Kotimaisten elintarvikkeiden, maidon, voin ja lihan, tuotanto laski mainittavasti vasta vuonna 1918 sisällissodan seurauksena, mutta jo ennen sitä niistä oli ollut ajoittaista ja paikallista pulaa. Pääsyy tähän ilmiöön oli valtion hintasäännöstely. Kun jostakin tavarasta alkoi ilmetä puutetta, sille määrättiin "rajahinnat" eli käytännössä ylin sallittu hinta. Ensin rajahintoja asettivat kuvernöörit omaan lääniinsä. Syy oli elintarvikkeiden hintojen nousu ensimmäisinä sotapäivinä. Sitten kenraalikuvernööri antoi määräyksen, joka kielsi hintojen korottamisen. Koska rajahinnat olivat eri lääneissä ja läänien sisälläkin erilaisia heijastaen markkinatilannetta, elintarvikkeita alettiin kuljettaa sinne missä hinnat olivat korkeammat. Tästä seurasi puutetta toisaalla. Asiaa yritettiin vuoden 1915 aikana korjata tekemällä kuljetus läänistä toiseen luvanvaraiseksi. Sekään ei onnistunut poistamaan paikallisia häiriöitä. Lopulta rajahinnat yhdenmukaistettiin vuoden 1916 alusta. Elintarvikkeiden hinnoista päätti nyt senaatin alaisuuteen perustettu "elintarvikevaliokunta", muista hinnoista "rajahintakomitea". Vähitellen lähes kaikkien tuotteiden kaupan valvontaan perustettiin oma keskus- komiteansa, jonka jäsenet olivat tuottajien, teollisuuden ja kauppiaiden edustajia. Valtion, siis Venäjän, etuna järjestelmässä oli tuotannon ja jakelun kontrolli armeijan tarpeiden kannalta. Suomalaiset yrittäjät taas varmistivat osanotolla oman asemansa. Kuluttajien edut tulivat esiin yleisessä mielipiteessä, kunnallisissa elintarvikelauta- kunnissa ja jossain määrin kuvernöörien vastuulla olleen valvonnan kautta.
Järjestelmän tarkoitus oli hyvä: estää hintojen kohtuuton nousu ja tasapainottaa markkinoita. Tulos oli huono: tavara katosi virallisesta kaupasta ja hinnat nousivat.
Säätelypolitiikka epäonnistui alusta lähtien siksi, että se oli hallinnollista toiveajattelua. Sen tukena ei ollut todellista valtaa puuttua asioihin. Kaupan tiukka valvonta ja ankarat rangaistukset rikkomuksista olisi ollut yksi tie, mutta Suomessa sitä ei edes yritetty. Monet suhtautuivat kielteisesti hintasäännöstelyyn jo siksi, että määräykset tulivat venäläisiltä viranomaisilta. Toinen tie onnistumiseen olisi ollut riittävä tarjonta, siis se, että viranomaiset olisivat taanneet tavaran riittävyyden. Mitään ylimääräisiä varastoja, jotka olisivat tasapainottaneet markkinoita, ei kuitenkaan ollut. Kolmas vaihtoehto olisi ollut pitää rajahinnat riittävän korkealla, mutta se oli alkuperäisen tavoitteen vastaista. Säännöstelypolitiikka oli siten ristiriidassa todellisuuden kanssa ja itse asiassa huononsi tilannetta. Se aiheutti epävarmuutta ja tavaran piilotusta, tilanteen jossa puute ja hintojen nousu ruokkivat toisiaan.
Heikon politiikan lopputulos oli, että markkinavoimat toimivat entistä selvemmin vain myyjän eduksi. Ruokakauppaan syntyi kahdet markkinat, viralliset ja epäviralliset. Salakauppaa kävivät sekä kauppiaat, jotka myivät tiskin alta, että tuottajat, jotka myivät maitoa, voita ja lihaa suoraan asiakkaille. Selvää on, että tällaisessa tilanteessa hinnat voivat vain nousta.
Markkinoiden epätasapaino ei ollut pelkästään spekulatiivista tai tarjonnan puutetta, vaan taustalla oli myös todellinen kysynnän kasvu. Maidosta ja voista sai Pietarissa moninkertaisen hinnan. Vienti lisääntyikin niin paljon, että se tehtiin luvanvaraiseksi. Tilalle tuli salakuljetus ja sekin oli niin laajaa, että aiheutti ajoittaista pulaa kotimaassa, erityisesti Itä-Suomessa ja Helsingissä. Voi katosi virallisesta kaupasta yksinkertaisesti alhaisen rajahinnan vuoksi. Pietarin lisäksi venäläiset kuluttivat suuria elintarvikemääriä Suomessa. Armeijan ostot näkyivät varsinkin Suomen lihamarkkinoilla. Satatuhatta sotilasta kulutti 25 tonnia lihaa päivässä. Kun syksyllä 1916 perustettiin valtiollinen, mutta tuottajien hallitsema lihakeskuskomitea, sen hankkimasta lihasta noin puolet meni armeijalle. Kaupunkilaiset saivat virallisen kaupan kautta kolmasosan lihastaan. Loppu ostettiin salakaupasta, jos oli varaa.
Vuosina 1914-1916 elintarviketilanne ei ollut Suomessa kertaakaan hälyttävä, vaikka lähes kaikista tavaroista oli kaupungeissa ajoittain pulaa. Korttisäännöstelyyn siirryttiin vasta vuonna 1917, myöhemmin kuin Pietarissa tai monessa muussa maassa. Hintojen nousu oli toistaiseksi suurin ongelma. Vuoden 1917 alussa elintarvikkeiden hinnat olivat hintaseurannan mukaan keskimäärin 2,5-kertaiset verrattuna kesään 1914, elinkustannusindeksin mukaan kaksinkertaiset. Maidon, voin ja ruisjauhojen hinnat olivat nousseet vähemmän: 50 prosenttia. Salakauppahinnat olivat vasta 14 prosenttia virallisten maksimihintojen yläpuolella. Nämä seikat osoittavat markkinoiden kohtuullista tasapainoa ja säännöstelyn jonkinlaista onnistumista. Tuontihinnat ja teollisuustuotteiden hinnat olivat nousseet enemmän.
(Pertti Haapala)