Suomen teollisuus oli hyvällä kasvu-uralla maailmansodan alusvuosina. Tuotannon kasvu vuosina 1909-1913 oli 47 prosenttia ja tekninen uudistuminen, kuten sähkömoottorien käyttöönotto, oli ripeätä. Sodan vaikutukset olivat eri aloilla erilaiset, mutta yleiskuva on, että vuoteen 1917 asti teollisuus menestyi hyvin, romahti sitten syksyllä 1917 ja pahinta aikaa oli kevät 1918, josta nousu normaaliin kesti pari vuotta. Työllisyys oli huonoimpana vuonna (1918) neljänneksen pienempi kuin vuonna 1913, tuotannon arvon lasku samasta vuodesta oli 38 prosenttia. Vuoden 1913 tuotantolukuihin päästiin uudelleen vuonna 1922.
Kun sota syttyi, monia tehtaita pysäytettiin tai työaikaa lyhennettiin. Työntekijämäärä laski elokuussa 14 prosenttia ja pysyi tämän verran alentuneena vuoden loppuun. Sahoilla ja rakennuksilla pudotus jäi pitkäaikaiseksi. Sahausmäärät tippuivat vuosi vuodelta, jääden vuonna 1918 viidesosaan normaalista. Muu puuteollisuus sen sijaan vilkastui sodan aikana jonkin verran, mutta pääosin sahatyöväki sai etsiä muuta työtä. Hätäaputöinä järjestettiin halonhakkuuta. Vaikeuksien yksi seuraus oli sahateollisuuden keskittyminen ja kartelloituminen, jonka omistajat itse näkivät suomalaisen puuteollisuuden vahvistumisena.
Suomen teollisuus mobilisoitiin kesällä 1915. Se tarkoitti, että sotilasviranomaiset saivat puuttua yritysten asioihin eli määrätä niitä tuottamaan armeijan tarpeisiin. Teollisuudella ei ollut mitään tätä vastaan, vaan sen piirissä järjestettiin asioita edistämään "Suomen teollisuuden yhtymä armeija-hankintoja varten". Sotatilauksista ei julkaistu tilastoja, mutta mainitun yhtymän tietojen mukaan niiden arvo oli ainakin 750 mmk. Vuonna 1916 sotatilausten osuus oli ehkä neljäsosa maan teollisuustuotannosta ja vuoden 1917 alussa ne työllistivät noin 42.000 henkeä eli 40 prosenttia tehdasteollisuuden työvoimasta. Erikoisen merkittäviä sotatilaukset olivat metalliteollisuudelle, jolle tuli 2/3 tilauksista ja joka myös eli niiden varassa. Sen työntekijä- määrä kasvoi 11.000:lla eli 68 prosenttia vuosina 1913-1917. Laajentaminen merkitsi paitsi uutta työvoimaa myös koneistuksen uudistamista. Konepajateollisuus sai täten sodasta melkoisen kehitysruiskeen. Vuoden 1917 työntekijä- määrään päästiinkin uudelleen vasta vuonna 1935. Tekstiili-, kenkä- ja nahkateollisuus saivat myös paljon sotatilauksia. Kun kilpaileva tuontikin pysähtyi ja Venäjän siviilimarkkinat vetivät, tuotanto kasvoi sotavuosina ja kannattavuus oli hyvä. Raaka-aineiden puutetta valitettiin, mutta silti esimerkiksi kutomot käyttivät vuonna 1916 huomattavasti enemmän raaka-aineita kuin ennen sotaa. Sodan jälkeen tämä "kotimarkkinateollisuus" jäi jälleen kokonaan kotimaisen kulutuksen varaan. Nousu loppui, mutta romahdusta ei tullut, koska suojatut kotimarkkinat olivat riittävän suuret.
Varsinkin sellulla ja paperilla oli hyvät markkinat Venäjällä vuoden 1917 alkupuolle asti. Tuotannon huippu oli vuonna 1916 - se ylitettiin vasta kuusi vuotta myöhemmin. Koska Venäjältä oli saatu hyvä hinta myös sellaisesta tavarasta, jota ei voitu myydä länteen, Venäjän valtiollinen romahdus lopetti Suomen paperitehtaiden helpot ajat. Vuonna 1919 alkanut länsimarkkinoille siirtyminen merkitsi kovempaa kilpailua, pienempiä voittoja ja tuotekehittelyä. Uusilla markkinoilla jatkettiin jo ennen sotaa alkanutta selluloosan myyntiä, mutta sanomalehtipaperi oli uusi aluevaltaus. Sodanjälkeiset ensi vuodet olivat suomalaisille onnekkaita: kysyntä ylitti tarjonnan, hinta oli inflaation ja puutteen nostama, markan alhainen arvo antoi hyvän kilpailuedun ja suomalaisilla oli tavaraa varastossa.
Sota-aikaa pidettiin teollisuuden piirissä hyvänä. Tuotanto kasvoi, oli tehtiin laajennuksia ja kannattavuus oli hyvä varsinkin sotateollisuuden piirissä. Teollisuus hyötyi inflaatiosta siten, että vanhat velat kutistuivat ja uudet investoinnit tulivat edullisiksi. Esimerkiksi Ahlströmin yhtiö saattoi maksaa Varkauden, Karhulan ja Iittalan tehtaiden hankinnat ja uudet investoinnit niillä inflaatiovoitoilla (30 mmk), jotka se sai vuosina 1916-1917 otetuista lainoista. Hinnoissa teollisuuden ei tarvinnut joustaa kilpailun puutteen vuoksi. Korkeiden hintojen takana oli valtioiden tapa maksaa sota katteettomilla seteleillä. Suomessa paperirahan lisäämisen seuraus, ruplan kurssitappiot, jäi pääosin Suomen Pankin ja valtion maksettavaksi, joka täten tavallaan rahoitti suomalaisen teollisuuden sotatarvike- tuotannon. Sattumalta Suomen Pankin kurssitappioiden summakin oli lähes sama (700 mmk) kuin sotatilausten arvo. Jonkin verran tappioita teollisuudelle tuli vasta vuonna 1917, kun ruplaa ei enää vaihdettu ja saatavista osa jäi Venäjälle.
Jälkikäteen tarkasteltuna maailmansota enemmän vahvisti kuin heikensi Suomen teollisuutta. Konkursseja oli sota- vuosina poikkeuksellisen vähän, vaikka keinotteluluontoisia yrityksiä syntyi ja kaatuikin. Väärin laskeneet spekulantit kaatuivat sodan jälkeen, mutta tässä joukossa ei ollut suurteollisuutta. Yritysten kokonaismäärä lisääntyi pysyvästi. Verrattuna muihin Pohjoismaihin, jotka olivat sodan ulkopolella, Suomen teollisuus pärjäsi hyvin. Sodan jälkeen varsinkin Ruotsin vientiteollisuus oli paljon suuremmissa vaikeuksissa kuin suomalainen.
(Pertti Haapala)