Keisarin piti elokuun 28 p:nä saapua Ouluun - niin oli matkasuunnitelmassa määrätty. Saara Wacklin kuvailee sitä hälinää, joka vallitsi Oulussa, kun maaherranvirasto oli virallisesti ilmoittanut tämän suuren uutisen.
Kaikki, joissa vain henki oli, joutuivat iloiseen liikkeesen... Kyytipojat ja ajurihevoset kuljettivat pikaviestejä levittämään tätä iloista uutista kautta koko läänin ja samalla kuulutuksia, että kanoja ja vasikoita oli syötettävä keisarin keittiötä varten, monenkertaiset kyytihevoset pidettävä varalta, maantiet korjattava, pienimmätkin kuopat täytettävä ja maalaiskansan näyttäydyttävä siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; kukaan ei saisi astua ojan yli maantielle, vaan kaikkien oli askaroiminen peltotöissään. Pappeja kutsuttiin olemaan keisaria vastassa kaikissa kestikievareissa.
Sillä välin puhdistettiin, maalattiin, rapattiin, lakaistiin ja raavittiin kaupungin joka sopessa ja nurkassa. Vanhat eukot ja pojat kaaputtivat veitsillä katujen rehevää rikkaruohoa. Naiset hiipivät uteliaina naapuritaloihin kuulemaan uutisia. Yksin pääskysetkin näyttivät olevan puuhassa, lennellessään tulisella kiireellä ihan maata myöten.
Kaupungin viranomaiset kokoontuivat salaisiin neuvotteluihin, miten paraiten olisi suurta keisaria juhlittava ja vastaanotettava. Ainoat tiedot näistä neuvotteluista saatiin erään raatimiehen kautta, joka kuvaili sitä kuusenhavuista tehtävää, lehdillä ja värillisillä Iyhdyillä sekä ylinnä suurella kuultokuvaiselle A:lla koristettavaa kunniaporttia, joka pystytettäisiin torin toiselle puolelle. "Sitä paitsi tulee koko kaupunki tulitettavaksi", kertoi hän, "ja keisari majoitetaan kauppias Keckmanin luo. Tanssiaisia ei pidettäisi, koska keisari oli kieltänyt kaikki kalliit huvittelut.
Vihdoin, elokuun 28 p:nä, koitti tuo odotettu päivä, jolloin keisarin oli määrä saapua ja kaikki oli valmiina keisaria vastaanottamaan. Kaupungin kaduilla vilisi kaiken päivää ihmisiä sekä omia kaupunkilaisia että vieraita, jotka olivat saapuneet maaseutulta keisaria katsomaan. Mutta tulotuntia ei tiedetty.
Parooni Rehbinder, joka, niinkuin jo on mainittu, ei ollut matkustanut Kajaaniin, ja pari keisarin seurueesen kuuluvaa vaunua olivat jo saapuneet Ouluun.
Ilta kului ja samoin kärsivällisyys loppui pitkään odotellessa. Vihdoin nähtiin kuriirin saapuvan tavallisella vauhdillaan ja sitten suuret vaunut monen hevosen vetäminä.
Heti kajahtelivat hurraahuudot; ihmisjoukko seurasi vaunuja; pojat, jotka olivat menneet kauas niitä vastaan, juoksivat käheä-äänisinä ja hengästyneinä ylt'ympäri. Tuossa tuokiossa oli kaupunki valaistu siellä missä vaunut kulkivat, mutta kunniaporttiin oli vain puoleksi ehditty tulta sytyttää.
Pikaan levisi nyt tieto, että saapuneet olivat vain keisarin keittiö ja kokit. Heti sammuivat valot ja Egyptin pimeys tuli sijaan.
Mitä levottomin odotus seurasi sitten. Suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, vanhat ja nuoret kävelivät tähystellen kaiken yötä kaduilla. Rehbinder oli valvonut koko yön, äännetönnä ja kauheasti levottomana. Ainoastaan seuraava huudahdus pääsi, kertojattaren mukaan, hänen huuliltaan: "Jumala! - Suomi! - Aleksanteri !" - ja kyynelsilmin hän oli käsiään väännellyt.
Vieläkin kului päivä, jolloin koetettiin arvailla sinne tänne. Arveltiin olevan syytä pelätä kaikkea, mutta luotetiiin kuitenkin kaitselmukseen, joka kaikki, asiat parhain päin kääntää.-
Vihdoinkin koitti tuo hartaasti toivottu päivä, jolloin keisaria varmaan odotettiin Ouluun. Pikalähetti oli tuonut tuon iloisen viestin.
Jo varhain aamulla oli taaskin kaikki liikkeessä ja valmiina vastaanottamaan keisaria. Virkamiehet täysissä univormuissaan (jotka kiellettiin keisarin saavuttua perille), kadut täynnä kansaa, ikkunat täydessä tulessa, kunniaportti täynnä lamppuja, lamput täynnä öljyä ja kaikki ihmiset täynnä puhtainta iloa ja odotusta. Päivä kului verkalleen odottaessa, vaan ei vieläkään mitään keisaria näkynyt, vaikka maantie oli kahdeksanneksen peninkulman matkalla lyhdyillä valaistu ja samoin katu, jota keisarin piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki oli taaskin vaipunut kolkkoon ja hiljaiseen odotukseen.
Kello puoli yhdeksän elokuun 30 päivänä saapui keisari Aleksanteri kepeissä matkavaunuissa Limingan tullista Ouluun, ja hänen seurassaan oli ruhtinas Volkonski, henkilääkäri Wylie, maaherra von Born, kapteeni Gripenberg, ynnä muita. Äkkiä kuin salaman leimaus esiintyi kaupunki juhlaloistossaan ja suuri, salaperäinen A loisti monivärisenä keskellä kuultokuvaa kunniaportin päällä, joka yhdessä lamppujen valon ja kansan ylen rajujen ilohuutojen kanssa julisti päivän merkitystä, vaikka ykkönen puuttuikin keisarin nimikirjaimesta.
