiin kesällä rakennustöissä, mutta samat työntekijät olivat säännön- mukaisesti talvikauden työttömänä. Ulko- ja sekatyöläisten taloudellinen asema oli työn vaihtelun vuoksi epävarmin. Kun palkka juuri riitti elämiseen työssäollessa, oli jokainen työttömyysjakso toimeentulo-ongelma. Kun lisäksi suhdanteet olivat rakennustöissä jyrkemmät kuin teollisuudessa, ulkotyöläiset olivat se ryhmä, joka karvaimmin koki uuden kapitalismin haitat. Heidän joukossaan myös kilpailu työpaikoista oli kovinta, koska maalta tuli kaupunkeihin jatkuvasti uusia työnhakijoita. Tämä synnyttikin työväestön piirissä vaatimuksia paluusta muuttovapauden rajoittamiseen.
Varmimmat työpaikat olivat suurteollisuudessa, jossa yhtiöt kestivät laskukaudetkin parhaiten. Kun työntekijöitä vähennettiin, yleisin tapa oli olla ottamatta uusia. Työvoiman suuren vaihtuvuuden vuoksi tämä usein riitti, mutta jos ei, niin ensiksi irtisanottiin viimeksi tulleet. Näin nuoret työntekijät maksoivat siitä että vanhemmat työntekijät, siis perheelliset, pidettiin työssä.
Työläisen elämä oli vakainta pienillä tehdaspaikoilla, missä työvoiman liikkuvuus oli vähäistä ja missä työnantajat ottivat jonkinlaista vastuuta olosuhteista rakentamalla asuntoja, kouluja, muita laitoksia ja ympäristöä. Juuri työn säännöllisyys, asuinolot ja niihin liittynyt elämäntavan kontrolli nostivat tällaiset paikat selvästi kaupunkien laita-alueiden yläpuolelle. Palkat olivat Helsingissä korkeammat kuin muualla, mutta niin olivat myös elin- kustannukset ja varsinkin kunnolliset asunnot. Ruoasta helsinkiläinen maksoi kolmanneksen ja asunnosta kaksi kertaa enemmän kuin tamperelainen, mihin vaikutti muun muassa se, että Helsingissä oli varsin vähän työsuhdea- suntoja. Helsinki oli Suomen kaupungeista parhaiten rakennettu, mutta siellä oli myös laajin köyhälistöalue kantakaupungin ulkopuolella.
Työntekijöiden kesken oli moninkertaisia palkkaeroja, mutta niiden vaikutusta tasasivat perheolot, eli työväen sisäiset tuloerot jäivät pienemmiksi kuin palkoista voisi päätellä. Jos perheenpää ansaitsi riittävän hyvin, vaimo tai lapset eivät käyneet työssä. Palkkaeroja pidettiin luonnollisina: työnantajat maksoivat nuorille, naisille ja naimattomille vähemmän kuin perheellisille miehille, koska näiden kulutkin olivat pienemmät. Tämän myös työntekijät hyväksyivät oikeudenmukaisuutena. Teollisuudessa ja apulaistehtävissä oli tavallista, että nuorilla miehillä ja naisilla oli aluksi sama palkka, mutta noin 25 ikävuoden jälkeen tehtävät alkoivat erkaantua: miehet jatkoivat työhierarkiassa eteenpäin ja heidän palkkansa nousivat, naisista pääosa avioitui ja jäi pois työstä - tai jos he jatkoivat työssä, he alkoivat jäädä selvästi jälkeen miesten palkoista.
Nuorten ja naisten runsas käyttö teollisuustyössä oli ns. halvan työvoiman käyttöä. Esimerkiksi Tampereella 72 prosenttia työntekijöistä oli naimattomia ja 65 prosenttia alle 25-vuotiaita. Mutta asialla on myös toinen puoli: pienistä palkoistaan huolimatta naiset ja nuoret elivät parhaiten, sillä perhe oli työläisen toimeentulossa suurin ongelma. Käytännössä nuoret ja naimattomat työntekijät elättivät osin vanhempiaan ja sisaruksiaan. Heidän suuri määränsä teollisuudessa onkin tulkittava niin, että se helpotti työväestön toimeentuloa, eikä kuvaa sinänsä köyhyyttä. Tuolloin esitetty vaatimus, että miehille pitää maksaa niin hyvää palkkaa, että vaimojen ja lasten ei tarvitse olla työssä, olisi lopettanut teollisuuden Suomesta. Työväestö oli nuorta myös Helsingissä, Turussa ja Viipurissa, missä tehtaan- tyttöjen tilalla olivat piiat, rengit ja muut apulaiset. Perhe- painotteisempi väestörakenne oli Kymenlaakson kaltaisilla teollisuuspaikkakunnilla, missä oli vähän työpaikkoja naisille ja miehillä korkeimmat palkat. Perheellisen työntekijän suurin riski toimeentulonsa kannalta oli työkyvyttömyys, koska toimeentulo edellytti säännöllistä palkkatuloa. Avustuskassoja oli vain suurilla tehtailla ja niidenkin apu saattoi olla vain väliaikaista. Tässäkin suhteessa perhe oli työmiehen paras turva.
Vuosina 1908-1909 tehdyn kulutustutkimuksen mukaan työväestön perhekohtainen keskitulo oli 1.634 mk vuodessa, josta 72 prosenttia oli perheenpään ammattituloa. Yhden hengen ruokakunnissa keskitulo oli 699 markkaa. Perheen tulot seurasivat perheen kokoa, koska perheen kasvaessa yhä useampi jäsen oli työssä. Samalla perheenpään osuus tuloista laski jopa alle puoleen. Jos tulojen hankkiminen oli monimuotoista, oli varojen kuluttaminen melko yksioikoista. Kulutus keskittyi ruokaan, asuntoon ja vaatteisiin. Muun kulutuksen - johon suomalaiset nykyään käyttävät yli puolet tuloistaan - osuus oli alle 10 prosenttia. Ruoan suuri osuus menoista ei sinänsä kerro köyhyydestä, sillä kulutusrakenne oli hyvin samanlainen suuremmillakin tuloilla. Myös ruotsalainen, saksalainen, englantilainen ja amerikkalainen työläisperhe käytti puolet tuloistaan ruokaan, tosin laadukkaampaan kuin suomalainen. Kun työläisperheen tulot kasvoivat, rahaa käytettiin enemmän myös ruokaan; parantamisen varaa siis oli. Suomalainen työmies kulutti viikossa kolme kiloa leipää, kahdeksan litraa maitoa, 300 g voita, 100 g juustoa, yhden munan, 700 g lihaa ja makkaraa, neljä litraa perunoita ja puoli kiloa sokeria. Kilon kahvipaketti riitti seitsemäksi viikoksi. Vihanneksia ja juureksia käytettiin vain yleisimmän ruokalajin eli keiton mausteena, ja hedelmiä ei juuri tunnettu. Puolet energiasta saatiin leivästä ja perunasta, kolmannes maidosta ja voista, lihasta ja kalasta kymmenesosa. Vaikka ruoka ei ollut monipuolista, määrä sinänsä oli riittävä. Tilanne oli selvästi parempi kuin muutama vuosikymmen aikaisemmin eikä oleellista muutosta parempaan tapahtunutkaan ennen 1950-lukua. Keskivertotyömiehen ruoka-, juoma- ja tupakkamenot olivat markan päivässä eli omaan ruokaan meni kolmasosa palkasta. Verrattuna maalaisväestöön, kaupunkilaistyöläisen kulutus oli selvästi maatyöläisen ja pikkutilallisen yläpuolella, vasta yli 25 hehtaarin tilalla elettiin leveämmin.
(Pertti Haapala)