Astuessaan alas vaunuista asuntonsa edustalla keisari tervehti lempeästi suurta kansanpaljoutta sillä rakastettavuudella, joka oli Aleksanterille ominainen. Tästä keisarista saattoi sanoa samaa kuin Julius Caesar sanoi itsestänsä: "Tuli, näki, voitti". Siten Aleksanteri valloitti kaikkien sydämet. Hän lumosi korkeat ja alhaiset, vanhat ja nuoret. Nekin täällä, jotka eivät vielä olleet voineet rukoilla Venäjän keisarillisen perheen puolesta, siunasivat koko sukua nähtyään Aleksanterin.
Seuraavana aamuna, elokuun 31 päivänä klo 8:n ja 9:n välillä, lähti keisari Torniota kohti. Hän käveli jalkaisin lauttasillalle, keskellä riemuitsevaa kansajoukkoa, joka hurrasi ja tunkeili niin lähelle, että keisari joutui seurueestaan erillensä, hän kun oli kieltänyt poliisia olemasta näkyvillä. Paikallismajuri tahtoi estää kansaa tulemasta liian lähelle keisaria, mutta lempeän, ihmisrakkaan Aleksanterin ystävällisyys näytti sanovan: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä he ovat minun valtakunnastani". Paikallismajuri poistui, mutta ihastunut kansa ympäröi ja seurasi rakasta hallitsijaansa, ilma kajahteli eläköönhuudoista ja riemu loisti esiin hellistä erokyyneleistä.
Sama alus, jolla keisari purjehti Oulujärven poikki, oli jo tuotu tänne maanteitse yhdentoista peninkulman päästä ja oli nyt valmiina keisarin käytettäväksi kulkua varten Oulujoen suun yli. Kiinnittäen huomiotansa alukseen astui Hänen Majesteettinsa siihen.
Keisarin puheltua hetken saman merikapteenin kanssa, joka oli kuljettanut hänet mainitun järven poikki, pantiin alus liikkeesen; samalla keisari yhä ystävällisesti tervehti kansaa, joka oli kokoontunut rannoille, silloille ja satoihin vesille lähteneihin veneihin, jotka ympäröivät keisarillista alusta.
Kapteeni Erik Junelius, sen kapteenin veli, joka oli kuljettanut keisarin Oulujärven poikki, ohjasi nyt alusta keisarin kulkiessa Oulujoen pohjoiselle rannalle useiden kauniiden saarien ohi. Molemmin puolin väylää oli riveihin kytkettyjä, viireillä ja lipuilla koristettuja pursia, joihin oli kokoontunut kosolta kansaa saadakseen hurraahuudoilla ilmaista iloansa, ikäänkuin kilpaa niiden kanssa, jotka veneistä huutoihin yhtyivät. Veneet kiiruhtivat aluksen perästä, antaakseen ihmisilleen niin kauan kuin mahdollista tilaisuutta nähdä rakasta hallitsijaa ja olla mukana päivän juhlallisuudessa.
Jälissä seuraavista veneistä näytti varsinkin yksi huvittavan keisaria ja kiinnittävän hänen huomiotaan. Noin tusina kaupungin nuoria naisia oli ihastuksissaan päätäpahkaa syössyt erääsen veneesen, hankkimatta itselleen airoja tai muita aseita päästäksensä eteenpäin ja voidaksensa seurata keisarillista alusta. Yhden airon avulla, joka ojennettiin heille toisesta veneestä, ja uurailla ponnistuksilla onnistui heidän kuitenkin, kun he sitä paitsi käyttivät käsiään ja päivänvarjojaan, saada vene tyynellä vedenpinnalla pulikoiduksi perille. - Keisari, joka jo aikoja sitten oli päässyt toiselle rannalle, ojensi heille kätensä ja auttoi heidät kaikki veneestä. Armollisesti hän puhutteli heitä sekä saksaksi että ranskaksi, joita kieliä useat heistä ymmärsivät; mutta ystävällinen hallitsija sai vain ihastuksen kyyneliä vastaukseksi kiitollisista sydämistä.
Keisari viittasi muitakin veneitä laskemaan sen sillan kylkeen, jolla hän rannalla seisoi, ja kun hän oli armollisesti puhutellut useita henkilöitä ja oli valmis nousemaan matkavaunuihinsa, niin hän jonkun matkan päässä huomasi nuoren naisen, hennon ja pienen, joka koetti kiivetä korkealle kivelle nähdäksensä suuren keisarin, joka oli päätä pitempi kaikkea kansaa. Keisari tarkasteli mielihyvällä lornetillaan nuoren tytön ponnistuksi, ja kun tämän, joka ei tiennyt olevansa huomion esineenä, vihdoinkin onnistui päästä ylös kivelle, niin hän iloisena käänsi lapsellisen kauniit kasvonsa jumaloitua hallitsijaa kohti, mutta punastui samassa huomatessaan keisarin häntä katselevan. Keisari heitti hänelle tervehdykseksi lentomuiskun, niinkuin hänellä oli tapana tehdä herttaisille lapsille.
Sen jälkeen Hänen Majesteettinsa nousi vaunuihin ja lähti matkalle iloisesti ja lempeästi tervehtien kansaa. Sekä miehet että naiset liehuttivat hattujansa ilmassa hurratessaan jäähyväisiksi rakkaalle hallitsijalle.
(Emil Nervander, Aleksanteri I:n matkat Suomessa)